Jo ensimmäisinä vuosinaan Heinolan seudun kauppaoppilaitoksen englannin lehtorina Outi huomasi, että ammatillinen opetusmateriaali oli todella vaatimatonta verrattuna oppikirjoihin, joita hän oli voinut käyttää lukiossa opettaessaan. Asialle täytyi tehdä jotakin. Syntyi yhdeksän kirjaa 11 vuoden aikana, päivätyön ohella. Monet opettajat ovat niiden avulla pystyneet parantamaan opetuksensa tasoa ja sitten tuomaan huomattavaa lisäpontta Suomen kansainvälistymiselle.

Heinolan seudun kauppaoppilaitoksen äidinkielen lehtori oli tehnyt WSOY:lle suomen kielen ja kirjeenvaihdon oppikirjan. Niinpä WSOY:ltä kysyttiin, olisiko teillä mahdollisesti kykenevää opettajaa tekemään englannin kirjeenvaihdon kirjaa. Outi Meriläinen innostui, ja hänet hyväksyttiin kirjan tekijäksi. Niin syntyi vuonna 1975 Englannin kirjeenvaihto ja opettajanopas ”oikeine” vastauksineen.

Sen jälkeen tuli vielä monta kirjaa, koska kirjoittaminen oli mielenkiintoista ja materiaalin kokoamisessa pääsi tutustumaan erilaisiin toimijoihin. Yrityksissä pidettiin siitä, että joku otti selvää, miten liikemaailmassa toimitaan. Opettajalle tämä oli tärkeätä työelämään tutustumista. Samalla opetuksesta tuli kirjan myötä käytännönläheisempää.

Outin lapsuus, opinnot, vaihto-oppilasvuodet ja aikaisempi toiminta antoivat erittäin vahvan pohjan tähän työhön. Siinä auttoi myös rohkeus, uteliaisuus, sinnikäs uutteruus ja voimakas tahto. Nämä ominaisuudet omasi Outi jo nuorena, mutta elämä opetti ja kasvatti lisää.

Outi Meriläinen o.s. Säilä syntyi 1939 Oulussa. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet työn perässä Kemiin. Isä oli valmistunut Kotkan Sahakoulusta ja äiti oli merkonomi Kotkan kauppaopistosta. Kemissä oli isoja sahoja ja isälle tarjolla ylityönjohtajan paikka ja äidille konttoristin paikka. Samana vuonna syttyi sota, ja Outin ensimmäinen ulkomaanmatka tuli varsin pian. Mummun kanssa yhdessä matkustettiin Ruotsiin, ja palattiin talvisodan päätyttyä.

Sota-aikaa ja omavaraistaloutta

Perhe asui Kemi-yhtiön vuokra-asunnossa, johon kuului tietysti laajat pihat ja puutarhat. Siellä runsaasti oli tilaa kasvimaalle ja perunapellolle. Elettiin luontaistaloudessa, mikä oli tarpeellisista ja osittain edullistakin, muun muassa hammaslääkärin laskut maksettiin tuoreilla kananmunilla.

Isä oli sodassa viisi vuotta, äiti töissä konttorissa ja mummu hoiti Outia. Ruoasta ei ollut pulaa. Oli lampaita, kanoja, kaneja, sikoja ja vuohi. Reipas äiti tilasi kaninkasvatuskirjan sekä ruskeita Rhode Island- ja valkoisia Leghorn-kanoja. Hämmästystä herätti lampaitten ruoka: pesuvatiin laitettiin talvisin selluloosapahvia, vettä ja kivennäissuoloja. Onneksi lampaat pääsivät kesäksi saareen, josta yhtiön väki nouti ne syksyllä takaisin.

Outi muistaa, että kaupungissa vallitsi jonkinlainen luokkajako ja vielä jako kaupunkilaisiin ja esikaupunkilaisiin, joihin Outi kuului. ”Ystäviä kyllä oli, mutta yhtään sellaista sydänystävää en muista lapsena saaneeni”, Outi muistelee. Ehkä minusta sitten kehittyi pian omillani pärjäävä, tarmokas ja rohkea nuori.

