Lapsuuden huolettomat päivät

Perheeseemme kuului isä, äiti, Kaarina-sisko ja Kalervo-veli, lisäksi talossa asui isäni vanhin sisko Siiri Paaso (o.s. Yliraasakka) poikansa Paavon kanssa. Sukumme on elänyt Iijoen Raasakkakosken rannalla niin kauan kuin veroluetteloista ja muista asiakirjoista on voitu sukua seurata, aina 1400-luvulle saakka. Raasakan kuuden talon kylässä ihmiset olivat samaa sukua, isäni sukupolvi oli serkkuja keskenään, minulla oli kylässä yli kolmekymmentä pikkuserkkua, oltiin kuin samaa suurta perhettä, oli leikkikavereita ja turvallisia aikuisia ympärillä. Elämä ei ollut Suomessa helppoa sodan jälkeen, kaikesta oli puutetta, rahaa ei ollut, mutta meillä oli kuitenkin aina ruokaa ja vaatteita tarpeen mukaan, enempää ei osattu kaivata. Leikimme joella tai hoivailimme navetalla eläimiä. Talon töihin tartuimme heti kun pystyimme, kesällä mieluisimpia töitämme oli siikojen perkaus jokirannassa, yhdistimme leikin ja työn, olin kirurgi, joka elvytti siian sydämen kivenpäälle sykkimään, tai suoritti maksan siirtoleikkauksen taitavasti vahingoittamatta sappirakkoa. Minusta ei tullut kirurgia, mutta saksien ja veitsenkäytön mestari kuitenkin. Meidän tehtävänä oli kuljettaa kolmen talon lehmät, kolmisen kymmentä päätä, laitumelle ja illalla takaisin navettaan. Kesät heiluimme heinätöissä ja elopellolla, maatilalla riitti töitä.

Kouluaika

Aloitin koulun seitsemän vuoden ikäisenä, Aseman kouluun, johon koulupiiriin kuuluin, oli matkaa kylästämme yli viisi kilometriä, joen toiselle puolen Ylirannan koululle oli vain kilometrin matka, sain kulkea siellä kaksi ensimmäistä vuotta. Anni Veijola oli ensimmäinen opettajani, hän oli ollut myös isäni opettaja. Koulumatkamme oli nykyajan mittapuun mukaan hengenvaarallinen, isä souti meidät kaksi kertaa päivässä kuohuvan kosken yli. Syksyisin aamuhämärässä isä työnsi veneen jään reunalta voimakkaaseen mustaan virtaan, luotto oli soutajaan luja, emme pelänneet, silloin ei olut edes turvaliivejä. Talvella suvantopaikkojen jäädyttyä kiersimme risuilla merkittyä jäätietä joen yli. Kolmannella luokalla siirryin omaan koulupiiriini, yli kymmenen kilometrin jokapäiväinen patikkamatka piti minut hyvässä kunnossa. Pakkasella sulattelin kylmettyneitä varpaitani koulun keittäjän, Similän Annan uunin loimussa ennen koulun alkua. Anna keitti meille lämpimän ruoan, puuron tai keiton, eväsleivät ja maitopullon toimme kotoa. Talvella matka lyheni, kun joki jäätyi ja voimme kulkea kouluun suoraan jokea hiihtäen. Pyryn jälkeen latu oli peittynyt lumeen ja tarvoimme paksussa lumessa, latukoneita ei silloin tunnettu. Mietin jälkeenpäin missä välissä jaksoin lukea läksyni, kun koulumatkat veivät niin paljon aikaa ja voimia? Kansakoulun jälkeen kävin vuoden kansalaiskoulua, joka aloitti toimintansa v. 1958, siellä opimme käytännön taloustöitä, ruoanlaittoa ja käsitöitä, jopa karjanhoitoa ja maanviljelysoppia, viimeksi mainittuja kuitenkin vain teoriassa.

