”Olen aloittanut elämän Juliana. Päämääränäni on elää jonain päivänä tässä yhteiskunnassa juridisesti naisena. Heinäkuun alussa aloitettu hormonihoito, alkusyksyllä aloitettu laserepilointi sekä ääniterapia auttavat tuon tavoitteen saavuttamista. Muutun pikkuhiljaa ulkoisesti Juliaksi niin fyysisesti kuin kulttuurisesti. En ole enää ostanut miesten vaatteita. Otin vuoden aikana itselleni oman sähköpostiosoitteen, puhelimen ja numeron sekä Google+ -tilin. Aloin ylläpitää tätä blogia syyskuussa, käyntejä sivuilla on ollut reilusti yli tuhat. Elän elämäni parasta aikaa.” Näin kirjoitti entinen kollegani – silloin vielä nimeltään Kari – vuonna 2011.

Olen kutsunut Julian luokseni lounaalle. En ole tavannut häntä sitten yhteisten työvuosien. Paljon on tällä välin tapahtunut. Kun käteeni osui kampaajalla Eeva-lehti maaliskuulta 2016, hämmästyin. Hieraisin kahdestikin silmiäni. Lehdessä oli artikkeli Julia Ojapellosta, joka näytti tutulta. Minun entinen sympaattinen työkaverini. Halusin tavata hänet, tietää enemmän.

Julia halusi keskustella siitä, mitä on olla nainen? Mitä se tarkoittaa? Mikä tekee ihmisestä naisen? Mitä naisesta tai miehestä voidaan ottaa pois, että hän ei enää ole nainen tai mies? Kuka määrittelee, mikä tai millainen on nainen? Tarvitaanko sukupuolittamista? Ja jos tarvitaan, miksi?     Yksiselitteisiä määritelmiä tai vastauksia näihin kysymyksiin ei ole olemassa.

Nämä näkökulmat Julia antoi minulle jutun teon pohjaksi. En tiedä, onnistuinko kirjaamaan ne kaikki keskustelustamme, sillä en käyttänyt nauhuria. Kun Julia kysyi, koenko hänet miehenä vai naisena, vastasin, että koen hänet samana hyvänä ihmisenä ja ystävänä kuin ennenkin. Sitten Julia pyysi vastaamaan: jos naapurisi kysyisi, kävikö luonasi äsken nainen vai mies, vastasin: nainen tietenkin.

Kaikki alkoi kauan sitten

Ennen tapaamistamme nykyisin graafisen suunnittelun vastuuopettajana toimiva Julia Ojapelto lähetti luettavakseni kirjoittamansa blogin. Siteeraan tässä jutussa otteita siitä.

”Ensimmäiset hämmentävät muistikuvat ovat varhaislapsuudesta. Ristiriitaiset kokemukset omasta minästä aiheuttivat ajatusmaailmaani ihmetystä. Ristiriita on ollut läsnä koko elämäni ajan, niin kauan kuin muistan. Vuosien saatossa huomiot omasta sisäisestä minästä vahvistuivat. Se aiheutti pelkoa, olen erilainen kuin muut, olenko epänormaali? Mikä oikein olen?
Tullessani murrosikään pelkäsin, etten muuttuisi ulkoisesti mieheksi, samalla toivoin sydämestäni, etten muuttuisi. Tunsin sisimmässäni olevani tyttö/nainen, enkä poika/mies. En uskaltanut kertoa asiasta kenellekään. Pelkäsin asian julki tulemista. Pyrin kaikissa toimissa olemaan kuten muut ikäiseni pojat, vaikka välillä se oli tosi vaikeaa. Usein ajatusmaailmani oli selkeästi ristiriidassa muiden poikien ajatusten kanssa. Pelkäsin että minut leimattaisiin epänormaaliksi. Tuohon aikaan yleinen mielipide tuomitsi epänormaalit, pelkäsin tulevani hylätyksi. Mieltäni askarrutti edelleen, olenko psyykkisesti sairas? Mikä oikein olen? Mistä tämä kaikki johtui?”

Julia kertoo, että lukion jälkeen hänen elämänsä oli henkisesti riekaleina, eikä hän tiennyt mitä tehdä itsensä kanssa. ”Jälkikäteen asiaa pohtiessani, huomasin silloisen tilanteeni vaikuttaneen moniin asioihin ja päätöksiin. Opinnäytetyössäni (1983) oli selkeästi nähtävissä sisäinen ristiriitani. Elämäni olisi ollut varmasti helpompi ja monessa suhteessa erilainen ilman tätä sisäistä ristiriitaa. Oman lapsen tulo maailmaan katkaisi jo väistämättömältä tuntuvan muutoksen. Minun oli otettava isän rooli, unohdettava kaikki muu.”

”Valehtelin itselleni. Työnsin pois todellisen minäni. Yritin elää minulle vierasta roolia. Todellinen minäni oli silti olemassa taustalla koko ajan.”

