Minä en voi sietää veteläksi keitettyä kananmunaa. Sitä tätini Esteri tarjosi minulle aamupalaksi asuessani hänen perheensä luona oppikouluaikana. Hän huolehti terveellisestä aamupalasta, mutta minua alkoi kääntää kyseinen artikkeli. Se oli ainut kerta, kun meille tuli riita tai paremminkin pieni erimielisyys. Tahtojen taiston jälkeen lähdin kouluun ja kananmuna jäi syömättä. Iltapäivään mennessä se oli pöydältä hävinnyt eikä asiasta puhuttu sen koommin. Minulle ei myöskään koskaan enää tarjottu vetelää kananmunaa.

Varmaan Esteristä tuntui pahalta heittää ylenkatsottu ruoka-aine roskiin. Hän oli syntynyt toukokuussa vuonna 1917 vapaussodan runtelemaan Suomeen ja koki myöhemminkin sota-ajan köyhyyttä ja pulaa. Hänen isänsä oli syntymän aikaan punaisten vankileirillä ja äiti hoiti kulkutautisairaalaa muiden hoitajien kanssa. Näin tyttö joutui jo pienenä pois kotoa tarttuvien tautien vuoksi. Aika ajoin hän pääsi mummunsa hoidossa tervehtimään äitiään aidan takaa.

Esterin syntymävuonna Suomi itsenäistyi. Isän ja äidin kotiin tuli kiertokoulu, jonne tyttö halusi kovasti mukaan, vaikkapa vain salaa kuuntelemaan. Hänellä oli aina into elämänmittaiseen uuden oppimiseen. Kiinnostusta löytyi laidasta laitaan erilaisista asioista ja työskentelytavoista.

Vuodet vierivät. Isä halvaantui metsätyönjohtajan tehtävässä. Ajat olivat silloin hyvin erilaiset. Sairaanakin oli tultava omin voimin toimeen ilman yhteiskunnan tukea. Maatila oli mahdollisuus elättää perhe. Siellä Esterikin oppi karjanhoitoa ja teki raskasta työtä myös kodin ulkopuolella.

Mieli ohjasi parempaan ja niinpä Esteri päätti yrittää mennä vielä kouluun. Hän luki keskikoulun ja opettaja kuulusteli. Siitä avautui mahdollisuus pyrkiä Helsingin Diakonissalaitokselle.

Taas alkoi sota. Kotiväki oli huolissaan, mutta Esteriä ei pelottanut, vaikka hän joutui Lotta-tehtäviin ja oli komennuksilla monilla eri paikkakunnilla.

Aikanaan tämäkin sota loppui ja kuvioihin tuli rakkauselämä. Avioituessaan Esteri oli jo lähellä neljääkymmentä, mutta silti hän ehti synnyttää neljä lasta. Timpurimies valmisti omakotitalon perheelleen. Esteri kävi töissä sairaalassa. Sairaanhoitajan vuorotyön takia hän asui työpaikallaan valvomisten takia. Miehen sisko hoiti taloutta äidin poissa ollessa.

Työn ja perheen lisäksi Esteri ehti käyttää vapaa-aikansa taiten. Erityisesti kiinnostavaa oli puutarhan hoito ja kasvihuoneviljely. Kasveja piti aina esitellä ja hyötykasveista riitti muillekin tuliaisiksi. Erikoiskasvien kasvatuksen onnistumisen lisäksi nautintoa antoivat myös eläimet, kuten koira, kissa, hanhet ja viiriäiset. Sitten kun enää ei eläimiä voinut pitää asemakaava-alueella, niin niille löytyi paikka meidän maatilaltamme. Käsityötaidot hyödyttivät myös sekä perhettä että monesti myös minua ja muita sukulaisia. Myös sillä alueella erikoisemmatkin työtavat kiinnostivat. Koen olevani Esterin kaltainen ja niinpä meillä oli useita opetustuokioita mm. frivolite-pitsin eli käpypitsin opettelemisesta. Minuun myös luotettiin monessa asiassa ja olin ainut, joka sai käyttää Esterin ompelukoneita ja muita masiinoita. Hänen lastensa mukaan olin erikoislellikki. Sain myös aina parhaat kummilahjat, joita arvostin ja säilytin arvokkaasti.

Ehkä puute ja vaikeat ajat tekivät hänestä sellaisen kuin hän oli. Hänellä oli loputon kiinnostus uusiin asioihin ja ajankohtaisiin tapahtumiin. Hän tarvitsi aikaa uuden omaksumiseen ja oppimiseen, mutta kaiken vaivannäön jälkeen tieto myös jäi päähän ja pysyi siellä. Esteriä arvostettiin suuresti. Häneltä kysyttiin neuvoja ja apua ja aina sitä häneltä myös saatiin. Hänen kyläilynsä oli odotettu tapahtuma – erityisesti minulle oli aina mitä yllättävämpiä ja mieleisiä tuliaisia.

Tätini eli lähes 102-vuotiaaksi. 100-vuotisjuhlaa vietettiin myös 100-vuotiaan Suomen juhliessa ja kotiin saapui onnittelukortti presidenttiparilta. Muistisairaus vaivasi viimeisimpinä vuosina, vaikka Esteri oli aina kiinnostunut ympärillä olevista yhteiskunnallisista asioista. Hän leikkasi lehdistä lehtileikkeitä ja lähetti niitä tutuille, jotta heiltäkään ei menisi tärkeät asiat ohi. Lehtileikkeiden pohjalta myös aina keskusteltiin ja niihin oli kirjoitettu jokin oma viesti ja ajatus.

Kuolinvuoteellaan soitin hänelle Enkeli taivaan ja Walkin in the Air. Hän katsoi minua ja sanoi, että olen kaunis. Luulen, että häntä oli jo enkeli hakemassa uuteen elämään ja uusiin harrastuksiin. Kahden tunnin päästä hänet peiteltiin tuomillamme tulipunaisilla ruusuilla. Minun on ikävä Sinua ja Sinun viisauttasi!