Marjatta Meuronen - ikiystäväin

Marjatta oli kiltti ja kaunis. Hän oli kuin ilmetty Audrey Hepburn, yksi aikansa ehdottomista tyyli-ikoneista. Suuret ruskeat silmät ja korkeat poskipäät, joita ympäröi ruskea tukka.

Ennen kouluikää Marjatta asui Lauritsalan kartanolla yksinhuoltajaäitinsä, tätinsä sekä mammansa ja pappansa kanssa.  Elämä kartanolla oli turvallista. Lapsiperheitä oli paljon, eikä leikkikavereista ollut pulaa. Marjatan papan vastuulla olivat hevoset ja hevostalli.

Kerran Marjatta päätti lähteä saman ikäisen serkkupoikansa kanssa sieniretkelle Mustolaan, serkun mummon luo. Naapurin Pirkko otettiin mukaan. Marjatta onnistui sieppaamaan salaa sienikorinkin mamman eteisestä. Matkan varrella tuli vastaan serkkupojalle tuttu hevosmies, joka kysyi:

§  Mihinkäs sie oot matkalla kahen tytön kanssa ja keittens tyttölöi nää on?

§  Tää on meiän Maija ja tuo naapurin Pirkko, sano sie, kuka sie oot, poika kysyi puolestaan.

Hevosmies nosti lapset rattaille ja vei heidät Mustolan mummolaan, jossa mummo täytti korin sienillä. Samalla kyydillä lapset pääsivät takaisin kotiin kartanolle, jossa oli jo väkeä hälytetty karkulaisia etsimään.

Jatkosodan melskeissä Marjatan oli lähdettävä evakkoon. Marjatta, mamma, hänen raskaana oleva tätinsä ja muut vähäväkiset pakattiin kartanolla linja-autoon. Työvelvoitteisen väen, kuten Marjatan äidin,  piti jäädä kartanolle. Matkan määränpäänä oli Alastaro. Marjatta, mamma, ja täti majoitettiin karjatilojen viereiseen rakennukseen, jossa oli kamalasti kärpäsiä, itikoita ja muita siipeilijöitä.

Marjatan koti- ja äidinikävä oli kova. Mamma lohdutti:

§  Kun radiossa sanotaan, että on rauha, silloin pääsemme takaisin kotiin.

§  Korva radiossa tuota tietoa odotettiin. Ja tulihan se aikanaan. Aselepo astui voimaan syyskuun neljäntenä päivänä 1944.

Marjatta oli onnellinen päästessään takaisin Lauritsalaan ja isovanhempien Hakalissa omistamaan taloon. Hänen pappansa oli kuollut keväällä 1947. Evakkomatkalla ollut täti muutti Ruotsiin pienen poikansa kanssa.

Talossa oli neljä pientä asuntoa.  Marjatta asui äitinsä ja mammansa kanssa talon toisessa päädyssä. Porstuasta astuttiin keittiöön, jossa oli hella, pieni tiskipöytä,  komuutti, piironki ja ruokapöytä penkkeineen sekä päästä vedettävä sänky. Keittiön takana oli kammari, jossa Marjatta ja hänen äitinsä nukkuivat. Talon toisessa päädyssä ja yläkerrassa asuivat vuokralaiset. Pihan perällä oli liiteri ja sen takana huussi. Sodan jälkeen oli asuntopula ja kansanhuolto määräsi, keille asunnot vuokrattiin.

Aidan toisella puolella

Lauritsalasta ei voi puhua ilman Saimaan kanavaa. Kun kanava valmistui vuonna 1856, se synnytti voimakasta teollistumista ja asutusta Lauritsalaan.  Lauritsalan Hakali oli työväen kauppalanosa. Vanhojen talojen kerrotaan syntyneen sahalla työskennelleiden työmiesten kotiin tuomista lankuista. Sahalta sai ottaa kerralla puutavaraa sen verran mitä pyörän tarakalla pystyi kuljettamaan.  Alueella asui Kaukaan tehtaan pienituloisia työläisiä tiiviissä rykelmässä pienissä taloissaan.

Hakalissa Kulmakadun ja Topinkadun risteyksessä  seisoi pahamainen kapakka, jota Hakalin seurahuoneeksi kutsuttiin. Sitä vastapäätä Karjalantien varressa oli yleinen sauna. Hakalin ”seurahuoneeseen” tuli neuvostolehti Pravda, joka kertoi omaa kieltään alueen työläishengestä.

Silloin oli viinan myyntiä, romaneja ja kaikenlaista pientä, pimeää bisnestä näissä pikkumökeissä, koska jostain oli elanto saatava. Kakaroita oli paljon. Alueen nuoret miehet muodostivat poppoita ja tappelivat hurjasti toisten nuorten kanssa. Ihan niin kuin missä tahansa missä on paljon nuoria kasassa eikä ole mitään tekemistä.