Asialle oli tehtävä jotain

Julia otti aktiivisesti selvää ongelmastaan. Hän haki tietoa itsenäisesti kaikista mahdollisista kanavista. 1990-luvulla internetin välityksellä oli saatavissa tietoa todella hyvin. Osa tiedoista oli enemmän sensaatiohakuisia kuin puhtaasti asiaa. Julialle alkoi muodostua kuva siitä, mikä hän saattaisi olla ja mitä asialle pitäisi tehdä. Julia purki tuskaansa elämällä Second Life -virtuaalimaailmassa tavallisena naisena.

”Tein vuonna 2005 ristiriidastani musiikkikappaleen, joka oli julkisesti esillä Garageband.com -sivustolla. Se sai hyvät arviot ja se valittiin jopa viikon kappaleeksi. Vuonna 2008 kirjauduin Setan, Transtukipisteen, Trasekin ja Puuterin sivustoille.”

Ensimmäisen kerran Julia kertoi ristiriidastaan läheisille ystävilleen 50-vuotissyntymäpäiviensä illanvieton pikkutunneilla. ”Sain heiltä arvokasta tukea ja ymmärrystä. Vaimolle ja isosiskolle kerroin asiasta vasta vuotta myöhemmin tammikuussa 2010, jolloin olin päättänyt hakeutua transtutkimuksiin.”
”Transsukupuolisuus on vakava asia. Aiheen ympärillä tapahtuva keskustelu on harvoin naurun ja ilon täyttämää, vaikka me prosessissa olevat saatamme elää elämämme parasta aikaa.
Olen kasvanut fyysisesti mieheksi, diagnosoitu naiseksi, mutta elänyt parisuhteessa vain naisten kanssa. Jos kerta olen kokenut olevani nainen koko ikäni, miksi en ole ollut kiinnostunut miehistä? Eikö normaalia naista kiinnosta miehet? Olen naimisissa ja sitoutunut vahvasti parisuhteeseen vaimoni kanssa. Haluan jakaa elämäni hänen kanssaan nyt ja jatkossa. Joku saattaisi vetää siitä nopean johtopäätöksen, olen lesbo. Mutta olenko minä?”, kysyy Julia blogissaan.

Julia sanoo, että kumppanin persoonalla, luonteella, olemuksella, arkisen elämän sujuvuudella, toisen kunnioittamisella ja ymmärtämisellä on merkittävä rooli parisuhteen onnistumiseksi. Haluta ja olla haluttu seksuaalisesti kuuluu myös tuohon listaan. Sillä ei ole väliä, onko kyseessä mies vai nainen. Kokonaisuus ratkaisee.

Olenko olemassa, Julia kysyi itseltään

”Olen ja vahvasti. Joka päivä yhä enemmän. Herään jokaiseen aamuun kiitollisena siitä, että olen olemassa Juliana, ja että olen antanut itselleni luvan olla juuri se mitä minä olen. Olen olemassa täysin tuntemattomille ihmisille kaupungin ruuhkassa ylittäessäni katua kauniissa takissani ja nilkkureissani huivi hulmuten. Olen olemassa minua hoitaville henkilöille Tampereella, Lahdessa ja Helsingissä! Olen olemassa nimenä, puhelinnumerona ja sähköpostiosoitteena yhä useamman ystävän, sukulaisen ja tuttavan osoitekirjassa. Minun elämääni seurataan täällä blogissa. Elän, siis olen.”

Blogissaan Julia myöntää, että joillekin hänen olemassaolonsa on surullinen asia, joillekin se on häpeällistä, jotkut kieltävät sen, joillekin se tarkoittaa luopumista tai menettämistä.

”Heille en ole olemassa.  Kukaan ei kutsu minua nimeltä. Kukaan ei ole soittanut minulle. Kukaan ei ole lähettänyt sähköpostia juuri minulle. Tapaamisissa ja illanvietoissa minua ei puhutella. En voi ansaita olemisen oikeutusta, se tulee vain hyväksynnän kautta.  En voi osoittaa olemistani miehekkäillä teoilla. Luovun miehisin teoin ja riitein saavutetusta statuksesta. Elämisen oikeutuksen saan vain olemalla oma itseni”, kirjoitti Julia prosessin alkuaikoina.

Näytillä

Kun Julia tapasi vanhempansa ensimmäisen kerran kerrottuaan transsukupuolisuudestaan, hän jätti korut pois ja laittoi tukkansa ponnarille, oli siis ulkoisesti varsin neutraali.  Tapaaminen sujui luontevasti mukavissa tunnelmissa, hänen tilannettaan ei kommentoitu sanallakaan.

