Elli-Kaija Köngäs-Maranda – tulisoihtu, professori

Rinnassa syttyi kipinä, niin voimakas, ettei siitä voinut erehtyä. Yksitoistavuotias Elli-Kaija tunsi sen. Hän piteli käsissään Kalevalaa, eeposta, jonka mukaan oli nimetty koti ja jonka mukana sinetöitäisiin pienen, tulisieluisen ja runosieluisen tytön kohtalo.

”On oikeastaan onni olla syntynyt naiseksi ja maalla ja 12-lapsisen perheen yhdeksäntenä … Ei ole niin paljon harhaluuloja itsestään.”, kertoi Elli-Kaija Köngäs Suomen Kuvalehden haastattelijalle vuonna 1979. Se oli vaatimattomasti sanottu, sillä Tervolassa vuonna 1932 syntynyt Köngäs oli tuolloin uransa huipulla, Lavalin yliopiston professori Kanadassa ja kansainvälisesti tunnettu kansanperinteen tutkija.

Vaikka Könkään tutkimusaiheet liittyivät usein Suomeen, on kulttuurista ja naisten asemasta kiinnostunut tulisoihtu jäänyt kotimaassaan varsin tuntemattomaksi. Maailmalla Könkään muistoa ylläpitää muun muassa The American Folklore Society, joka on vuodesta 1983 alkaen myöntänyt Könkään nimikkopalkinnon ansiokkaille naisten kansanperinnettä tai feminististä teoriaa koskeville tutkimuksille. ”Mitä tarkoittaa olla nainen ja folkloristi?”, oli yksi Elli-Kaija Könkään työtä luonnehtivista kysymyksistä.

Kipinä

Käsi nousi pystyyn. Elli-Kaija janosi tietoa, janosi oppia, janosi kaikkea sitä, mikä ruokkisi kipinää.

Kerrotaan, että Köngäs sanoi kohtalonsa kulttuurintutkijana olleen sinetöity, kun hän sai yksitoistavuotiaana lahjaksi Kalevalan. Sattumalta maatila, jossa Elli-Kaijan vanhemmat Liinu ja Matti Köngäs asuvat, oli myös nimeltään Kalevala. Tervolassa Korpelan kylässä sijaitseva tila oli saanut nimensä läheisessä Kemijoessa sijaitsevasta Kalevan koskesta, johon puolestaan liittyivät tarinat peräpohjolan ensimmäisistä asuttajista, jatuleista. Ehkä nämä sattuman ja kulttuurin tuotokset kutkuttivat Elli-Kaijan innokasta mieltä.

Könkään tiedonjano tuli esiin jo koulussa: samassa luokassa Rötkösen talon tuvassa opiskeli eri luokka-asteilla olevia oppilaita ja pieni Elli-Kaija viittasi käsi ojossa myös vanhemmille oppilaille osoitettuihin kysymyksiin. Hän opiskeli ahkerasti ja imi tietoa kaikkialta, mistä sitä oli mahdollista saada: ensimmäiset kieliopintonsa Köngäs sai jatkosodan aikana, jolloin kylässä majoittui saksalaisia sotilaita ja työskenteli venäläisiä sotavankeja.

Monilapsisen perheen muut lapset valmistuivat käytännöllisiin ammatteihin, agrologeiksi, opettajiksi tai maatalojen emänniksi ja isänniksi kotiseudulle. Aikakaudelle poikkeuksellista oli, että Elli-Kaija pystyi jatkamaan opintietään ensin Kemin tyttölyseossa ja sitten Helsingin yliopistossa. Kotiympäristö ei tarjonnut pelkkää tukea, vaikka sukulaiset mahdollistivat esimerkiksi koulukaupungissa asumisen. Kolme vuosikymmentä myöhemmin Suomen Kuvalehdelle annettu lausunto maaseudun suurperheeseen syntymisestä sisälsikin myös annoksen kritiikkiä niitä asenteita kohtaan, joita naisten kouluttautumista kohtaan edelleen 1940- ja 1950-luvuilla tunnettiin.

Lyseossa nousi esiin Könkään matemaattinen lahjakkuus. Yliopistossa hän luki kuitenkin kieliä, muun muassa saksaa ja italiaa, sekä psykologiaa, mutta kuin kohtalonsa sinetöimänä Elli-Kaijan pääaineiksi muodostuivat lopulta folkloristiikka, historia ja kielitiede.

Jatko tutkimuksen parissa ei silti ollut itsestään selvä valinta. Opettajan ammatti oli naiselle sosiaalisesti hyväksyttävämpi kuin tutkijan työ, ja takasi myös leivän. Valmistuttuaan Köngäs työskentelikin Tornion yhteislyseossa suomen kielen lehtorina ja sanomalehti Pohjois-Suomen toimistonhoitajana. Muutama vuosi näitä sekatöitä sai kuitenkin riittää, sillä kipinä ei ollut vieläkään sammunut. Köngäs palasi uudelleen akateemiseen maailmaan.

Roihu

Hän oli tulessa, syttynyt roihuun hiuksiaan myöten ja edessä aukeni uusi, ihmeellinen maailma. Elli-Kaija seisoi Amerikan mantereella ja katsoi tulevaisuuteen ja menneisyyteen. Häntä kutsui rakkaus.

