Orvokki Hiltunen kertoo: ”Raskaiden pommikoneiden kumea ääni jäi pelottavana mieleen jatkosodasta. Koneita riitti Kuusamon taivaalla, kun Oulua kuumimmillaan pommitettiin. Pusikkoon juostiin ilmahälytysten aikana. Erään kerran naapurin emäntä huusi: ’Sisko, Sisko vahtaa niitä koneita, että minä saan juosta!’ Koulussa mentiin muurin viereen ilmahälytysten tullessa.”

Äiti oli Kuusamon ainoa ompelija

Äidilläni oli aina pari ompeluoppilasta oppimassa käsityöllä elämisen taitoja.  Äiti Liisa Späd s. Karvonen (syntynyt 15.8.1898 ja kuollut 2.4.1983) sai ompelijakoulutuksen Vaatturi Tikkasella. Ison Kellin talon tyttö ei perinyt taloa, vaan sen aikaisen tavan mukaan talon perimys kuului vanhimmalle pojalle. Poika myi tilan 1950-luvulla ja muutti rahoineen Amerikkaan.

Isä kuoli ennen sotaa

Isäni ja äitini tapasivat toisensa Särkänsalmen siltatyömaalla vuonna 1919 tai 1920, rakastuivat ja menivät naimisiin äidin ollessa parikymppinen. Isä, Emil Späd, (syntynyt 17.7.1895 ja kuollut 31.12.1933) ansaitsi perheelle leivän metsätyömiehenä. Hän kuoli ennen sotia. Niinpä äidin ja meidän lasten ei tarvinnut kantaa huolta sodassa olevista läheisistä molempien veljienkin kuoltua pieninä. Minä synnyin vuonna 1934, isän poisnukkumisen jälkeen. Vanhempia sisaruksia minulla oli seitsemän. Veljieni lisäksi menetin kuolemalle Aila-siskon hänen ollessaan 17-vuotias. Aikuisiksi meistä kasvoi viisi tyttöä. Sota-aikana saimme Amerikan paketeissa vaatteita, joista äiti ompeli meille käyttövaatteita. Osa pakettien mekoista oli juhla-asuja, joita oli vaikea hyödyntää.

Talvisodan kynsistä evakkoon myöhäsyksyllä 1939

Äiti ja meidät pienemmät lapset pantiin kuorma-auton avolavalle, joka oli täynnä nyyttejä ja viljasäkkejä. Pudasjärvellä pysähdyttiin ja meille tarjottiin lämmintä mehua, jota läpikylmettynyt Eine-sisko ei pystynyt ottamaan ollenkaan. Matkamme jatkui sitten evakkopaikkaamme Pohjois-Iihin, Arvi Hiivalan taloon. Kuusamolaisten lehmiä ajava Toini-sisko tuli sinne myöhemmin pitkän maantiekävelyn jälkeen. Talossa ei ollut omia lehmiä. Niinpä kuusamolaisten lehmille löytyi navetasta tilat ja äiti, ison talon tyttönä, alkoi tottuneesti hoitaa karjaa. Näin maitoa saatiin niin omalle perheelle kuin evakkotalon väelle. Kun minä äitiä auttaessani työnsin käteni rehusilppuriin ja sain haavoja käteeni, äiti kielsi minua kertomasta asiasta talonväelle mitään.

Palasimme Kuusamoon keväällä 1940

Kotimme oli ehjänä, mutta siellä oli asunut suomalaisia sotilaita. Naapuritalon tyttö oli käynyt heille siivoamassa ja lakaissut kaikki roskat pirtin lattian alla olevaan ruokakellariimme. Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 talon pirtti Kuusamossa oli perheemme ja kahden ompeluoppilaan käytössä päivisin. Yöajan oppilaat majoittuivat muualla. Kamarimme oli vuokrattuna Vienan piirille. Työpäivän ajan pirtissä hyrisi kolme ompelukonetta ja isolla pöydällä leikattiin kankaita. Lattia oli monesti täynnä kangassilppua. Minä ja sisareni autoimme äitiä yliluottelemalla ompelusten saumoja. – Se oli tuon ajan siksak-ompelua. Sain yliluottelusta niin tarpeeksi, etten aikuisena halunnut enää ommella mitään. Anna- ja Eine-siskot ehtivät palvella pikkulottina repimällä vanhoista lakanoista siteitä rintamalle. Kohta jatkosodan alettua heidät kuitenkin lähetettiin sotalapsina Ruotsiin. Äiti auttoi isänmaata ompelemassa lumipukuja suojeluskuntatalolla. Pimennysverhot tulivat tutuiksi. Ne kuuluivat joka kotiin ja ne vedettiin ikkunoihin, kun lamppuja tarvittiin. Ilmahälytyksiä oli paljon, mutta Kuusamoa ei juurikaan pommitettu. Huotarin majatalossa lomalla yöpynyt sotilas menetti kuitenkin henkensä seinältä pudonneen kellon pudotessa hänen päähänsä, kun talon viereen kentälle tipahti pommi. Äiti puhui sotaa muistellessaan perheen pärjänneen aika hyvin. Pussihousuja piti korjata sotilaille ja ommella polviin ja takamuksiin nahkapaikkoja. Ei se helppoa ollut, sillä monesti housuissa oli täitä. Leipä leivottiin kotona. Leipäjankki oli tavallista arkiruokaa. Joskus pyhinä saimme riisivelliä. Radio kuului huonosti, mutta särisevästä äänestä huolimatta uutiset olivat tärkeitä ja niitä kuunneltiin. Kuusamossa oli paljon saksalaisia. Jännitystä oli ilmassa, kun nelostien risteykseen tulleina näimme ensimmäisten saksalaisten lähestyvän moottoripyörillään. Isot tytöt neuvoivat meitä pienempiä, että on kohteliasta saksalaisen vastaan tullessa sanoa: ”Ich liebe dich”. Rannassa olevassa saksalaisten parakissa minä ja muut köyhien perheiden lapset saimme käydä ilmaiseksi syömässä. – Ihan hyvää se ruoka oli! Kun äiti haki kunnalta avustusta, hänelle sanottiin, että hyvissä vaatteissahan nuo tytöt näyttävät olevan. Apua ei tippunut. Ompelulla tienestiä tekevien työpäivät olivat pitkiä ja tauot harvinaisia.  