Ouluun kouluun

Olin maatalon tyttö ja isäni toivoi, että valitsisin maatalouteen liittyvän ammatin itselleni.  Osallistuin tilan töihin ja tiesin miten fyysisesti raskasta ja sitovaa työ on, silloin ei ollut koneita helpottamassa työtä, niin kuin tänään. Karjakolla ei ollut vapaapäiviä, aikaa harrastuksille tuskin jäi. Olin vasta neljäntoista, liian nuori pyrkimään ammatilliseen koulutukseen. Iissä toimi silloin Kauppilan koulun tiloissa vuoden kestävä naiskotiteollisuuskoulu, jossa opin kutomaan kangaspuilla pyyheliinoja, verhoja, pukukankaita, jopa suuren pellavaisen pöytäliinan, joka minulla on vielä käytössä. Ompelin itselleni vaatteita, vauvan vaatteita ja miesten kauluspaidan. Isä sai kotoa tuoduista lampaanvilloista kehrätyt sukat jalkaansa. Ompelutaidosta minulle oli myöhemmin todella apua seitsemän perheenjäsenen vaatetuksessa. Tilasin kirjeopistosta englannin kielen kirjekurssin, äitini oli käynyt Raahen porvari- ja kauppakoulun ja opetti minua lausumaan sanat oikein, enhän minä ollut mistään englantia kuullut. Olin innoissani uudesta harrastuksestani ja kaipasin takaisin koulun penkille.

Tiukkojen neuvottelujen jälkeen vanhempani suostuivat päästämään minut Ouluun kouluun. Suunnitelmani oli pyrkiä diakonissalaitoksen sairaanhoitajakoulutukseen, mutta olin vielä liian nuori aloittamaan. Sain Tuirasta Huvilakampaamosta Huvilatieltä, nykyinen Merikoskenkatu, harjoittelupaikan, olin siellä puoli vuotta. Kävin Oulun konekirjoituskoulun kurssin ja sen jälkeen Oulun kosmetologikoulun, valmistuin kosmetologiksi, näitä taitoja voin hyödyntää myöhemmin opettajana. Seuraavana syksynä aloitin opiskelun parturi-kampaajalinjalla Pohjois-Pohjanmaan ammattikoulussa, samaan aikaan suoritin keskikoulun yksityisoppilaana. Oululaiset koulut eivät suostuneet ottamaan yksityisoppilaita, mutta kävimme Tyrnävän yhteiskoulussa kokeissa ja maksoimme jokaisesta kerrasta korjausmaksun ja matkakustannukset itse. Kansalaisopistossa järjestettiin kursseja kielissä ja matematiikassa, istuin illat Rauhalassa päiväkoulun jälkeen vielä iltayhdeksään, matkustin junalla, ”kymmenen Lätällä” Iihin ja asemalta 5 kilometriä pyörällä kotiin Raasakkaan, aamulla sama reitti toisinpäin Ouluun kouluun kahdeksaksi.

Tähtäimenä ammatinopettajan tutkinto

1960-luvulla ammattikouluja oli Pohjois-Suomessa vielä vähän, lähinnä keskusammattikoulut Rovaniemellä, Kajaanissa ja Oulussa, ne olivat valtion ylläpitämiä, 1970-luvun alussa myös kunnat alkoivat perustaa omia koulujaan. Käsityöaloilla ammattiin valmistuttiin kisälli-mestari polkua edeten ja opettajatkin olivat alan mestareita ilman pedagogista koulutusta. Ammatit jakaantuivat vielä tiukasti sukupuolen mukaan, naisvaltaisten linjojen ammatinopettajakoulutus aloitettiin Jyväskylässä ja teknisten alojen Hämeenlinnassa. Parturi- kampaajalinjan opettajani Liisa Littow pyysi minua sijaisekseen, hän oli lähdössä vuodeksi pätevöitymään Jyväskylän. Olin kolme vuotta sijaisopettajana Pohjois-Pohjanmaan keskusammattikoulussa, päivälinjalla oli 20 opiskelijaa ja iltalinjalla oppisopimusoppilaita saman verran. Opetusmateriaalia ei juuri ollut, taulu ja liitu, paksu punakantinen Kähertäjän käsikirja ja muotilehtiä, joista yritin hankkia lisämateriaalia. Tavoitteenani oli pyrkiä opiskelemaan Jyväskylän opettajaopiston kaksivuotiseen koulutusohjelmaan, joka aloitettiin 1968. Olin suorittanut kisällitutkinnon, nykyisen ammattitutkinnon, (suoritin myöhemmin mestaritutkinnon), kolme vuotta käytännön työharjoittelua ja saanut yksityisoppilaan todistukseni, suoritin Oulun kesäyliopistossa kasvatusopin approbaturopinnot ja lukion kemian kurssit ja pääsin aloittamaan opiskeluni Jyväskylässä v. 1970.

