Eeva Ollila - äidin tarina

Eeva syntyi Torniossa, Perämeren pohjukassa Mustansaaressa. Hän oli 11-lapsisen perheensä toiseksi nuorin lapsi.  Sisarukset syntyivät vuosien 1899 ja 1927 välillä.  Isä Jaakko oli ammattikalastaja ja äiti Fiinulla (Adolfiina) riitti työtä pirtissä ja pihapiirissä. Navetassa oli pari lehmää, ehkä sika ja muutama lammas ja kanoja. Mahdollisimman omavaraisia haluttiin olla ruuan suhteen – lähin kauppa oli mantereella. 

Luonnon ja meren sylissä 

Talvisin kauppamatka kuljettiin potkukelkalla tai hiihtäen reppu selässä. Sulan veden aikana kuljettiin soutuveneellä tai moottoriveneellä, kelirikkoaikaan ei millään.  Eeva kertoi muiston lapsuudestaan, kuinka oli potkukelkalla joutunut sulaan, hyiseen meriveteen. Aikuiset saivat vaivoin hänet pelastettua. Hän oli jo muissa maailmoissa ja oli tapellut vastaan, ettei halua sieltä pois, hänellä on ihan hyvä olla. 

Kouluun 

Suomen maaseuduilla kansanopetus 1900-luvun alkuun saakka oli kiertokoulujen, kinkerikuulustelujen ja rippikoulun varassa. Alakansakoululaitos perustettiin Suomessa vasta 1920-luvun alussa ja lopussa kaksi kolmannesta kouluikäisistä lapsista kävi kansakoulua. Eevalle ja sisaruksille lähin koulu oli Pirkkiössä mantereella. Siellä, sekä Kuusiluodon koulussa (myös merimatkan takana) Eeva kulki kansakoulua. Koulumatka oli hankala pikkukoululaiselle. Eevalle koulunkäynti oli hyvin haastavaa, koska hänellä oli huono näkö, eikä hän voinut seurata esimerkiksi opettajan taululle kirjoittamaa tekstiä, koska ei nähnyt taululle asti. Vasta nuorena naisena hän sai hankittua silmälasit. 

Nuoruus

Nuoruus on kaikille sukupolville toiveitten ja ilon aikaa. Eevan Anni-siskon poika Esko sanoi arvionaan, että Eeva oli hänen tädeistään ylivoimaisesti iloisin. Sodan aikana ja vielä jälkeenkin oli huvitilaisuuksien järjestämisessä rajoitteita. Iltamiin ja piirileikkeihin kuitenkin nuoriso kokoontui. Eeva on kertonut, kuinka säästettiin kallisarvoisia paperilangasta punottuja tai kudottuja kesäkenkiä. Varsinkin kostealla säällä kotoa lähdettiin kävelemään huvipaikalle paljain jaloin, kengät ja sukat laukussa. Vasta seurantalon nurkalla jalat kuivattiin ja laitettiin kengät jalkaan. 

Morsiameksi sotilaalle Lapista 

Varmaankin jossain huvitilaisuudessa Eeva tutustui sotakomennuksella olleeseen muoniolaiseen sotilaaseen Einoon. Lempi syttyi nuorten välillä ja häitä vietettiin Torniossa vappuna 1945, yhdessä Aino-sisaren ja hänen sulhasensa Raution Iivarin kanssa. 

Juurilta pois `vieraaseen maahan` 

Eevalle tuli sitten muutto Lappiin Muonion Äkäsjärvelle, sananmukaisesti tiettömän taipaleen taakse Soukkaan. Lähin pikkukauppa ja kansakoulu olivat Muotkavaarassa, Äkäsjärven pohjoispäässä, jonne pääsi veneellä sulan veden aikaan ja hevosella talvisin. Matkaa sinne oli 10 kilometriä. Muutto Torniosta sukulaisten ja ystävien luota oli suuri muutos elämään. Pahaa mieltä heti alkuun aiheutui linja-automatkan päätteeksi. Linja-auton kuljettaja jätti Eevan tavaroineen maantien varteen Muotkavaaraan. Hän nosti Eevan matkatavarat auton tavaratilasta maantielle ja aikoi jatkaa matkaa. Jostain syystä hän laittoi kuitenkin peruutusvaihteen ja ajoi tavaroiden päälle. Pysäytti kuitenkin pahoittelemaan ja kaasutteli tiehensä. Uuteen kotiin päästyään Eevalle selvisi surkea totuus: häälahjaksi saatu astiasto oli murskana. Yksi viallinen maitokannu oli sittemmin vuosikaudet muistona talon vintillä, sahanmuhien alla. 

