Hilja Aaltonen teki 60 vuotta kestävän uran evankelistana. Hän oli myös suuri julistaja, Jumalan pappi, kirjailija ja avarasydäminen sielunhoitaja sekä yli 20 teosta kirjoittanut runoilija ja kirjailija. Hilja Lehtonen syntyi 1907 uskovaan kotiin Multian Kourumäellä. Hän haaveili opettajan tai näyttelijän ammatista ja opiskelupaikkakin oli valmiina Helsingissä. Evankelistan kutsu kypsyi piian tehtävissä Keuruulla, ja kesällä 1930 Hilja jätti uransa nuorisoseuraliitossa tultuaan uskoon Eeli ja William Jokisen kokouksissa vapaakirkollisten järjestämillä kesäjuhlilla.  Tuolloin hän syntyi Jumalan lapseksi.

Muutama vuosi myöhemmin, 27-vuotiaana, Hilja Lehtonen ryhtyi kiertäväksi evankelistaksi ja tapasi ensimmäisellä kokouspaikkakunnalla Virroilla Efraim Aaltosen, joka hänkin oli Vapaakirkon työntekijä. He avioituivat vuonna 1938. Kun evankelistan kutsu vahvistui, Hilja Aaltonen ei pyrkinyt puhumaan suurille juhlille. Hän viihtyi korpikylien tupaseuroissa, niissä pyhäköissä, joissa tavallinen suomalainen kohtasi Jumalansa. Näissä metsäkirkoissa kypsyi se maanläheinen ilmaisu, joka oli ominaista myös hänen kirjalliselle tuotannolleen. Noin puolitoista vuotta Aaltosten häiden jälkeen syttyi sota ja miehet kutsuttiin rintamalle.

Talvi- ja jatkosodan välissä syntyi Jorma-poika. Hilja Aaltonen kertoi Samuli Pörstin 2001 tekemässä haastattelussa: “Palvelin kansaa lottana sodan tuntumassa. Vein kodista kotiin sanomaa kaatuneista ja pidin kädestä kiinni onnettomia. Toisessa kohdassa syvät kärsimysten ajat rakensi ja sitoi, toisessa kohdassa murskasi kaiken, niin etteivät ihmiset enää kyenneet normaaliin elämään. Se on lyönyt vammat minunkin sieluuni ja ollut kaikupohja tähän työhön, jonka Jumala on minut pannut.”

Jatkosodan alkaessa Hilja Aaltonen jäi vastasyntyneen Jorma-pojan kanssa pieneen, rauhan aikana rakennettuun saunakamariin Kihniölle. Keskellä omaa, jokapäiväistä ahdistusta mökissä alkoi käydä myös kaatuneiden äitejä ja vaimoja. Hän itki näiden rikkiraastettujen naisten kanssa monta itkua. Tuona aikana laskettiin perustaa sille sielunhoitajan tehtävälle, joka on jatkunut siitä lähtien osana hänen päivittäistä elämäänsä. “Olen joutunut sen oikein tenttimään Jumalan edessä, että veri puhdistaa kaikista synneistä. Kuullessani monia hirvittäviä asioita, on täytynyt sanoa, että tuostakin synnistä. Mitään ei jää, kun veri on puhunut. Tämän päivän ihminen lähtee satojen kilometrien päästä ajamaan tätä lähdettä kohti, mistä on kuulunut Golgatan ääni. Voi että meidän papit ymmärtäisivät tämän…

Pienen ja ison seurakunnan paimen, että kun se menee saarnapaikalle, se menee tämän painon alta, ja se on kysynyt Jumalalta, mitä minä saan puhua. Että se on Pyhä Henki, joka on valmistanut sanoman. Minua pelottaa se, täytyykö meidän kokea jälleen hyvin vaikea aika. Meillä on liian hyvät ulkonaiset olosuhteet. Sotien aikana kuolema astui joka päivä kynnyksen yli. Me elimme sen väkevän käden alla ja se ajoi meitä hätämme kanssa Jumalan eteen”, Aaltonen kertoi haastattelussa.