Etuajassa oppikouluun

Outi kävi kansakoulua kolme vuotta. Kerran eräs poika iski välitunnilla Outia palleaan ja siitä paikasta Outi päätti vaihtaa koulua ja pyrkiä oppikouluun. Pääsytutkinto meni muuten hyvin, mutta Outin piti suorittaa ”ehdot” matematiikassa, eihän hänelle ollut vielä ehditty opettaa kaikkia laskutoimituksia. Ehdot hän suoritti kympin arvosanalla ja niin oli tie auki oppikouluun.

Kemissä oli siihen aikaan tyttölyseo ja lyseo. Koulu oli keskinkertainen, ainoina valopilkkuina piirustus-, käsityö- ja maantiedon tunnit. Varsinkin piirustuksen opettaja Nina Vanas oli avarakatseinen ja lahjakas. Jälkikäteen on selvinnyt, minne ne hyvät opettajat olivat asettuneet, tietysti Tornioon, Ruotsin rajan läheisyyteen.

Kotona korostettiin kielitaidon merkitystä. Outi lähti 14-vuotiaana oppimaan ruotsia pikkuserkkujensa luokse Tammisaaren saaristoon. Onneksi taito on säilynyt näihin päiviin saakka. Pari vuotta sen jälkeen englantilainen kirjeenvaihtokaveri pyysi Englantiin kesäksi.

Vaihto-oppilaana ja iltatöissä USA:ssa

Varsinainen käänteentekevä vuosi oli vaihto-oppilasvuosi Amerikassa 1957–1958. Onnekseen Outi sai kunnon perheen: Isä oli töissä maatalousministeriössä, äiti oli kotiäiti ja perheen nuorin tytär Mildred kävi samaa koulua. Wakefield High School sijaitsi Arlingtonissa Virginiassa, viisi mailia Washington D.C.:stä. Se oli hyvä koulu, seudun paras. Opettajat olivat inspiroivia, varsinkin historian ja piirustuksen opettajat. Outin mieleen on jäänyt, kuinka piirustuksen opettaja toi aina uusia ruusuja kunnes ruusutaulu oli valmis. Taulussa on vuosiluku 1958, niin kauan siitä jo on. Koulunkäynti oli kiinnostavaa!

Suomen valtio myönsi vaihto-oppilaille vaatimattomat 800 markkaa ”taskurahaksi” – vuodeksi! Se ei olisi riittänyt mihinkään. Varsinkin kun kouluun piti olla joka päivä erilaiset vaatteet. Sellainen oli siihen aikaan ennen kuulumatonta Suomessa. Niinpä Outi osti kankaita ja Butterickin kaavat ja ryhtyi ompelemaan. Ja valmista tuli.

Onneksi Outi sai heti kohta paikan Kann’s tavaratalosta nuorisovaatteiden myyjänä, kolmena iltana viikossa ja täydet päivät lauantaisin. Palkkaa sai yhden dollarin tunti. Myyminen oli hauskaa puuhaa ja läksyt tehtiin klo 22 jälkeen. Perheen äiti haki autolla illalla kotiin; eihän Amerikassa kävelty!

Lama iski Amerikkaan keväällä 1958, ja Outi joutui työttömäksi pariksi kuukaudeksi. Se oli ikävää! Vaihto-oppilasvuoden järjestänyt organisaatio ei todellakaan rohkaissut työtekoon opiskelun ohella, mutta Outi toimi kuten katsoi parhaaksi. Töissä oppi kieltä eri tavalla ja sai vielä rahaa. Läksyt ennätti ihan hyvin tehdä illalla.

Ennen pääsyään isäntäperheeseen Outi lajitteli kolme päivää Eurooppaan Brethren Servicen kautta avustuksena lähetettäviä käytettyjä vaatteita Marylandissa. Näitä niin kutsuttuja amerikanpaketteja tuli paljon myös sodasta kärsineeseen Suomeen.

Takaisin Suomeen ja opiskelemaan

Koulukaverit ovat häipyneet matkan varrella. Heitä on ollut kansakoulussa, oppikoulussa ja Amerikassa. Opiskeluaikaiset ystävät ja työuran aikaiset ystävät ovat suurelta osin säilyneet.