Sopeuduttava yhteisöön oli 

Einon isä Juho oli kuollut ennen kuin nuorimmat veljet olivat tulleet täysi-ikäisiksi. Pojista vanhin Eino lähti savottaan leipää tienaamaan alle viisitoistavuotiaana. Isä-Juholla jäi hoitamattomia velkoja ja tila oli vaarassa joutua vasaran alle. Eino maksoi tienesteistään vähitellen velat ja sai tilan nimiinsä. Hän teki kunnan kanssa sopimuksen, jossa sitoutui elättämään äitinsä ja myös nuoremmat veljensä täysi-ikäisiksi asti. Muutoin kunta olisi huutokaupannut veljet vieraisiin taloihin elätettäviksi. Samassa taloudessa, johon Eeva tuli miniäksi, asui siis anoppi Kreeta, Kreetan veli Juho (Soukan Juntti), Einon kolme nuorempaa veljeä ja Eeva ja Eino. Syksyllä syntyi nuorelle parille esikoispoika. Miniäksi tulo taloon ei siihen maailman aikaan ollut kovin helppoa. Lähtökohtaisesti miniöitä kohtaan oltiin torjuvia, jopa vihamielisiä. Kulttuuri oli hyvin ahdasmielistä. Kesällä heinätöissä jopa Lapissa voi tulla todella kuuma ja hiki. Eeva on kertonut, kuinka syvää paheksuntaa oli aiheuttanut, kun hän haravoi heinää lyhythihainen pusero yllään:

”Tuolla lailla näyttelee käsivarsiaan miehille!”

Karjaa navetassa oli pari lehmää, sonni ja vasikoita, joinakin vuosina myös sika. Vanhin Eevan tyttäristä muistaa, kuinka äitiä ilahdutti, kun Eino sai tuotua Kittilän Kallosta kaksi kanaa ja kukon kotiin. Näin kananmuniakin saatiin omasta takaa. Hevonen oli myös välttämätön, elannon Huugo ja Eino hankkivat metsätöissä, savotoilla ja keväisin puun uitossa. 

Käsityötaitoa oli sekä vanhalla, että uudella emännällä 

Eeva oli kotonaan ”Mustassa” oppinut monenlaisia käsityötaitoja. Hän kertoi Miina-mummonsa tehneen kangaspuihin loimet navetan ja pirtin väliä kulkien. Seiniin oli lyöty isot naulat, joiden väliin langat pingotettiin. Eevan anoppi Kreeta oli nuorena käynyt käsityökoulua Rovaniemellä. Talossa oli kangaspuut, karstat ja rukki. Lampaista keritty villa karstattiin ja kehrättiin syksyisin langoiksi. Joskus saatiin ostettua naapurijärven jostain talosta lisää lampaan villoja karstattavaksi. Keväällä ja kesällä, kun taivas antoi runsaasti valoa pirttiin, kudottiin langat kankaiksi, muun muassa villapeitoiksi, eli vilteiksi. Viltin keskellä oli sauma, koska saatiin vain kapeahkoa kangasta kudottua. Vanhoista, melkein riekaleiksi pidetyistä villapaidoista Eeva purki värilankaa harmaiden vilttien päihin somistukseksi. Mattoja tietysti piti kutoa torjumaan lattian talvikylmyyttä. Kaupasta sai ostaa alusvaatteisiin soveltuvaa kangasta, yleensä koko pakka flanellia. Aluksi anoppi varjeli omaa `hyvänmallista` miesten alushousujen kaavaansa. Myöhemmin hän antoi kyllä kaavan myös miniänsä käyttöön, poikansa hyväksihän se koituisi. 

Perhe kasvaa  

Lapsia Eeva synnytti tasaiseen tahtiin kahden vuoden välein. Asuminen anoppilan päätykamarissa alkoi käydä ahtaaksi. Lapsia oli siunaantunut jo viisi. Eino ajoi pihalle talonrakennuspuut omasta metsästään, parkkasi ja sahautti hirsiksi ja laudoiksi. Kahden vuoden puurtamisen jälkeen vuonna 1953 pääsi perhe oman katon alle. 

