Jussi Lötjönen vietteli Helmin.
Jussin isä maksoi lapsesta.
Jussilla oli toinen nainen,
Moilanen,
jonka hän nai.
Helmin isä vihastui,
vei Helmin pois,
eikä minun äitini nähnyt koskaan isäänsä,
eivätkä Jussin pojat sisartaan.

Parempaa ompelukonetta ei ole. Ei rouskuta, ei oikuttele. Kehrää kuin rukki – hyristen. Nyt se on minun. On ollut jo kauan, mutta sillä on yhä hänen henkensä, tapansa ja taitonsa. Nieleskelen. Muistan hämärästi, kun äiti hankki sen, parasta laatua. Miniänikin kiitteli, taitava ompelija ja koneita kokeillut. Ennen tehtiin kestäviä laitteita, kestämään ihmisiän ja toisenkin.

Kuulen yhä äidin sointuvan äänen. ”Jos sun petturiksi vain, kerran huomaisin…” Operetteja, niitä hän lauloi koneen hyrrätessä, Viljalaulua, ja niitä muita. Puhelimeen hän vastasi aina yhtä lämpimästi, aina, vaikka suru-uutisia oli kerrottavana: Hän oli menossa syöpäleikkaukseen, pojan vaimo oli tehnyt itsemurhan tai tyttärentytär oli menehtynyt tulipalossa.

Hän synnytti lapsia. Kuudennen tullessa kotiin pikkuveli totesi, että huutaa kuin opiston musta kolli. Kesämökkimme oli Kristillisen kansanopiston rajanaapurina. Suurperheen elämä kohisi eteenpäin sodanjälkeisessä muovikulttuurissa ja noususuhdanteessa. Sodan arvet haudattiin, eikä niitä kaivettu koskaan esiin. Puutetta ei ollut, sillä äidin taidot toivat oman lisänsä perheen elantoon.

Elämä erotti minut vanhemmistani, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa. Oli ilo mennä tervehtimään heitä. Järjestin aina työmatkani niin, että koukkasin heitä katsomaan.

Vuodet kuluivat, isä menehtyi sodan jättämiin arpiin. Yksin jäätyään äidillä oli aina lapsia ja lapsenlapsia lähellään. Vanhusten talon roskalaatikolla käydessään hän löysi kumppanin, joka oli myös menettänyt puolisonsa. Siitä alkoi sopusointuinen yhteiselo moneksi vuodeksi. Olin iloinen heidän puolestaan.

Kun sairaus vei äidiltä voimat, hän pakeni tyttärensä luo. Paikkakunnan vaihdos muutti olosuhteita, ja kumppani jäi. Oltuaan useita kuukausia sairaalassa äiti kuitenkin toipui sisareni huolenpidon avulla. Huonoista ennusteista huolimatta, hän palasi elämään omassa kaksiossaan. Sisar puki äidin tämän entisen ystävän hautajaisiin.

Äidistä tuli prinsessa, kuningatar, joka liikkui aina kotinsa ulkopuolella helmet kaulassa ja korvarenkaat korvissa sonnustautuneena huiviin ja hattuun. Hän oli aina huolitellusti pukeutunut kurvaillessaan rollaattorillaan vanhustentalon käytävissä tai pihamaalla. Juhlia pidettiin hänelle usein. Niitä oli aina pidetty. Hän oli juhlien keskipiste ja omaiset kerääntyivät paikalle.

Minä en voi häntä unohtaa, sillä peilistä katsoo joka aamu hänen haamunsa, ruskeat silmät, samat ilmeet, sama riippuva silmäluomi, niin paljon yhteistä. Sanovat, että se on geeneissä. Olisikohan elämänilo myös, sillä sitä hänellä oli. Tunnen, että ainakin jotain on periytynyt. Hän eli vaiherikkaan elämän, koko henkisellä voimallaan, riehumisineen ja leppymisineen, suruineen ja iloineen. Hän ei koskaan lyönyt ketään, vaikka saattoi käyttää kovia sanoja, jotka kääntyivät äkkiä lempeydeksi. Vuosia sitten kirjoitin hänestä runon:  

Minun äitini mieli on aamulenkillä.
En tiedä
kuinka kaukana se käy,
mutta
palaa ennen lounasta,
aina ennen lounasta,
reilusti ennen lounasta,
se on ruokajonossa ensimmäisenä.

Minulle hän elää, vaikka viettikin 90-vuotissyntymäpäiviään yksin sairaalan kylmiössä. Hänen tuhkansa lepää Malmin hautausmaalla, Elma Selma Korjula os. Kohonen, syntynyt rajan takana.