”Sitä voi sanoa myötäsyntyiseksi tuomioksi – lahjaksi, kohtaloksi: kun on nähnyt kuvia puun sisässä, niin sieltä aina etsii.”

Näin kuvasi Eeva Ryynänen suhdettaan materiaaliinsa ”ikuiseen puuhun”, joka oli ennen meitä ja jää meidän jälkeemme. Suomalainen mänty, joka kasvaa ohi monen ihmisiän, oli Eeva Ryynäsen mielestä kuin pohjoismainen iho. Veistosten aiheet nousivat materiaalista itsestään. Eeva teki tuttavuutta puun kanssa, katseli, kosketteli sitä. Puu saattoi ilmaista ajatuksensa heti tai sitten siihen voi mennä vaikka kuukausia.

Eläinrakas tyttö paimensi lehmiä mielellään

Eva Åsenbrygg (myöhemmin Honkajärvi) syntyi Iisalmen maalaiskunnan Vieremällä viisilapsiseen maalaistaloon. Leipää kyllä riitti, mutta rahasta oli tiukkaa.

Eeva lähti aina mieluummin ulkotöihin kuin ahersi tuvassa.  Hän rakasti lehmiä ja paimensi mielellään kolmenkymmenen lehmän laumaa. Illalla hän istui tuvan lattialla isän tekemissä lastuissa ja veisteli lintuja, kissoja ja jopa hevosen, joka mahtui tulitikkulaatikkoon. Innokkuudessaan hän sai puukosta haavan ja puukko otettiin häneltä pois.  Niinpä hän teki omatekoisen puukon viikatteen kärjestä, jonka hän kiinnitti kahden puukapulan väliin ja jatkoi siten vuolemistaan. 

Ateneumiin ensi yrityksellä 1934

Eeva vei työnäytteenään Suomen taideakatemian kouluun lahoon haapapölkkyyn veistämänsä Veljekset hiidenkivellä.  Sen nähtyään valitsijat tekivät päätöksensä välittömästi: tämä tyttö otetaan kouluun. ”Veistelevä paimentyttö yllätti taiteentuntijat harvinaisilla lahjoillaan”, kirjoitettiin Suomen Kuvalehdessä.

Ateneumin viisi vuotta olivat Eevalle raskaat. Rahat loppuivat ja oli mentävä sisäköksi. Kaupunkilaiselämä ei muutenkaan viehättänyt häntä, hän kaipasi kukkaniityille ja eläinten luokse.  Hän tuli myös huomaamaan, että taiteilijoita ei useinkaan arvostettu, myös heidän käytöstään arvosteltiin. Niinpä Eeva päätti, että hän ei koskaan tyrkytä töitään kenellekään.

Eeva suoritti viisivuotisen tutkinnon ja sain paperin, jota ei sen koommin kukaan häneltä kysynyt.

Maatalon emännäksi

Heti taidekoulusta päästyään Eeva osallistui lypsykilpailuun ja mestarimerkki tuli! Oltiin taas tutuissa, turvallisissa ympyröissä.

Pian Eeva tutustui maanviljelijä Paavoon, mutta emännäksi ryhtyminen arvelutti. Miten kävisi veistämisen, joka oli niin hänellä verissä? Päätöstä edesauttoi se, että Paavo toi Eevalle itse veistämänsä puukantisen vieraskirjan.

Eeva ja Paavo rakensivat ensin saunamökin ja sitten hirsitalon Paateriin, raivasivat peltoa ja hoitivat karjaa. Eeva koristeli talon monenlaisilla veistoksillaan. Tuvan seinähirteen hän veisti seitsemän veljeksen kasvot, traktoritallin ovet saivat kukkakuvioinnin ja kuisti nuohoojan raput jne. Puu puhui ja Eeva veisti.  Maatalon emännän päivä oli raskas, mutta Eeva teki veistoksia kaiken aikaa ja valtavien runkojen käsittelyssä Paavo auttoi.

Veistosta tuli pääasiallinen työ

Kolmekymmentä vuotta karjanhoitoa riitti. Vain hevonen jäi taloon ja Eeva sai veistellä kokopäiväisesti.

Sopivien puiden saamiseksi tarvittiin suhteita. Enso-Gutzeit ja Rauma-Repola erottelivat vioittuneita, ylisuuria runkoja ja juurakoita taitelijan käyttöön ja metsähallitus ja maanomistajat olivat myös avuliaita. Kun 80-luvulla kävin katsomassa taiteilijan työskentelyä, pihalla odotti valtavia rajan takaa tuotuja kuhmuraisia runkoja Eeva oli työssään keskustellen meidän vieraiden kanssa samanaikaisesti.

Jo aikaisemmin Eeva oli veistänyt Vuonislahden kirkkoon saarnatuolin ja krusifiksin. Sen jälkeen kirkko alkoi tarjota töitä ja tilaajat olivat enemmän kuin tyytyväisiä. Arkkipiispa Vikströmin kiitti taiteilijaa nähtyään Porin Teljän kirkon työt: ”Tähän ei ole mitään lisättävää.”

Taitelijan tunnettuus lisääntyi vuonna 1974, jolloin hänellä oli näyttely Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä.  Kävijöitä oli ennätysmäärä. Joku kävijä oli tuumannut tultuaan Ateneumissa samanaikaisesti olleesta Ars 74-näyttelystä: ”Siellä tuli sairaaksi, täällä taitaa parantua.” Tämä viidenkymmenen teoksen näyttely kiersi sittemmin Turussa ja Jyväskylässä ja lisää oli tulossa.

Ulkomaille 

Pian kansainväliset arkkitehdit löysivät Eeva Ryynäsen veistokset. Univerin pääkonttoriin Eeva teki 9 metriä pitkän ja 2 metriä korkean veistoksen Jouluyö. Kun se valaistuna paljastettiin, tuli hiljaisuus. Yhtiö osti vielä kolme muuta teosta Eevalta.

Veistoksia valmistui yli 500; niistä 50 on ulkomailla. Niitä löytyy yksityiskodeistakin, mutta suurin osa on yrityksissä tai kirkoissa.

Eeva Ryynänen veisti muistista

Eevalla oli harvoin mallia. Hän sanoi veistävänsä muistista. Hänelle oli ominaista havainnoinnin tarkkuus. Hän omien sanojensa mukaan päästi mielikuvituksen pillastumaan, hullutteli, innostui ja kokeili. Eniten häntä innostivat luonto, eläimet, lapset ja maaseudun askareet. Myös Karjala ja runonlaulajien perintö kiehtoivat.  Hän ei viimeistellyt töitään hengettömiksi. Hän oli uskollinen itselleen ja materiaalilleen eikä juossut tyylisuuntien perässä. Hänen työnsä ovat suomalaisuutta parhaimmillaan.

Lieksan Vuonislahdella Paaterin matkailukohde

Lieksan tärkeä matkailukohde on tänään Paateri, jossa on Eeva Ryynäsen kotimuseo, ateljee, kirkko ja kahvila, kaikki Ryynästen kotipaikalla.  Kirkkoon on  Eeva veistänyt valtavista rungoista penkit, juurakosta alttarin, mahtavat ovet ja monet muut koristeet.  Lattia on tehty upeista puuleikkeistä.  Kristusta tehdessään Eva sanoi kärsivänsä  ihmisen pahuuden tähden. Paavo ja Eeva Ryynäsen viimeinen leposija on myös pihapiirissä.