Tässä elämäni vaiheessa minulla oli jo perhe, puoliso Teuvo Pernu s. 1940 ja kaksi pientä tyttöä, Kaisa syntyi v.1968 ja Tarja v.1970. Muutimme Jämsään, lähemmäksi Jyväskylää, mieheni sai matematiikan opettajan paikan Jämsän lukiosta. Toiseksi vuodeksi perhe muutti Iihin, mieheni työpaikka oli silloin Oulun yliopisto. Työn ja perheen aikataulujen sovittaminen oli haastavaa, palkkasimme kotiapulaisen, elimme korkeakorkoisella pankkilainalla, silloin ei uneksittukaan opintorahoista, tai -lainoista, mutta valmistuttuani työpaikka oli varma. Valmistuin v. 1972 ammatinopettajaksi, toisena opettajana alallamme koko Pohjois-Suomeen. Työpaikkoja ja haasteita oli riittämiin.

Pohjois-Suomeen uusia hiusalan linjoja kehittämässä

Valmistuttuani ensimmäinen työpaikkani oli Kemin kaupungin ammattikoulussa, sain aloittaa parturi-kampaajalinjan, nykyisen hiusalan, suunnittelun aivan alusta, sain olla mukana työtilojen suunnittelussa, sain hankkia tarvittavat koneet ja työvälineet aina hiuspinnejä myöten, myös opettajien ja opiskelijoiden oppimateriaalit. Opettajantyö oli hyvin itsenäistä, opiskelijat olivat motivoituneita, linjalle oli paljon pyrkijöitä. Ammatinopettajan työ oli 1970 ja 1980-luvulla hyvin monipuolista, ammatinopettajan tehtäväalueeseen kuuluivat tuolloin ammattityön harjoitteet ja asiakaspalvelu, kemia, matematiikka, kaupalliset aineet ja taideaineet, yleisaineita olivat äidinkieli, vieraat kielet, kansalaistaito ja liikunta, näissä aineissa olivat omat opettajat. Kilpailutoiminta oli silloin vilkasta, osallistuimme koulujenvälisiin- ja Suomen mestaruuskilpailuihin.

Neljän vuoden kuluttua muutin Kemistä lasten kanssa Rovaniemelle Lapin keskusammattikouluun, siellä kokeiltiin uutta arviointimenetelmää, jossa halusin olla mukana. Olisin jatkanut työtäni siellä, mutta sain uuden työhaasteen, josta en voinut kieltäytyä. Haukiputaan ammattikoulu oli saanut luvan aloittaa parturi-kampaajalinjan poikkeavana aikana huhtikuun alussa v. 1977, otin haasteen vastaan. Perjantai oli viimeinen työpäiväni Lapin keskusammattikoulussa, muutto viikonloppuna ja maanantaina aloitin työt Haukiputaalla. Suunnittelin linjan aivan alusta, niin kuin Kemissäkin. Linja toimi väliaikaisissa tiloissa, ensin asuntolan kellarissa, sitten vanhassa puutalossa ja kolmantena ompeluosaston kellarissa ja vielä Hyvonin tiloissa keskustassa, ennen kuin kunnon tilat saatiin rakennettua, muuttorulianssi oli melkoinen.

Haukiputaalla asuimme kolme vuotta koululla vanhassa puurakennuksessa, joka oli saneerattu opettajien asunnoiksi. Siihen aikaan kunnallinen päivähoito neljälle lapselle oli niin kallista, että palkkasimme jälleen kotiapulaisen. Mikä aarre lastenhoitaja Eila olikaan meille, koti oli aina siisti ja ruoka valmista, lapsetkin syötetty ja mikä parasta he rakastivat Eilaa. Viihdyin työpaikassani Haukiputaan ammattikoulussa, siellä ilmapiiri oli hyvä, työkaverit olivat kuin samaa perhettä.

Takaisin Ouluun

Kolmetoista vuotta kului Haukiputaalla, kunnes eräänä aamuna aamukahvia juodessani näin lehdessä ilmoituksen avoimesta lehtorin virasta Oulussa Pohjois-Pohjanmaan ammattioppilaitoksessa, halusin uusia haasteita. Hain paikkaa tuttuun kouluun, olinhan ollut siellä urani alussa jo viisi vuotta. Aloitin Oulussa v. 1990 alussa, se oli ammatillisen koulutuksen muutoksen aikaa. Olin ollut aikaisemmissa kouluissa pienissä yksiköissä ja nyt olin muoti-kauneus osaston osastonjohtaja, osastoon kuuluivat parturi-kampaajan, kosmetologin-, ja vaatetuslinjan opiskelijat ja toistakymmentä opettajaa. Ammatilliset neuvottelukunnat alkoivat toimia 1900-luvulla, olin hiusalan neuvottelukunnan sihteeri, kehitimme koulun ja yrittäjien välistä yhteistyötä. Työharjoittelupaikkojen järjestäminen opiskelijoille oli haaste sekä koululle, että yrityksille, tämä oli alku myöhemmin työssäoppimisjaksojen kehittelylle.