Yhteys rakkaisiin sisaruksiin ei katkea 

Yhteydenpito omiin sisaruksiin ja ystäviin oli tärkeä. Kirjepostin odottaminen toi mukavaa jännitystä postipäivänä. Useimmin kirje tuli Anni-siskolta tai Tyyne-siskolta. Kirjeissä kerrottiin kaikki tiedetyt Tornion tapahtumat, tärkeimpinä sisarusten perheiden kuulumiset. 

Iloinen jälleennäkeminen

Eräänä kesäpäivänä Eeva oli kotirannassa pyykkiä huuhtomassa. Salmesta lähestyi moottorivene, jonka Eeva tunnisti Einon Huugo-veljeksi. Vene ei kääntynytkään Huugon rantaan, vaan jatkoi vielä 50 metriä ja kääntyi kohti pyykinviruttajaa. Veneessä ollut nainen alkoi vilkuttaa ja huudella tervehdyksiä. Tuntiessaan lapsuuden ja nuoruudenajan parhaan ystävänsä Veeran, Eeva järkyttyi niin ilosta ja yllätyksestä, että pyykit putosivat käsistä ja hän lähti juoksemaan mäkeä ylös talolle. Veera huuteli, että ”Eeva, Eeva älä mene, Veera tässä!” Hetken kuluttua järkytys muuttui halauksiksi, itkuksi ja nauruksi vuorotellen. Veera oli tuolloin Pellossa Osuuskaupan hoitajana ja oli päättänyt käydä ystäväänsä tervehtimässä. Pello on noin puolessa välissä matkaa Torniosta Muotkavaaraan. Veeran kyläilyreissu oli yllätyksiä täynnä, kun hän omien sanojensa mukaan lähti ”knappaskengissä ja hattu päässä” vieraisille.  Huumorilla ja sisulla hän sai loppumatkalle, kymmenen kilometrin järvitaipaleellekin kyydin järjestymään. 

Musiikki antoi elämään keveyttä 

Eino oli talvisin savotassa useitakin viikkoja yhtä perää. Sitten kun hän tuli kotiin, oli repussa hikisiä ja pihkaisia vaatteita pestäväksi ja rikkimenneitä villasukkia parsittavaksi. Mutta olipa repussa vaimolle kerran hyvin mieluisa tuliainen; radio! Eino oli voittanut savottakämpällä arvonnassa pattereilla toimivan hienon lakatun puukuorisen radion. Sitä oli saanut kuunnella viikon ajan koko kämpän väki. Pettynyttä murinaa oli kuulunut, kun Eino otti radion mukaansa, kun lähti käymään kotona ”lapsia laskemassa”. Lauantain toivotut levyt kun soivat ja loppupuolella ohjelmaa tuli kevyttä tanssimusiikkia, pirtin matot sysättiin seinän vierelle ja Eeva ja Eino pistivät tanssiksi. Einolla oli kevyt tanssijalka ja hän opetti tyttärillekin valssin askeleita. Patterit kuluivat radiossa aika nopeasti, ja `turhanpäiväistä` ohjelmaa ei saanut kuunnella. Uutiset ja Metsäradio ja Lauantain toivotut levyt kuunneltiin aina. Eevalla oli hyvä, heleä lauluääni ja raskaatkin työt kevenivät laulaen. 

Pullantuoksuinen koti 

Leivinuuni ja puuhella antoivat lämmön ja ruoka ja leipomukset valmistuivat samoilla tulilla kuin pirttikin lämpeni. Joskus 1960-luvun lopulla, kun koululaiset tulivat asuntolasta viikonlopuksi kotiin – oli ihana tuoreen leivän ja pullan tuoksu vastassa. Eeva-äidin hiivaleipä on jäänyt erityisesti sisarusten mieleen – ja vieläkin yritetään etsiä leipomoiden tuotteista vastaavia makuja. 

Harrastuksista 

Lapissa riittää kesäisin valoa vaikka kellon ympäri. Ilta oli usein varsin pitkällä, ennen kuin Eeva malttoi tulla sisälle puutarhatöistään. Hän rakasti kukkia ja kasvun ihmettä. Kiviseen maahan syntyi vuosien mittaan kukoistava kukkatarha. Keväisin hän tilasi siemenluettelosta erikoisempiakin kukansiemeniä ja sipuleita. Ne tulivat Hollannista, eikä aina ollut varmuutta, menestyvätkö ne niin pohjoisessa. Eeva haaveili joskus, kuinka ihanaa olisi päästä katsomaan Hollannin kuuluisia tulppaanipeltoja. Ruukkukukkia oli myös niin paljon kuin ikkunoiden ääreen mahtui. Tuntokukka oli erikoinen, kun sitä kosketti, se sulki suppuun lehtensä. 

