Rakas äitini, Hilma Maria Välikangas s. Koponen, Maijaksi kutsuttu, palveli sotien ajan isänmaata työskentelemällä sotateollisuuden kipeästi tarvitsemassa Vihtavuoren ammustehtaassa ja toimimalla lottana. Ammuksia valmistettaessa pikkupaukkuja sattui tehdassalissa usein äidin työaseman vasemmalla puolella, mikä vaurioitti hänen vasemman korvansa kuuloa pysyvästi. Viholliskoneet pyörivät Vihtavuoren yläpuolella monet kerrat löytämättä verhoiltua tehdasta. Äiti syntyi 7.8.1916 Vesannolla, Savossa ja kuoli joulun alla 1980 Oulun Yliopistollisessa Sairaalassa. Hänen poisnukkumisestaan on kauan, enkä voi kysellä häneltä sota-ajasta.

Savon murre karisi äidin puheesta hänen työskenneltyään vuosia niin Helsingin seudulla kuin Suomen Ateenan, Jyväskylän, tuntumassa Laukaan Vihtavuoressa. Iin murretta hän ei koskaan omaksunut, vaan puhui vuosia Keski-Suomessa viettäneenä lähes puhdasta yleiskieltä. Sen me lapsetkin äidinkielenä omaksuimme. Isä oli päivät poissa, peltotöiden lisäksi uittotöissä tai savotassa.

Kun Iin yhteiskoulussa suomenopettaja vaati murteetonta äidinkielen käyttöä, yleiskielellä puhumiseni säilyi ja aloin puhua Oulun murretta vasta vanhana palveltuani Oulun kaupunkia pitkään. Muisteluni äidin kotirintamalla puurtamisista jää raapaisuksi, koska lähdin kotoa jo keskikoulun jälkeen 15-vuotiaana työhön ja opiskelemaan. Murrosikäinen harvoin osaa kysellä äidin nuoruuden ajasta. Äiti-Maijalla oli O-veri, jota pystyttiin antamaan haavoittuneille ilman veren tutkimista. Niinpä hän viiden sotavuoden aikana ehti luovuttaa vertaan yli 50 kertaa, mistä hänellä oli kunniakirja. Monesti verensiirto tehtiin suorasiirtona leikattavalle sotilaalle. Äiti harjaantui haavojen sitomiseen työskentelemällä lottana sotasairaalassa aina tehtaan vapaapäivinä ja ilta-aikoina. Tuo taito tuli näkyville meidän lasten hoivaamisissa. Vikkelälle jälkikasvulle äiti joutui toisenkin kerran sitomaan haavoja. Se häneltä kävi noin vain, kädenkäänteessä. Opimme, että äidillä on hoitavat kädet ja luovuutta ongelmatilanteista selviämiseen. Muistan, että kun pikkusiskoni alle kouluikäisenä putosi puusta ja hänen korvalehtensä repesi, äiti puristi sokerin ja voin kanssa korvalehden reunat yhteen ja sitoi korvan. Elettiin 1950-luvun alkua, eikä meillä tuolloin vielä ollut autoa. Kunnanlääkäri oli kaukana, eikä häntä tällaisiin pikkutärskyihin olisi kutsuttukaan.

Äiti otti sodan aikana oman äitinsä luokseen asumaan. Omaishoitajuus oli siis hänen työnään vielä edellä kertomieni nuoren naisen työpalvelujen lisänä. Äidin isä oli kuollut ennen Maija-tyttären kouluunmenoa. Taitavina käsityöihmisinä äiti ja äidinäiti kutoivat lämpimiä sukkia ja sormikkaita rintamalle lähetettäviksi. Lapsesta saakka näin äidin maalaistalon raskaiden työtehtävien lisäksi virkkaavan ja kirjovan, parsivan ja korjaavan. Hänen kangaspuissaan syntyi joka jouluksi uudet räsymatot ja vanhoilla päivillä vielä kauniita väriharmonian seinäryijyjä. Aikuisina meillä vanhemmilla lapsilla oli onni saada koteihimme äitikullan virkkaamia verhoja, sängynpeitteitä ja pitsiliinoja. Nuoremmille ei tätä onnea suotu, sillä äiti kuoli nuorimpien sisarusteni opiskelun alkuvaiheessa.

Isä ja äiti tapasivat toisensa sodan alkuvuosina täpötäydessä junassa ja alkoivat kirjoitella toisilleen. Avioon heidät vihittiin Laukaan kirkossa 26.8.1943. Yhteiseen kotiin Iihin vanhempani muuttivat isän haavoituttua toisen kerran niin, että hän ei enää voinut osallistua saksalaisten Suomesta poisajamisiin. Seitsenpäisellä sisarusparvellani oli onni syntyä äitimme kaltaisen naisen lapsiksi. Hän kannusti ja helli. Koulusta tulijoita odottivat usein lämpimät pullat, karjalanpiirakat tai kotipellon ohrarieskat, joita suuhun pistellessä voi valui herkullisesti sormille. Kylmää maitolasillista siemaillessa suumme lauloi koulukuulumisia, joista äiti oli aina kiinnostunut. Vaikka hän puuhasi koko ajan, hänen korvansa olivat auki. Hän lauloi työtä tehdessään, niinpä me lapset saimme unisatujen sijaan unilaulut, jotka myöhemmin opetimme omille lapsillemme. Jouluissamme joululaulut kaikuivat äänissä: äiti esitti alttostemman, me lapset sopraanon. Hopeaäänisenä äiti pystyi laulamaan myös ykkössopraanon säveliä. Kuorolaista hänestä ei Iissä koskaan tullut suuren perheen äidin ja maalaisemännän töiden puristuksessa. Lapsuuden kodissa hänen sisarusparvensa, kolme poikaa ja neljä tyttöä, lauloi kotikuorossa äänissä. Isämme osasi vain yhden virren puhtaasti – veisattuaan ”Kuullos pyhä valaa” viiden vuoden ajan aina taisteluihin lähdettäessä. Muihin lauluihin ei isän nuottikorva riittänyt.

Äiti kirjoitti runoja ja kronikoita mm. syntymäpäiväsankareille ja Rantapohja-paikallislehteen. Juhlissa äitikulta esitti mielellään Savon murteella Kalle Väänäsen Savolaista sananrieskoo -kirjan lausahduksia. Lapsenlapsista hän ehti hoivata kahta, minun Jarkko-poikaani ja veljeni Marjut-tyttöä. Jarkko oppikin sanomaan, että kyllä mummu minut terveeksi hoitaa. Elettiinhän 1960-lukua, jolloin viranhaltijoilla ei ollut hoitovapaita. Kun poikani kuume nousi, soitin äidin ja isän noutamaan Jarkon Oulusta Iin kotiin. Toisten sisarusteni lapset eivät, ikävä kyllä, ehtineen tuntea Maija-mummo -aarretta.