Valtakunnallinen opetussuunnitelmauudistustyö oli samaan aikaan ajankohtainen, kehitimme kouluumme meille parhaiten sopivaa opetussuunnitelmaa. Syksyllä v. 1996 lähdin opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon kasvatus ja opetusalan ammatillista erikoistumisohjelmaa, opiskelu kesti kolme vuotta, joka tapahtui työn ohessa lähiopetusjaksoineen, koulutuksen opetusohjelma otettiin sen jälkeen käyttöön Jyväskylän ammattikorkeakoulun opetusohjelmaksi. Työurani aikana koulujen ja linjojen nimet ovat vaihtuneet puhumattakaan opetussuunnitelmista, ammattikoulu on muuttunut ammattiopistoksi, parturikampaaja nykyiseksi hiusalaksi ja ammattiopisto ammattikorkeakouluksi. Opiskelumenetelmät ovat muuttuneet opettajakeskeisestä monimuoto-opiskeluksi opiskelijan elämän tilanteen mukaan. Spriimonistuskone on vaihtunut tietokoneisiin, oppimateriaali löytyy tänään internetistä ja tietokoneäly on tuonut uusia ulottuvuuksia opiskeluun. Opettajan tehtävä on nyt ohjata oppijaa. Työelämä on ollut paitsi opettamista, jatkuvaa opiskelua ja ammatissa kehittymistä.

Perhe

Saimme oman talon rakennettua valmiiksi appivanhempien pellon reunalle Iihin vuonna v.1980 ja muutimme vain viiden kilometrin päähän vanhempieni tilasta. Tyttöjen, Kaisan ja Tarjan lisäksi perheeni oli kasvanut tähän mennessä kahdella pojalla, Juha  ja Antti ja viides lapsi Lauri, meillä elettiin kiireisiä ruuhkavuosia. Mieheni sai v.1994 geofyysikon paikan geologian tutkimuskeskuksesta Rovaniemeltä, jossa oli eläkeikään saakka.

1900-2000-luvun vaihteessa anoppini Hilda Pernu, äitini ja kaksi tätiäni Siiri Paaso ja Maija Sippala (o.s. Yliraasakka) uupuivat ja nukkuivat pois muutaman vuoden välein. Viiden lapsen ja opettajan työni lisäksi heistä huolehtiminen oli minulle raskasta aikaa. Mieheni oli Rovaniemellä viikot töissä, jouduin huolehtimaan kaikesta, jäin vuorotteluvapaalle vuodeksi selvitäkseni eteenpäin. Seuraan viiden lastemme, kahdeksan lastenlastemme ja pienen lastenlastenlapsemme elämää. Miten maailma on muuttunut kahdeksankymmenen vuoden aikana.

Eläkevuodet

Jäin eläkkeelle ammatinopettajan lehtorin virasta v. 2007. Muistoni neljänkymmenen vuoden opettajantaipaleeltani tuovat mieleeni lukuisat ihanat hetket opiskelijoiden ja työtoverien kesken. Tie ei ole ollut aina pelkkää myötämäkeä, vastamäkeenkin on puskettu, mutta yhteistyöllä on aina selvitty eteenpäin.

Lapset ovat lentäneet pesästä, nyt minulla oli omaa aikaa harrastuksilleni. Omakotitalossa riittää aina huoltamista, puutarhanhoito ja marjastus kesällä, maalaaminen ja kirjoittaminen talvella ovat lempiharrastuksiani. Matkustan mielelläni tapaamaan lapsiani eri puolille Eurooppaa, vietimme tyttärieni Tarja Henichen ja Kaisa Feian kanssa viimekesän kahdeksankymppiseni Pariisissa ja Wienissä Sacherkakkua maistellen ja taidemuseoissa kierrellen. Jos terveyttä riittää, haluan matkustella, jatkaa taideharrastuksiani, pitää jonkun näyttelyn ja kirjoittaa vielä sen kolmannen kirjan.