Vapautta arvostavalle toimittaja Jenna Parmalalle freelancerin työ on ollut hauskaa mutta median murroksessa myös väistämätöntä.

Kun Jenna Parmala (s. 1987) oli lukiolainen, hän uneksi monen tulevan toimittajan tapaan vapaasta taiteilijaelämästä. Ammattihaaveissa siinsivät filosofin ja luovan kirjoittajan työt. Kun paikkaa yliopistolta eikä Teatterikorkeakoulusta auennut, hän löysi Laajasalon opiston. Vuosi sen medialinjalla oli ensi sysäys journalistin ammattiin.

– Pääsin kesällä 2006 harjoitteluun Apu-lehteen, joka oli aika villi paikka. Toimittajat heittivät huulta ja vaikuttivat juhlivan paljon keskenään. Minut otti suojiinsa tähtitoimittaja Hannu Koskela, joka oli tunnettu huikeista reportaaseistaan. Hannun punakynä viuhui lyhyiden palstatekstieni päällä. En silloin tiennyt, onko se apua vai kiusantekoa, mutta nyt ymmärrän, että sain Hannulta hyvin arvokasta henkilökohtaista sparrausta, Parmala toteaa.

Sittemmin uran aikana parhaan opin ovatkin antaneet kokeneet kollegat, jotka opettivat nuorta kirjoittajaa lyhentämään ylipitkiä juttuja ja löytämään niihin terävämmän näkökulman. Parmalan halveksima suomen kielioppikin tuli tutuksi. Hän löysi itsestään tarkan oikolukijan toimiessaan A-lehdissä muun muassa Eevan, Viherpihan, Meidän Talon ja Voi Hyvin -lehden toimitusassistenttina.

Vaikka Jenna Parmala toimi useana vuonna eri A-lehtien toimitusten toimitusassistenttina, hän sai esimerkiksi Voi Hyvin -lehdessä oman kauneuspalstan, ja hänet lähetettiin myös juttumatkoille.

– Eevassa sain tehdä jopa kansijuttuja, joista minulle maksettiin erikseen palkkiot, Parmala muistelee.

Vakituista toimittajan paikkaa Parmalalle ei tarjottu – ehkä siksi, että hän oli assistenttina journalisteja halvempaa työvoimaa.

Ensimmäisten haastattelujen myötä Parmala alkoi tunnistaa oman laatunsa: hän saattoi uppoutua haastateltavan maailmaan tuntikausiksi. Toisen persoonan ja elämän herkkä kuunteleminen on hänen vahvuutensa.

– Aikakauslehtijournalisti kertoo usein ihmisten yksityisimmistä, kovistakin kokemuksista. Olisi hyvä selventää sen eroa uutisjournalismiin. Jos poliitikon haastattelussa on oltava luja ja hyökkäävä, sellainen tyyli ei toimi tavallisen ihmisen kanssa. Hänen täytyy saada tuntea olonsa hyväksytyksi ja turvalliseksi.

Kun journalistin ammatti tuntui omalta, Parmala suoritti viestinnän perusopinnot Avoimessa yliopistossa ja parin yrityksen jälkeen pääsi yliopistoon vuonna 2009. Viestinnän pääaineopinnot eivät kuitenkaan vastanneet toiveita. Sen sijaan sukupuolentutkimus ja lukuvuoden 2010–2011 kestäneet Aalto-yliopiston aikakauslehtijournalismin sivuaineopinnot antoivat eväitä omaan työhön. Ne tarjosivat älyn haasteita ja inspiroivia keskusteluja kollegoiden ja opettajien kanssa. ”Onnen vuosi” 2013–2014 oli Erasmus-vaihto Granadassa sukupuolentutkimuksen kansainvälisessä ohjelmassa, jossa espanjan kielen taitoinen Parmala viihtyi kuin kala vedessä.

Hyppäyksen journalismin ulkopuolelle Jenna Parmala teki 2014–2016 Naisten Linja Suomessa ry:n tiedottajana ja Naisten Kulttuuriyhdistyksen ja Naisjärjestöjen keskusliiton viestintätehtävissä. Tiedotteiden laatiminen ja kohderyhmien miettiminen oli kiinnostavaa ja opetti paljon. Parmala koki Naisten Linjan työhön liittyvässä asiakastyössä omien sanojensa mukaan myötätuntouupumuksen. Väkivaltaa kokeneiden tukipalveluita tarvittiin enemmän kuin tekijöitä oli tarjolla. Hänet olisi vakinaistettu, mutta itsensä loppuun ajanut journalisti irtisanoutui.

Jenna Parmala oli aiemmin ollut kesätoimittajana Sanomien ET-lehdessä, ja järjestötyön jälkeen hän sai onnekseen kesätyöpaikan taas samasta toimituksesta. Aalto-yliopiston Aikakauslehtijournalismin opinto-ohjelman vetäjä Maija Töyry kutsui Parmalan 2016 ”gradukävelyille”, mistä alkoi maisteriopintojen loppuun saattaminen.  

Neljä viime vuotta Jenna Parmala on ollut päätoiminen vapaa toimittaja, jonka asiakkaita ovat olleet lähes kaikki lehtitalot ja monet lehdet Imagesta Hiihto-lehteen, Kotiliedestä Mondoon.

Kymmenen vuoden aikana lehtityö on muuttunut yhä vahvemmin digitaaliseksi. Jenna Parmala opetteli 2010-luvun alussa A-lehdissä koodaamaan lehtien nettisivuja – joita sitten tarkasteltiin paperitulosteilta. ET:ssä oli jo oma nettitoimitus. Nyt hän tekee Museo-lehdelle nettivideoita. Jennalle myös some on yksi työväline. Hän keksii juttuaiheita somen keskusteluista ja etsii sitä kautta haastateltavia.

Elääkseen freelance-työllä on oltava ammattimainen asenne. On maksettava eläkemaksut, huolehdittava omista sairaanhoitokuluista ja vakuutuksista, opeteltava verokirjanpitoa ja säänneltävä omaa jaksamista.

– Freelancen työn vapaus on minulle tärkeää. Jos haluan, pystyn esimerkiksi tekemään nelipäiväistä työviikkoa. Mutta riskeihinkin pitää varautua. On kestettävä lannistumatta, että vaikka lehtiin lähettäisi kuinka paljon hyviä juttuideoita, niistä ehkä vain muutaman saan toteuttaa. Tarvitaan torjuntaterapiaa! Pidän myös ideointiviikonloppuja, joissa on tultava x-määrä uutta tarjottavaa lehdille.

Jatkuvien yt-irtisanomisten keskellä kuukausipalkkaiset toimittajat pelkäävät muutosta ja kuvittelevat, että elämä loppuu, jos joutuu pois toimituksesta. Freelancer tietää, että elämää on mediatalojen ulkopuolellakin. Jenna Parmala on yksi niistä toimittajista, jotka ovat todenneet, että viestintäalan yritykset työllistävät monitaitoisia journalisteja paremmin kuin varsinaiset mediatalot. Myös niissä voi päästä toteuttamaan omaa arvomaailmaa.

– Teen yhä enemmän töitä viestintäalalla toimivalle Noon-kollektiiville. Kollektiivi tekee yhteistyötä hyvää tekevien yritysten kanssa, mikä sopii yhteen arvojeni kanssa.