Järkytystä niin aikuisille kuin lapsillekin

Kun mummi erään kerran erityisen kauniina kesäpäivänä oli onnellisena virkistäytymässä peseytymällä rannassa, hän koki lähes painajaismaisen tuokion haavoittuneita tuovan vesitason laskeutuessa lähelle häntä. Koneesta purkautui toinen toistaan verisempiä suomalaisia sotilaita. Kiestingissä käytiin kovia taisteluja ja loukkaantuneita tuotiin Kuusamon sotilassairaalaan. ”Oli se järkytys ja niitä oli niin paljon”, mummi kertoi. Kirkonmenojen aikaan oli aina monta arkkua siunattavina. Pelottavana jäivät mieleeni huutamalla itkevät naiset.

Syksyllä 1944 jälleen evakkomatkalle, Orvokki Ruotsiin

Muistan kampekasat Oulun lyseon juhlasalin lattialla. Siskot olivat palanneet Ruotsista. Muu perhe jatkoi Oulusta Oulaisiin. Minut, 10-vuotias Orvokki, pantiin junalla Vaasaan ja jatkamaan sieltä Ruotsiin. ”Syötiin, juotiin ja mentiin koppiin nukkumaan”, kirjoitin päiväkirjaan ensimmäisestä Ruotsin päivästäni. Tulijat ja heidän vaatteensa pantiin täisaunaan ja -karanteeniin. Äidin vasta ompelemat hieno takki ja lakki olivat tuhannen kurttukasana saunottamisen jälkeen. Vietin 11 kuukautta maaseudulla Västranträskissä lähellä Luleåta. Ymmärsin aivan hyvin, mitä tant-Ebba tarkoitti, kun tulopäivänä tulimme sisälle ja hän piti käsiä ristissä rinnan päällä, puisti vartaloaan ja sanoi: ”Hur är det kallt nu!” Navetan karjakeittiössä peseydyttiin. Ruotsalaistalossa ei ollut saunaa. Leivintuvassa leivottiin ruotsalaista ohutleipää, tunnbrödiä. Sitä syötiin iltaisin kastamalla lihaliemeen. Vettä hörpättiin kauhasta. Yritin tarjota lasia, mutta sitä ei tarvittu. Ihmetystä herätti myös talon seppä-isännän syömään tulo: Kun mies tupaan tullessaan pesi kätensä ja vesi muuttui mustaksi, huuhtaisi mies lopuksi mustuneella vedellä kasvonsa.

Kotimme Kuusamossa oli poltettu

Jäimme sodan loputtua asumaan Oulaisiin. Siellä äidillä oli valmis asiakaskunta. Valtio maksoi kodin menetyksestä obligaatioilla. Minä ja Anna-sisko pääsimme oppikouluun.

Työn perässä Ouluun

Keskikoulun jälkeen aloitin vuonna 1951 työt pankissa 17-vuotiaana ja äitikin muutti Ouluun. Alpo-mieheni ja minun ostettua oman asunnon Suvantokatu 5:stä Karjasillalta osti äiti säästöön kertyneillä rahoillaan itselleen viereisestä talosta yhden huoneen, keittokomeron ja alkovin asunnon. Äidin kunnon huononnuttua haimme hänelle paikan Hiirosen vahainkodista. Yhden yön hän siellä ehti viettää. Kun menin äitiä katsomaan, en voinut jättää häntä sinne, vaan otin äitikullan kotiin. Hänen asuntonsa pantiin vuokralle. Kun menimme kesälomalla omalla autolla tapaamaan Ruotsin tant-Ebbaa, hän iloisena huudahti: ”Äntligen.”