Hilja Aaltonen työskenteli myös Seinäjoen, Ikaalisten, Kauhavan ja Lapuan vapaaseurakuntien työntekijänä. Jo varhain hänen puheitaan, saarnojaan ja runojaan alettiin julkaista kirjoina, useimmat Päivä Osakeyhtiön kustantamina. Ensimmäisen runokokoelmansa Sydämeni ääni hän julkaisi 50-vuotiaana vuonna 1957. Hänen tuotantonsa sisältää 21 kirjaa, joista monesta on otettu useita uusintapainoksia. Hilja Aaltonen kertoi 2001 odottamastaan herätyksen ajasta näin: “Tänä päivänä sanotaan, ettei nykyajan ihminen ymmärrä vanhanaikaista sanomaa. Voi olla, että nykyajan ihminen ei ymmärrä, mutta nykyajan ihmisen sydän ymmärtää ja maistaa, missä on Golgatan leipä. Minä odotan nyt sellaista vanhanaikaista herätystä. Minulle on näytetty kaksi miestä – en ole nähnyt kasvoja, vaan niskat – jotka Jumala ottaa huutavan ääneksi Suomessa. Se on ihana aika, ei pitkä mutta väkevä ja raitis. Odotan, että se alkaa armolahjojen kentästä. Ei hurmosliikkeenä, vaan hiljaisena ja jykevänä, Jumalan sanan mukaisena. Sairas paranee kesken evankeliumin saarnan pyhässä vakavuudessa ja me näemme ihmeitä. Odotan, että se alkaa kirkon, kansanlähetyksen piiristä. Silloin olisi se väärän pelko pois ja ihmiset uskaltaisivat tulla. Kun siellä alkaa elävä evankeliumi kuulua ja kaikua, se kokoaa koko Jumalan lauman. Ei siinä elävässä uskossa ole minkään kirkon leimaa, Golgatan leima vaan.”

Hilja Aaltonen eli 31 vuotta naimattomana, 28 vuotta Efraim Aaltosen kanssa ja vuodesta 1976 vielä 37 vuotta leskenä. Viimeiset vuotensa hän asui Tampereella Koukkuniemen vanhainkodissa. Aluksi hän suri palvelutyönsä päättymistä, mutta sanoi myöhemmin olevansa kiitollinen Jumalan järjestelyistä: ihmisten oli helppo tulla hänen luokseen vanhainkotiin. Hän kertoi laulaja Nina Åströmille vuonna 2011 ottavansa vastaan tavallisesti noin kymmenen ihmistä päivässä. “Työssä saan olla mukana joka päivä. Ei ole tunnetta, että olisin joutilas. Aika kuluu; aina on ilta. Nyt ihan näinä aikoina omassa sydämessäni ajattelen, että Jumala on lohdutuksen Jumala. Saarnatuoleista pitäisi heijastua tämä puoli Jumalasta. Kun on särkynyt ja lohdutusta vailla, tukkeutunut ihminen sirpaleidensa keskellä, niin oven tulisi olla auki ja kynnyksen matala. Armon evankeliumia tulisi julistaa kaikissa kirkoissa. Elämä on kovaa ja armotonta. Ihmissuhteet ovat kaukaisia. Ihminen on yksin. Kunpa saarnaaja pystyisi muotoilemaan sanansa niin, että se koskettaisi tällaista kuulijaa.”

Hilja Aaltosen runoista on tehty myös musiikkia ja ehkä tunnetuin on Jukka Leppilammen versioima Kysytkö palvelushintaa. Viimeisimmät levyt ovat Avoin taivas ja Minun aarteeni – Lauluja Hilja Aaltosen sydämeltä. Ne sisältävät Aaltosen runoutta Hannu Huhtalan uudelleen riimittämänä ja säveltämänä sekä Nina Åströmin tulkitsemana. Åström teki sävelet kahteen lauluun. Kokonaisuudessa oli mukana neljäskin merkittävä tekijä, Markus Vainiomäki, joka on sovittanut kappaleet ja räätälöinyt ne lopullisiin muotoihinsa. Levyjen kansiteksteissä kerrotaan, miten Hannu Huhtala tapasi runoilijan vanhainkodissa, esitti uudelleenriimitetyt laulut ja kysyi lupaa julkaista ne. Hilja Aaltonen oli kiitollinen ja liikuttunut. ”Kun nämä laulut julkaisette, en ole enää täällä.” Avoimen taivaan Aaltonen todennäköisesti ehti kuulla, koska se ilmestyi 2012. Tekstit ovat rohkaisevia: kuin lukisi ja kuuntelisi psalmeja. Tässä on käteni Vaikka en tänään ymmärrä vielä jokaista askelta Jumalan tiellä, ei se tee turhaksi reittiä tätä. Hoitoaan vaille koskaan ei jätä. Siksipä lapsen tavalla sanon: tässä on käteni, apuas anon. Vaikka ei silmäni kauaksi yllä, se mitä näen, riittää kyllä. Taivas on määrännyt ajat ja tieni, Omille harteille vastuu jää pieni. Kuninkaallista arvoa kannan, Pelkoni, huoleni Herralle annan. Isäni, valtias Taivaan ja maan, Hänkö ei pystyisi huolehtimaan? Hilja Aaltonen