Pääsin ylioppilaaksi Kajaanin Yhteiskoulusta vuonna 1972. Syksyllä aloitin lastentarhanopettajaharjoittelun Mäntylän päiväkodissa Kajaanissa. Mietin tulevia opiskelupaikkojani. Tarkoitus oli päästä Kajaaniin, missä oli kauppaopisto, opettajaseminaari ja sairaanhoito-oppilaitos.

Sairaanhoitajaksi opiskelemaan

Pyrin sairaanhoitajakoulutukseen, koska ammatinvalintapsykologi oli suositellut sitä minulle. Lisäksi koulutus kesti vain kaksi ja puoli vuotta, joten pääsisin nopeasti ammattiin. Tulin valituksi 20 opiskelijan joukkoon. Koulutus alkoi tammikuussa 1973.

Koulutuksessa vaihtelivat teoria- ja käytännönjaksot. Ruusuiset kuvitelmat sairaanhoitajan ammatista karisivat äkkiä. Työ oli etupäässä raskasta ruumiillista kolmivuorotyötä. Opiskelijoilla oli vaaleansiniset puvut ja valkoiset nauhakengät, joita myytiin sairaanhoitajien kenkien nimellä. Niissä kun työvuoron käveli kovilla lattioilla, varpaat olivat illalla kuin muussia.

Vasta toisella harjoittelujaksolla keskussairaalassa saimme käyttää ”hollannikkaita”, jotka olivat jaloille paremmat.

Ensimmäisen vuoden keväällä harjoittelupaikkani oli Tulliniemen vanhainkoti. Syksyllä oli kirurginen sairaanhoito ja sisätaudit, seuraavana keväänä lastentaudit, naistentaudit ja synnytykset, toisena syksynä neuvolat ja psykiatrinen sairaanhoito. Psykiatrian käytännön opetus oli Oulussa, jossa asuimme viikot. Keväällä 1975 olisi pitänyt jo olla täysin valmis sairaanhoitaja, mutta aika ”keltanokka” sitä kuitenkin oli.

Sairaanhoitajana Ristijärven terveyskeskuksella

Ensimmäinen työpaikkani oli Kainuun keskussairaalassa viransijaisena synnyttäneiden ja vastasyntyneiden osastolla heinäkuussa. Elokuussa muutimme Ristijärvelle, josta sain vakituisen paikan terveyskeskuksen vuodeosastolta.

Ristijärvi kuului silloin Keski-Kainuun kansanterveystyön kuntainliittoon. Ristijärvelle muuttoon vaikutti hyvä asunto: ensimmäinen koti, johon muutimme kahdestaan mieheni kanssa. Kajaanissa olimme asuneet yhteisasunnossa miehen siskojen kanssa.

Työpaikka oli entisessä suojeluskunnan talossa, joka oli varustukseltaan ja kunnoltaan erittäin alkeellinen. Aluksi tilojen pimeys, ahtaus ja sokkeloisuus tuntuivat aivan kauheilta, mutta pian siihen tottui ja kaikki alkoi tuntua jopa kotoisalta.

Sairaanhoitajia oli aluksi vain neljä ja lisäksi apuhoitajia ja sairaala-apulaisia. Lääkäri kävi 1-2 kertaa viikossa Hyrynsalmelta. Vuodeosaston lisäksi sairaanhoitajien tehtäviin kuului poliklinikan hoitaminen lääkäripäivystyksen aikana. Ambulanssi tilattiin myös terveyskeskuksesta. Aluehälytyskeskuksia ei vielä ollut.

Poliklinikkahoitajan tehtäviin kuului lääkärin avustaminen toimenpiteissä ja poliklinikkamaksun periminen, aluksi kolme markkaa. Myöhemmin maksua ei ollut ollenkaan. Lisäksi oli tarvittaessa röntgenkuvien otto. Usein joutui lähtemään myös ambulanssin mukana saattamaan potilasta keskussairaalaan.

Sairaalan alakerrassa oli kaksi kahdeksan hengen huonetta ja kolme kahden hengen huonetta. Yläkerrassa oli kaksi kolmen hengen huonetta. Hyvää kuntoa vaadittiin, kun yläkerran hälytyskello soi ja sen saattoi sammuttaa vain yläkerrasta. Monta kertaa joutui siis juoksemaan yläkertaan katsomaan, mikä siellä oli hätänä.

Potilaat olivat etupäässä erittäin huonokuntoisia vanhuksia. Monet sairastivat pitkälle levinnyttä syöpää ja olivat kivuliaita lääkityksestä huolimatta. Lisäksi elämää pitkitettiin nenämahaletkujen avulla. Vallalla oli käsitys, että tehdään kaikki voitava, vaikka toivoa paranemisesta ei ollut. Silloin ei puhuttu saattohoidosta eikä hoitotahdon tekemisestä.

Monesti päivystyksen jälkeen osasto oli tupaten täynnä, käytävälläkin oli potilaita.

Vuonna 1985 saimme Ristijärvelle uuden terveyskeskuksen. Henkilökuntaa tuli myös lisää ja vakituisia lääkäreitä oli parhaimmillaan kaksi.

Sairaanhoitajan työ selkeytyi, kun poliklinikalle tuli oma hoitaja. Välillä oli myös röntgenhoitaja vähän aikaa. Sitten kuvien otto säilyi hoitajien tehtävänä. Röntgenlaitteet olivat myös nykyaikaiset.

Vanhushoito muuttuu

1990-luvulla vanhainkoteja alettiin lopettaa. Terveyskeskusten vuodeosastot muuttuivat hoitokodeiksi. Osastoja muutettiin kodinomaisemmiksi ja viihtyisyyttä lisättiin. Ei enää puhuttu potilaista vaan asukkaista.

Ristijärvellä yöhoitajan työt lisääntyivät, kun piharakennukseen tuli hoitokoti, jonka asukkaat olivat öisin hoitajan vastuulla. Lisäksi vanhusten asuntoihin asennettiin turvapuhelimet ja ovihälyttimet, joihin vastattiin yöllä osastolta käsin.

Usealla asukkaalla oli muistisairaus, eivätkä he aina erottaneet, oliko yö vai päivä. Tämän vuoksi toinen yöhoitaja kävi kierroksella vanhusten asuintalolla. Jos harja oli pystyssä oven edessä, asukas oli sisällä. Jos se oli lentänyt pois, asukas oli päässyt karkaamaan omille teilleen. Tämä tarkastuskierros saatiin myöhemmin siirrettyä taksille.

Tietotekniikka tuli myös terveyskeskuksiin ja tietokoneen käyttöön saatiin koulutusta. Kaikki tiedot kirjattiin tietokoneelle. Tarkoitus oli helpottaa hoitajan työtä. Minusta helpompi olisi ollut kirjoittaa vanhanaikaisesti paperille.

Vuonna 2012 olin valmis jäämään eläkkeelle. Ammatti, johon olisin saanut koulutuksen, oli muuttumassa terveyskeskuksessa erilaiseksi, etupäässä hoivaamiseksi ja asukkaiden viihdyttämiseksi. Työ oli epäsäännöllistä vuorotyötä, fyysisesti ja henkisesti kuormittavaa, josta iän karttuessa oli entistä vaikeampi palautua.

Kaipaamaan jäin mukavia työkavereita, joiden kanssa jaettiin ilot ja surut. Lisäksi olen tyytyväinen siitä, että en ole ollut koskaan työttömänä, yhden kerran vain lomautettuna kaksi viikkoa kunnan säästösyiden vuoksi.

Työni oli mielenkiintoista ja uuden oppimista koko ajan.