”Mitä katoavan elinkeinon edustaja”, tapasi tunnettu nivalalainen vaikuttaja Jaakko Vuolteenaho avata keskustelun aina, kun hän soitti minulle. Vuosikymmenien ajan. Katoavuus ei viitannut lehtityöhön vaan maatalouteen, jonka vaikeuksista usein uutisoin.

Maakunnan talonpojat perustivat Keskipohjanmaan 1917 puolustamaan alueen etuja. Maaseudun ihmisten henkisen ja taloudellisen hyvinvoinnin edistäminen oli vahva arvo alusta alkaen. Keskipohjanmaa on luultavasti ainoa maakuntalehti, jossa on vuosikymmenien aikana työskennellyt neljä maataloustoimittajaa: agronomit Veikko Pelkola (1956 – 1958), Eino Laukka (1986 – 1988) ja Kaija Vähäsöyrinki (1988 – 2020) sekä maataloustoimittaja ja päätoimittajan sijainen Paavo Erkkilä. Erkkilä aloitti toimitusharjoittelijana 1949, opiskeli välillä kirjallisuutta ja yhteiskuntatieteitä Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa Helsingissä ja jatkoi Keskipohjanmaassa vuoteen 1986 saakka.

Päädyin uralle sattumalta. Pikkutytöstä alkaen olin haaveillut opettajan ammatista ja kielten opiskelusta, mutta mieleni muuttui pääsykokeissa käytyäni. Päätin valita maatalouden ja hain yksivuotiseen Ahlmanin ylioppilaiden maamieskouluun Tampereelle syksyllä 1978. Sieltä jatkoin monen muun kurssitoverini tavoin Helsingin yliopistoon.

Maatalous- ja metsätieteiden maisteriksi valmistuttuani keväällä 1987 palasin kotiseudulleni Nivalaan. Etsin oman alan töitä, mutta kun paikat eivät auenneet, tein opettajan viransijaisuuksia lukiossa ja yläasteella. Kansalaisopistossa opetin italiaa kolme vuotta.

Kerran en saanut unta ja selasin vanhoja Keskipohjanmaa -sanomalehtiä. Silmiini osui ilmoitus, jossa haettiin lehdelle maataloustoimittajaa. Olin kirjoittanut aiemmin kaksi juttua, yhden Käytännön maamieheen ja toisen Pidisjärvi-paikallislehteen.

Tein strategisen jalkinevalinnan: vedin lapikkaat jalkaan ja ajelin haastatteluun Kokkolaan. Sain paikan osana taloustoimitusta. Kävin taloustoimituksen esimiehen Juha Heikkilän mukana juttukeikalla, jotta näin toimittajan työssään. Sain lentävän lähdön, sillä seuraavaksi haastattelinkin maa- ja metsätalousministeri Toivo T. Pohjalaa hänen maakuntavierailullaan.

Päätoimittaja Pentti Pulakka antoi työlleni osuustoimintaa, neuvontaa ja maanviljelijöiden etujärjestöä arvostavat suuntaviivat. Heti alkuun minut lähetettiin MTK:n peruskurssille Espooseen kuin perehdytyksenä tulevaan työympäristööni.

Sain isällistä ja hyväntahtoista ohjausta myös Erkki Kalliokoskelta, lehtiyhtiön silloiselta hallituksen puheenjohtajalta, maakunnan vahvalta vaikuttajalta. Koin ohjauksen aiheettomana ja raivostuttavana työhöni puuttumisena, mutta keskustelumme lopputulos oli sopuisa.

Nuorena naistoimittajana törmäsin aluksi ennakkoluuloihin ja vähättelyyn. Metsäyhtiön piiripäällikkö ei ottanut haastatteluyritystäni kuuleviin korviinsa vaan poistui paikalta. Toiste ei vastaavaa tapahtunut, mutta painostamista sitäkin useammin, erityisesti meijerimiehiltä.

Suuren osuuskunnan hallintomiehiä tupsahti yllättäen työpaikalleni ja esitti, että minun olisi parempi mennä virtoja tekemään (oli kevät) kuin kirjoittaa tulossa olevasta ja tarkoin varjellusta fuusiosta, josta olin saanut vihiä.

Toisen osuuskunnan koko hallitus tuli vierailulle lehteemme tapaamaan minua ja päätoimittajaa. Jutuissani nähtiin tarkoitushakuisuutta ja meitä uhattiin laajalla lehtitilausten irtisanomisilla. Olin viimeisilläni raskaana enkä hermostumatta pystynyt loppuun asti kuuntelemaan kohtuuttomilta tuntuneita syytöksiä. Tunteikkaan itkupurkaukseni jälkeen hallintomiehet poistuivat vähin äänin eikä asiaan enää palattu.

Räiskyvästi alkoi tutustumiseni myös turkiselinkeinon kanssa. Keski-Pohjanmaa on tarhauksen ydinaluetta, jolta ovat lähtöisin niin tarhaajaliiton (STKL) kuin tarhaajien omistaman huutokauppayhtiö Saga Fursin (entinen Turkistuottajat) nokkamiehet. Kerran jouduin menemään Vantaalle Turkistuottajat Oy:n hallituksen puhutteluun, koska olin tehnyt jutun kilpailevasta huutokauppayhtiöstä. ”Löisin, jos oisit mies”, hallituksen puheenjohtaja pauhasi.