Minä tutustuin Marjattaan, kun muutin perheeni kanssa Raumalta Hakalin kansakoululle.  Muutto Lauritsalaan tuli ajankohtaiseksi syystä, että Lauritsalassa opettajana toiminut mies pelkäsi neuvostorajan läheisyyttä ja ehdotti virkapaikkojen vaihtoa. Isä suostui vaihtoon.

Hakalin kakarat olivat kavereitani, mutta oli kaksi meitä erottavaa asiaa.  Marjattaa lukuun ottamatta kaikki muut kaverit menivät vappupäivänä marssille huiskat käsissään. Minä en, enkä ymmärtänyt miksi. Toinen oli, kun kaverini kokoontuivat kerran viikossa pioneerikerhoon koulumme voimistelusalissa. Ihmettelin vanhemmilleni, miksi minä en saa mennä sinne. Lopulta isoveli sanoi isälle:  – Anna sen mennä!

Minä menin. Marssin kavereitteni kanssa ringissä laulaen: – Yksi pieni pioneeri marssii näin, aurinkoista tietä eteenpäin, koska matka oli hauska niin, pyysi hän mukaan uuden toverin.  Se oli kivaa.

Hakalin koulu pihapiireineen oli niin minun, Marjatan kuin muidenkin lähiseudun lasten leikkipaikka. Hypättiin narua ja ruutua tai leikittiin kymmentä tikkua laudalla.  Talvisin koulun viereiseen Salpausselän rinteeseen rakennettiin lumesta hyppyri, jossa me tytötkin yritimme näyttää taitojamme.  Yksi isän luokan pojista yritti opettaa meille hyppytekniikkaa. Hän oli erilainen kuin muut pojat, ei kiusannut eikä pilkannut. Taisinpa pikkuisen rakastuakin häneen.

Pihoilla tapahtui

Marjatalla ja minulla oli iskelmävihkot, joihin kirjoittelimme laulujen sanoja. Piirtämisestä tykkäsimme molemmat.  Malliksi kelpasi vaikka Marjatan mamman keittiössä olevan tammisen kaapin puunkuviot.  Istahdimme usein palleille radion ääreen kuuntelemaan Markus-sedän lastentuntia.

”Päivää, pienet ystäväiseni, päivää”, hän aloitti ohjelman ja lopetti aina: ”Muistakaa lapset syödä aamupuuronne!”

Tuohon aikaan ei lapsiin yleensä suhtauduttu vakavasti yksilöinä. Lapsia oli paljon ja heitä komennettiin isoilla kirjaimilla. Kasvatus keskittyi perinteisesti kurinpitoon ja nuhteeseen. Markus-setä kannusti ja kylvi modernin lastenkasvatuksen siemeniä.

Välillä melkein vihasin Markus-setää, kun se aina tuputti sitä puuroa. Äiti vaati, että lautanen oli syötävä tyhjäksi, ennen ei saanut nousta pöydästä. Veli kiusoitteli: – laita lisää sokeria, sitten: – laita suolaa. Puurosta tuli niin kaameanmakuista, ettei sitä olisi koirakaan syönyt. Kun en saanut nousta pöydästä, aloin letittää tukkaani pienen pienille saparoille. Isä tuli keittiöön, alkoi nauraa ja päästi minut pälkähästä.

Suuret perheet ja puutalot olivat arkipäivää. Niiden pihoilla tapahtui paljon. Liiteristä haettiin lämmityspuut, kaivosta vesi ja pihan yli juostiin huussiin.  Hakalin kivistä rakennettu kaksikerroksinen koulu erottui alueen puutaloista kuin linna. Koulua ympäröivät Salpausselän harjut ja sen eteen oli asfaltoitu piha-alue naruhyppelyä ja ruutuleikkejä varten. Kaivo, sauna ja muut ulkorakennukset oli tehty puusta. Opettajille oli omat huusinsa ja koululaisille omansa. Ne kaikki sijaitsivat ylhäällä monien portaiden päässä.

Tyttöjen ja poikien huusseissa oli monta reikää rivissä. Poikia kiinnosti tyttöjen pyllyt riesaksi asti. Aina olivat alhaalla kurkkimassa ja välillä huitelivat tyttöjen takamuksia kepin päähän sitomillaan katajanoksilla. Pojat myös piirtelivät piirakankuvia huussin seinään. Kerran Paavo keksi kaivertaa kuvan puukolla. Välitunnin valvojaopettaja yllätti Paavon itse teossa ja vaati häntä poistamaan heti kuvituksensa. Kun isä välitunnin jälkeen ihmetteli, mihin Paavo oli jäänyt, Matti viittasi ja sanoi: ”Se jäi sitä vittua höyläämään.”