Haikara vieraili pirtissä usein

Eeva ja Eino olivat hyvin lapsirakkaita. Erään kerran, kun Einolla oli Muonion pappilaan asiaa, hän oli jutellut silloisen rovastin, myöhemmin piispan Eemeli Salmen kanssa. Salmi oli vähän ikään kuin päivitellyt, että ”vissiin te sitten tykkäätte lapsista, kun teette niitä niin tiuhaan!” Kotona Eino hämmästeli kysymystä, että pitääkö tuommoista selvää asiaa juuri kysyä. Elämäntehtäväkseen kodin- ja lastenhoidon omaksunut Eeva haaveili, ja jutteli, että olisipa mukavaa, kun saisi kaksoset joskus. Toive toteutui 1960, ja aikaisemmin syntyneet sisarukset muistavat, kuinka mahtava vatsa äidillä oli. Hänen painonsa alla jopa saunan lattialauta petti. Onneksi ei käynyt kuitenkaan pahemmin. Kaksoset ovat aikuisina ylpistelleet sisaruksilleen, että ”mepä ollaan ainoat toivotut lapset”. Marraskuussa 1960 Eeva tunsi, että synnytys alkaa olla käsillä. Pahaksi onneksi `Tilleyn` sukka oli rikkoontunut, kamarissa pimeyttä valaisi vain talosta löytynyt joulupukkikynttilä. Sitä ei ollut raaskittu polttaa aiemmin, kun se oli niin nätti. Tarpeeseen tuli siis säästettyä. Nuori nainen Kaija Jerisjärveltä oli kotiapuna ja joutui avustamaan synnytyksessä Eevan ohjeilla. Syksyn pakkaset olivat jäädyttäneet Äkäsjärven jäät kestäviksi, eikä lunta ollut jään päällä, ainoastaan vähän kuuraa. Seuraavana päivänä saattoi taksi ajaa järveä pitkin kotirantaan tuoden Muoniosta mukanaan kätilön tarkastamaan äidin ja vastasyntyneet.

Kotisynnytysten aikaa

Eeva oli tarkkana pikkuisten vauvojensa hoitajana, ja huomasi vähän pienemmän vauvan saavan outoja velttous-, tai kuten Eeva asian ilmaisi valekuolleisuuskohtauksia. Jotain oli pakko keksiä, jotta lapsi saatiin elpymään. Eeva piti huolen, että aina oli saatavilla lämmintä vettä, johon vauva upotettiin kaulaa myöten. Myöhemmin tutkimuksissa vauvalla todettiin jotain vikaa sydämessä, joka korjaantui iän myötä. Kun kaksoset Heli ja Anne olivat pieniä, Eeva sai joinakin viikkoina tilapäistä apua kunnan kodinhoitajilta. Erityisesti jäi isommille sisaruksille mieleen äidillinen Laina-täti, kuten myös Aino-täti. Nuorimmaista lukuun ottamatta, kaikki lapset syntyivät kotona. Kun yhdestoista synnytys lähestyi, suositteli kätilö lähtemään Rovaniemelle synnyttämään. Jotta ehtisi ajoissa sairaalaan, sai Eeva majoittua muutamaksi päiväksi Rovaniemen Ensikotiin. Ratkaisu oli järkevä, olihan marraskuun puolivälin pakkaset ja tuiskut ankaraa Lapin todellisuutta. Eino oli hyvin ylpeä isä, kun Eeva tuli kotiin potra poika kainalossaan. Eeva muistutteli aina joskus Einoa, että missä se kultakello viipyy! Eino oli herkkänä hetkenä mennyt lupaamaan sellaisen, jos Eeva vielä kolmannen pojan hänelle pyöräyttää. Reijo tuli pojalle nimeksi. 