Köngäs palasi kansanrunoudentutkimuksen laitokselle assistentiksi, ja pian laitoksen esimies Matti Kuusi kirjoitti ASLA-stipendiä varten suosituksen, ”jolla Elli-Kaija tulisi varmasti saamaan Amerikan matkansa”. Vuoden opintomatka piteni yli kahdeksi vuosikymmeneksi. Tuona aikana Köngäs ehti opiskella ja työskennellä pidempiä aikoja Indianan, Columbian, Harvardin, Collége de Francen, British Columbian ja Lavalin yliopistoissa. Kahdessa viimeksi mainitussa hän toimi professorina.

Könkään väitöskirja käsitteli amerikansuomalaista perinnettä, ja seuraavina vuosina hän tutki arvoitusten logiikkaa ja suullisen kansanperinteen rakenteita. Sitten sattuma tai kohtalo astui Elli-Kaijan elämään uudessa muodossa, kun hän tapasi Indianan yliopiston tutkijaseminaarissa antropologi Pierre Marandan.

Tulevina vuosina Köngäs ja Maranda julkaisivat yhdessä joukon teoksia myyttien tutkimuksesta. Yhteinen kiinnostus syveni rakkaudeksi ja vuonna 1963 avioliitoksi. Vuosina 1964–1966 pariskunta teki kenttätöitä Tyynellämerellä sijaitsevilla Salomonsaarilla elävän lau-kansan parissa, ja vuosikymmenen lopussa he työskentelivät Ranskassa erääksi 1900-luvun merkittävimmistä ajattelijoista nimetyn Claude Lévi-Straussin ohjauksessa. Lau-kansan pariin Köngäs palasi yksin vielä kahteen otteeseen 1970-luvun lopulla.

Salomonsaarilla Köngäs oli kiinnostunut naisten aseman tutkimisesta. Aihepiiri oli akateemisesti nousemassa, ja eräänä uranuurtajista Köngäs sovelsi naisnäkökulmaa myös kansanperinteen tutkimiseen. Tuloksena oli muun muassa julkaisu ”A woman is an alien spirit”, vapaasti suomennettuna ”Nainen on muukalainen”, jossa hän tarkasteli naisen ristiriitaista roolia lau-kansan keskuudessa. Naisten asemaa saarilla luonnehti epävarmuus ja sivullisuus. Samalla he olivat Könkään havaintojen mukaan miehiä kyvykkäämpi muutosten vastaanottamiseen ja luoviin ratkaisuihin. Elli-Kaija Köngäs näki yhtäläisyyksiä oman akateemisen elämänsä ja lau-kansan naisten elämän välillä.

Etnologian professori Barbro Klein kuvailee Könkään luonteessa akateemisen analyyttisyyden yhdistyneen voimakkaaseen runollisuuteen ja syvään empaattisuuteen. Monipuolisuus, ja kenties myös voimien hajottaminen, näkyi Könkään moninaisissa kiinnostuksenkohteissa: uudelta mantereelta käsin Köngäs kirjoitti 1950-luvulta alkaen artikkeleita vanhan kotimaansa lehtiin niin kansanperinteestä, nykytaiteesta kuin Yhdysvaltain korkeakouluopetuksesta – ilmestyipä häneltä postuumisti vuonna 1983 suomalaisessa Sauna-lehdessä jopa artikkeli Tyynenmeren rannikon saunoista!

Sammuva liekki

Jokin meren takana oli sytyttänyt liekin ja sen alla kyti syvä kaipuu. Lopulta, illan tullen Elli-Kaijan olisi palattava maahan, josta hän oli tullut.

Kansainvälisellä menestyksellä oli myös varjopuolensa: ”Kun on kerran muuttanut Atlantin yli, on sen jälkeen aina väärällä puolella merta, olipa Suomessa tai Amerikassa.” Elli-Kaija kaipasi kuulla suomea ja käyttää suomea. Vuonna 1962 Suomessa ilmestyi Könkään kääntämänä kokoelma italialaisen nobel-runoilija Salvatore Quasimodon runoja. Elämään on jäänyt erityisesti kokoelman nimiruno, ”Ja äkkiä on ilta”. Kirjoittamassaan esipuheessa Köngäs katsoi runon kuvaavan jotakin yleisinhimillistä ja samalla traagista: ”Ennen kuin ratkaisua löytyy, ennen kuin edes toimintaa syntyy, elämä on ohi. On ilta, äkkiä, yllättävästi.”

Runoon tiivistyy Elli-Kaija Könkään oman elämän tragiikka. Vuonna 1985 akateemikko Matti Kuusi omisti Könkäälle kauniin mutta kaunistelemattoman luvun muistelmakirjastaan. Kuusi muistelee viimeisiä tapaamisiaan Elli-Kaijan kanssa. Tutkija Köngäs liikkui ympäri maailmaa, kommunikoi monilla kielillä: ”puhui vilkkaasti, väsymättömästi, väsyttävästi. Yhä useammin hänen estottomiin tempauksiinsa liittyi alkoholi. Maailmankuulun tiedenaisen rooli alkoi rakoilla.”

Viimeisinä vuosinaan Köngäs harkitsi yhä vakavammin Suomeen palaamista; hän haki apulaisprofessuuria Helsingin yliopistosta ja osti palan maata kotipitäjästään Tervolasta. Ilta tuli kuitenkin yllättävän pian: Köngäs kuoli Quebécissä vain viidenkymmenen vuoden ikäisenä, ensimmäinen marraskuuta vuonna 1982. Päivämäärä on merkityksellinen: ensimmäinen marraskuuta oli Suomessa vanha pyhäinmiestenpäivä, ja latinalaisessa Amerikassa tuolloin vietetään vainajien muistojuhlaa. Elli-Kaija Köngäs haudattiin perhehautaan kotiseutunsa kirkkomaahan.

Tulisoihtu ei silti ole sammunut.