”Parisuhteemme tulevaisuus oli iso kysymys, johon minä tai rakkaani emme heti osanneet antaa vastausta. Minä halusin jatkaa, mutta vaimolleni se ei ollut itsestään selvä asia. Keskustelut kävimme kuitenkin hyvässä hengessä. Eräällä visiitillä ystäviemme luona ulkonäköni ja vaatetukseni joutuivat arvioinnin kohteeksi. Palatessamme yöpaikkaamme, rakkaani kuiskasi korvaani: Kävi tässä kuinka tahansa, olet minun ihminen. Nuo sanat lämmittivät mieltäni.”

Asia oli Julian vaimolle raskas käsiteltäväksi. Hän yritti parhaansa mukaan sopeutua asiaan, mutta ei heteroseksuaalina naisena voinut nähdä yhteistä tulevaisuutta.

Ennakkoluulojen vanki

Yli viisikymmentä vuotta on pitkä aika elää väärältä tuntuvaa elämää. Niin kauan rohkeuden kerääminen lopulta otti. Vihdoin diagnoosi kertoi Julialle sen, minkä hän oli tiennyt koko ajan. Hän oli transsukupuolinen eli nainen. Diagnoosi oli valtava helpotus, sillä se antoi virallisen luvan kohdata todellisuus, pelkoineen kaikkineen.

Julia pelkäsi vuosikymmeniä ihmisten reaktioita ja ennakkoluuloja. Hän sanoi itsekin olleensa ennakkoluulojen vanki, mutta koki, ettei tullutkaan kaikkien hylkäämäksi.

Viimeiset seitsemän vuotta ovat opettaneet 58-vuotiaalle Julialle enemmän kuin siihenastiset yhteensä. Hän sanoo, että suurin oppi on ollut se, että aina kannattaa olla oma itsensä. Vain siten voi elää täysipainoista ja onnellista elämää.

Julia kysyy itseltään, onko hänellä oikeus olla nainen ja voidaanko naiseus määritellä fyysisen olemuksen kautta. Hänen on pitänyt pohtia sitä, koska ristiriita on ollut olemassa koko ajan.

”Nyt koen olevani se mikä olen. Olen aivan tavallinen nainen, joskus vähän turhamainenkin. En halua enää esittää mitään, mitä en oikeasti ole. Haluan elää tavallista elämää ja tulla hyväksytyksi siellä, missä elämäni ja ystäväni ovat. Arvoni ovat vahvistuneet muuttumisen mukana. Pyrin olemaan hyvä ja hyödyllinen ihminen. En ole ollut sitä aina. Ristiriitojen takia olen joutunut tekemään ratkaisuja, jotka eivät ole olleet loogisia.”

Läheiset ovat huomanneet, ettei prosessi ole muuttanut Julian perusluonnetta. Hoidot ovat vaikuttaneet tunteisiin. Aina herkäksi itsensä luokitellut Julia herkistyy entistä helpommin. Hän myös hymyilee aiempaa enemmän. Helpotuksen tunne ja rauha ovat totuuden myötä laskeutuneet hänen elämäänsä. ”Elän elämäni parasta aikaa”, Julia sanoo iloisena siitä, että voi vihdoin elää omaa elämäänsä.

Pysäyttävä kohtaaminen New Yorkissa

Julia tunsi löytäneensä sielunkumppanin ollessaan valmistuvien opiskelijoiden kanssa opintomatkalla New Yorkissa. Se tapahtui metrossa. Julia istahti naisen viereen, joka kiinnitti huomiota hänen erikoisiin kenkiinsä ja oranssiin neuleeseen. Nainen kertoi itsekin ostaneensa samansävyisen puseron saman päivän aamuna. Kun tiet viidentoista minuutin kuluttua erosivat, nainen ojensi Julialle käyntikorttinsa. Julialla oli vahva tunne, että tuo nainen – Anne nimeltään – oli hänen sielunkumppaninsa. Julia rohkaistui lähettämään Annelle sähköpostiviestin, johon Anne vastasi kutsumalla Julian lounaalle.

Julia päätti kertoa Annelle heti transsukupuolisuudestaan. Anne vastasi huomanneensa asian jo metrossa, eikä ollut siitä millänsäkään. Julian valtasi uskomaton tunne, jollaisen hän oli kokenut vain kerran aiemmin elämässään. Se tunne taisi olla molemminpuolinen.

Seuraavaksi Anne ja Julia tapasivat kesälomamatkalla Italiassa. Sitten Julia vietti koko vuorotteluvaapaavuotensa New Yorkissa ja eli arkea Annen kanssa. Tunne ainutlaatuisesta sielunkumppanuudesta vahvistui.

Julia kertoo, että Anne suhtautuu kaikkiin tasa-arvoisesti. Ottaa vastaan ihmiset sellaisena kuin ovat.

”En olisi ikinä uskonut kohtaavani tällaista onnea. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että saan vihdoin elää rakastettuna ja hyväksyttynä sitä elämää, jonka koen omakseni”, Julia sanoo.

Elämä jatkuu toistaiseksi kahdessa osoitteessa, mutta lomat vietetään yhdessä.