Urani ikävimmän hetken koin 1990-luvun alkupuolella, kun olin menossa uutisoimaan turkishuutokauppaa Vantaan Fur Centeriin. Alalla elettiin tuolloin syvää lamaa, jota ”kettutyttöjen” masinoima vastustus ja tarhaiskut synkensivät. Tulin taksilla Fur Centerin portille, jossa väkijoukko saartoi auton. Kuski hermostui, kun porukka takoi ovia ja auto heilui. Työnnyin ulos autosta mielenosoittajien sekaan. ”Nylje lapses!” minulle huudettiin aivan naamani edessä. Kerroin olevani toimittaja, ja kuin taikaiskusta sain tilaa ja jopa haastattelun.

Kriittinen talousjournalismi ja lukuisten maakunnan osuuskuntien toiminnan tarkastelu oli uutta ja sai hallinnon jäsenet päätoimittajan pakeille. Päätoimittaja Lassi Jaakkola tuki aina työtäni.

Kiistanalaisten juttuaiheiden työstämiseen sain apua toimituksemme kokeneemmilta kollegoilta. Luetutin myös juttujani ennakkoon muilla, jotta olisin varmalla pohjalla. Kaikki tasapuolisesti kuultuina ja asiat selkeästi kerrottuina.

Maa- ja metsätalous sekä turkistalous ovat näkyvä osa Keskipohjanmaata. Alkuaikoina tein maaseutu-teemasivun kerran viikossa, sitten siirryttiin muutaman kerran vuodessa ilmestyviin teemasivuihin ja liitteisiin. Kokkolan Farmari-maaseutunäyttelyihin tehtiin paksuja liitelehtiä.

Liikuin juttumatkoilla lehden koko levikkialueella sekä tarvittaessa myös naapurimaakunnissa. Työpisteeni oli aluksi Ylivieskan ja myöhemmin Nivalan aluetoimituksessa.

Seurasin aktiivisesti myös kansallisia ja kansainvälisiä maatalouselinkeinoihin liittyviä asioita. Laajasta kielitaidosta oli iloa ja hyötyä. Kävin säännöllisesti turkishuutokaupoissa Vantaalla. Joitakin juttumatkoja tein Brysseliin EU:n komission sekä useita metsäasioissa eri puolille Eurooppaa.

Kolmen vuosikymmenen aikana maataloudessa tapahtui valtava muutos: Suomen maatilojen lukumäärä romahti 120 000:ta alle 50 000 tilaan. Tuloneuvotteluista, joissa sovittiin tuotteiden ja puun hinnat, siirryttiin yhdessä yössä vapaaseen markkinatalouteen, kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin.

Pitäjämeijerit loppuivat ja osuuskunnat sulauttivat omaisuutensa osakeyhtiöksi muutettuun Valioon. Samoin suljettiin paikalliset teurastamot ja kahinointien jälkeen perustettiin lihaosuuskuntien yhteinen Atria Oyj.

Maakunta oli vankasti EU-jäsenyyttä vastaan, mutta jäsenyyden toteuduttua siihen sopeuduttiin nopeasti. Otettiin jäsenyyden tuomat hyödyt käyttöön ja siedettiin raskas tukibyrokratia.

Vaikka maatila- ja turkisyritysten määrä on murto-osa entisestä, on maatilojen tuotanto kasvanut jatkavien tilojen laajentaessa toimintaansa. Turkisnahkojen tuotanto on jatkunut totutuilla määrillä, vaikka muutokset alan sisällä ovat olleet kovia.

Työnkuvani muuttui selvästi vuosikymmenten mittaan. Ulkopuoliset ohjausyritykset loppuivat vähitellen eikä talon sisältäkään puututtu aihevalintoihini. Osallistuin pääkirjoituksien tekemiseen 1990-luvulta lähtien. Palattuani äitiyslomalta 2000-luvun alussa toimituksen työtä uudistettiin ja minäkin osallistuin uutisvuoroihin. Työkenttäni laajeni kaikkeen mahdolliseen paitsi urheiluun.

Netin ja sosiaalisen median tulo eivät juuri muuttaneet työtäni. Juttuaiheista ei ennenkään ollut pulaa. Sain aiheita verkostojeni kautta ympäri maakuntaa ja maata ja kyselemällä kuulumisia. Minulle myös soiteltiin. Suurin somen tuoma muutos oli se, että kiire ja yleinen sähläys kasvoi julkaisukanavien lisääntyessä ja työn organisointi takkusi. Toimituksen yhteisöllisyys mureni siinä samalla.

Ahlmanin Ylioppilaiden maamieskoulussa luodut ystävyyssuhteet kantavat edelleen ja yliopistossa tutuiksi tulleet kaverit työllistyivät myöhemmin maataloutta ja metsää sivuaviin yrityksiin. Nuoruudessa syntyneistä verkostoista on ollut iloa ja hyötyä koko työuralla kuten myös maatalous ja metsätieteiden maisterin koulutuksestani.

Uusien sukupolvien asenne ja sitoutuminen työhön vaikuttaa aiempia sukupolvia löyhemmältä. Enää ei tehdä toimituksen yhteisiä retkiä eikä pidetä yhteyttä työn ulkopuolella entiseen tapaan.

Tulevaisuutta ajatellen minua huolestuttaa juttuaiheiden köyhtyminen ja yhdenmukaistuminen. Kalutaan samoja luita, joita valtakunnan mediasta tipahtelee. Jos alueen ihmiset ja elinkeinot unohtuvat, loppuu alueellinen mediakin.

Parasta journalistin työssäni ovat olleet tapaamani ihmiset. Tavallisista maaseudun ihmisistä suuryritysten johtajiin, tutkijoihin ja poliitikkoihin. Heiltä olen saanut innostusta työhöni ja säkeittäin sykähdyttäviä muistoja.