Koululla oli oma puutarha, jossa kasvatettiin kouluruokailuun tarvittavia juureksia, vihanneksia, marjoja ja omenoita. Puutarhan hoito kuului oppilaiden tehtäviin. Syksyllä lapset saivat perunannostolomaa ja marjastuslomaa. Maaseudun kouluissa oppilaiden piti tuoda marjoja koulullekin.

Koulun keittiö sijaitsi talon kellarissa, josta ruoka kiikutettiin luokkiin syötäväksi. Ruokana oli usein limaista kauravelliä tai -puuroa, joita inhosin. Päätin silloin, etten aikuisena ikinä lusikoi sellaisia suuhuni.  Maito ja leipä piti tuoda kotoa. Kouluateria syötiin luokassa omassa pulpetissa.

Puuhaa riitti

Sotien jälkeen oli puutetta lähes kaikesta. Elintarvikekortilla sai kaupasta tietyn määrän elintarvikkeita, kuten lihaa, maitoa, kahvia, sokeria  ja viljatuotteita. Kortilla olivat myös vaatteet, kankaat, kengät ja saippua. Kaikki perheet saivat tietyn määrän ostokortteja. Kävin usein kaupassa ostokortti mukanani. Se piti näyttää kaupanmyyjälle, joka leikkasi kortista käytetyn osto-osuuden. Karkit olivat sokerissa pyöriteltyjä porkkananpaloja ja limonadi hiilihapotettua esanssipohjaista juomaa, jonka hapokkuus erotti sen mehuista.

Hakalin luonto tarjosi Marjatalle ja minulle puuhaa. Poimimme vadelmanlehtiä, joista sai haudutettua teetä. Pihapiiristä keräsimme peltosaunion keltaisia kukkamykeröitä, joita liotimme kuumassa vedessä. Luonnon taikaa hiuksille. Läheisen maatalon pellonpientareelta kerättiin päivänkakkaroita ja ruiskaunokkeja, joista tekemiämme nippuja kiikutimme pyöräntarakalla Lappeenrannan torille myytäväksi.

Me tytöt keräilimme paitsi kiiltokuvia myös guttaperkkapaloja. Roikotimme niitä  hakaneuloissa ja teimme välitunneilla vaihtokauppoja. Pojat keräsivät ja vaihtoivat erilaisia etikettejä, joita sai tulitikkulaatikoista, limonadipulloista tai pastilliaskeista. Kekseliäisyys oli valttia.

Marjatta haaveili läheisen maatalon pellavanvalkoisesta hevosesta ja siihen kuulopuheen mukaan liittyvästä taiasta. Jos näkee samaan aikaan kuun, auringon ja valkoisen hevosen, niin sillä hetkellä esitetty toivomus toteutuu. Marjatta serkkuineen juoksi valkoisen hevosen laidunmaalle toivomaan. Mahtoivatkohan toiveet toteutua?

Kun naapurin Sirkku näytti aidan raosta jotain keltaista hedelmää, sitä ihmeteltiin ja ihailtiin. Sirkku kertoi, että hänen keuhkotautia sairastavalle sisarelleen oli hankittu tällaisia hedelmiä. Sirkulla oli mukanaan tulitikut.  Hän näytti meille, miten tuon ihmehedelmän kuori räiskähteli, kun sitä osoitti palavalla tulitikulla. Me muut lapset saimme tutustua niin appelsiinin kuin toisenkin ihmehedelmän, banaanin makuun vasta vuosia myöhemmin.

Elämä vei mutta ystävyys säilyi

Isäni kuoli ollessani neljäntoista ja muutin äitini kanssa hänen kotiseudulleen Nastolaan. Marjatta ja minä jatkoimme opintoja tahoillamme, avioiduimme, saimme lapsia. Pidimme yhteyttä kirjeitse, kerroimme kuulumisiamme. Lasten lähdettyä maailmalle yhteytemme syveni, kun oli taas paremmin aikaa. Tapasimmekin matkoillani Savonlinnan oopperajuhlille, ja Marjatta pistäytyi minun luonani. Marjatta kirjoittaa vieläkin pitkiä kirjeitä. Minä en osaa enää kirjoittaa käsin, mutta vaihdan kuulumisia sähköpostitse ja Facebookissa. Olen onnellinen siitä, että yhteytemme on pysynyt.  Tuttavat tulevat ja menevät – ystävät ovat ja pysyvät!