Outi opiskeli englantia, ranskaa ja venäjää Helsingin yliopistossa. ”Kun noita kieliä hallitse, et koskaan ole työtön”, oli Amerikan rehtori opastanut. Ensimmäisen vuoden keväällä hän alkoi pelätä, että jäisi kaiken kielenopiskelun ohella fakki-idiootiksi. Niinpä hän hankki arvosanan myös yleisestä valtio-opissa. Siitä hänelle jäi nolo muisto. Suullisen tentin pitäjä ilmoitti, että hän toivoi ”että te ette joutuisi milloinkaan tekemisiin tilastotieteen kanssa”. Outi hämmästyi perin juurin! Kuitenkin elämä on sujunut siitä huolimatta, arvatenkin kohtuullisen päättelykyvyn ansiosta

Monipuolinen työura

Valmistuttuaan Outi haki vakituista paikkaa, mieluimmin vanhemman lehtorin virkaa. Sellainen löytyi Pyhäjärven Ol. Yhteiskoulusta. Aika Pyhäsalmella oli antoisaa, mutta aikaisemmat kokemukset eri lukioista olivat saaneet Outin vakuuttuneeksi, että lukio ei ollut hänen paikkansa. Niinpä hän opiskeli vähän lisää ja suoritti auskultoinnin Liikemiesten Kauppaopistossa ja sai paikan Heinolan seudun kauppaoppilaitoksesta. Siellä kului yhteensä 32 vuotta.

Heinolan seudun kauppalaitos liittyi Lahden ammattikorkeakouluun 1990-luvun alkupuolella. Olihan se aikaa – opettajia kovasti kehotettiin suorittamaan lisensiaattitutkinto. Pari kollegaa suorittikin sen, mutta se oli sellaista ”taidetta taiteen vuoksi” eikä juurikaan edistänyt opettajan ammattitaitoa.

Niinpä Outi luopui LAMK:ista vuonna 1999 ja siirtyi Merkonomien Jatkokoulukeskukseen, josta jäi eläkkeelle 65-vuotiaana. MJK oli reilu ja kiva työpaikka, joka järjesti koulutusta eri puolilla Etelä-Suomea. Opiskelijat olivat yleensä keski-ikäisiä naisia. Kun Outi oli niin ”kamalan vanha”, hän tiesi, minkälaista englantia heille oli koulussa aikanaan opetettu ja saattoi opettaa uutta. Hän teki räätälöityjä kursseja HUS:n, Vehon, Sammon ja OP:n henkilökunnalle ja otti myös huomioon opiskelijoiden toivomukset sanastojen ja käytännön suhteen.

Noita vuosia Outi muistelee erittäin antoisina. Hänellä oli tunne, että hänellä oli pitkän uran tässä vaiheessa paljon annettavaa opiskelijoilleen ja hän sai opetuksestaan paljon kiitosta.

Heinolan vuosiin kuului monenlaista, kuten lyhyt avioliitto. Outi Meriläisen tytär täytti 43 viime vuonna – niin aika kuluu. Kielitaidon parantamiseksi hän teki monia Ranskan ja Amerikan matkoja, vietti vuoden sapattivapaata Cambridgessä Englannissa, suoritti siellä työharjoittelun eri yrityksissä ja kävi paikallisen kansanopiston kursseja. Oli erittäin hyödyllistä joutua kielelliseen umpioon, kun koulussa kuulee niin paljon ”väärää” ja epäaitoa. Sitä turtuu!

Sairaus iski

Aivoinfarkti iski odottamatta 2013. Sen seurauksena sekä puhe että kirjoittaminen ovat käyneet hitaammiksi. Taideharrastuksesta on tullut tärkeää. Outi maalaa upeita töitä pastelleilla ja akryyleillä, tekee lasitöitä ja koruja, seuraa aktiivisesti maailman menoa kansainvälisiltä kanavilta ja laittaa itselleen ja ystävilleen herkullista ruokaa. Omakotitalon myynti Heinolasta ja Lahteen muutto olivat oikeita ratkaisuja, sillä voimat eivät enää riittäneet pihan ja puutarhan hoitoon.

Outi seuraa mielenkiinnolla kielten kehitystä; uusia sanoja, lyhenteitä, sanontoja syntyy yhtä mittaa. Se ihastuttaa ja rikastuttaa.

Outin Amerikan perhe pitää yhä yhteyttä. Viestit kertovat kuinka koko perhe on yhteiskunnallisesti erittäin aktiivinen.

Miten minusta tuli minä? Esitin kysymyksen haastattelun lopuksi. ”En ole suorittanut minuutta vielä alkuunkaan,” tuumaa Outi topakasti.