Suomi tarvitsi lisää tulevia veronmaksajia

Elämä ei aina ollut ruusuilla tanssimista, kun kaikki arkipäivän työt ja huolet olivat emännän harteilla. Mies hankki leipää raskaassa ja vaativassa metsätyössä ja kävi kotona vain viikonloppuina. Kaupassa käynti oli miehen koko päivän kestävä työ, joko hevosella ajaen tai sulan veden aikaan veneellä. Vaimon osa oli huolehtia taloudesta, lapsista ja karjasta. Eevalla oli henkisesti ja fyysisesti hyvin raskas ajanjakso jossain elämänvaiheessaan ja toive, – että ei tarvitsisi joka toinen vuosi synnyttää- heräsi. Hän anoi lääkintöhallituksesta lupaa sterilointiin. Sen saadakseen täytyi hankkia kolmelta (!) lääkäriltä puoltava lausunto hakemukseen. Kolmas lääkäri eväsi hakemuksen, koska ”potilas vaikuttaa hänen mielestään niin iloiselta ja virkeältä, että pystyy kyllä vielä synnyttämään.” Eeva oli luonteeltaan peruspositiivinen ja oli mukavaa päästä juttelemaan toisen aikuisen kanssa, sehän oli harvinaista herkkua, kun kotona oli lasten kanssa keskenään pitkiä aikoja. Lääkärin tulkinta potilaan kunnosta oli mikä oli, ja niin sisarukset saivat lisää ihania pikkusisaruksia. 

Tiet valmistuvat 1970-luvulla 

Myöhemmin, 1970-luvun alussa, kun Muotkavaarasta Soukkaan oli tehty autolla kuljettava tie, Eeva sai useammin mieluisia vieraita Torniosta. Myös Veera kävi miehensä Vilhon kanssa toisen kerran Eevan luona. Kun Äkäsjärven länsipuolen tie Tiurajärvestä Muotkavaaraan valmistui 1976, lapset pääsivät koulutaksilla päivittäin kotiin, eikä tarvinnut enää asua kouluviikkoja Muoniossa koulun asuntolassa. Toisaalta Eeva on kertonut, että 1950–l960-luvun lopulle oli taloudellisesti suuri apu, kun lapset saivat päivittäisen huollon ja ravinnon kunnan ylläpitämässä asuntolassa. Kotona riitti silti suita ruokittavaksi. 

Sähkövalot syttyvät 

Sähköt tulivat taloon vasta 1977, siihen asti oli pärjätty öljylampun ja kynttilöiden valossa. Myöhemmin ostettiin valopetroolilla, eli lamppuöljyllä toimiva Tilley. Siihen piti aika ajoin pumpata ilmaa, jotta se paloi kirkkaana. Varovaisesti piti sitä käsitellä, jotta sen sukka, jossa valo loisti, pysyi ehyenä. Aina ei voinut välttää sen rikkoutumista, eikä varasukkaa aina ollut kotona. Ennen sähkövalojen tuloa valonlähteenä oli vielä kaasulamppu. Myös hella oli pitkään kaasulla toimiva ja kaasujääkaappi syrjäytti porstuan ruokakomeron. Raskaimpia töitä pitkään oli varmaankin pyykinpesu puusaavissa pyykkilaudalla ja huuhtelu järvessä, usein myös talvella. Saunan padassa lämmitettiin vesi, joka ämpäreillä järvestä ensin kannettiin. Saippuaa Eeva valmisti myös saunan padassa itse. Vähän helpotusta työhön toi 1960-luvulta lähtien polttomoottorilla toiminut pulsaattorikone, jatkossa samanlainen sähkökäyttöisenä. 

Oma lankapuhelin tuli taloon 

Vielä 1970-luvun puolivälissä, jos piti saada kiireellistä tietoa kulkemaan, oli lähin puhelin, niin sanottu valtion puhelin naapurissa, noin kilometrin päässä. Vuosikymmenen lopulla saatiin oma puhelin kamarin seinälle. Saattaa olla ihmetyksen aihe 2010-luvun ihmiselle, miten korvessa uskalsi asua lapsilauman kanssa ilman mitään yhteyksiä. Oma apu oli se paras ja ainoa apu ja kun keinot loppuivat, konstit piti ottaa käyttöön. Eeva oli selviytyjä ja harvoin, jos koskaan, ihan neuvoton. 

Kierrätys kunniassa 

Eeva ompeli polkukoneellaan käytännössä kaikki vaatteet koko perheelle itse, myös ulkovaatteet. 1960-luvulla seurakunta tai jokin muu järjestö toimeenpani vaatekeräyksiä ja jakoi sitten paketteja vähävaraisille, monilapsisille perheille. Varsinkin joulun alla sai postimies toimittaa vaatepaketteja myös Eevan perheelle. Usein vaatteet eivät sellaisenaan sopineet, mutta Eeva oli taitava tekemään vanhasta uutta ja sopivaa. Ompelutaito ja -innostus siirtyi myös tyttärille, koska aina sai luvan hakea aittaan varastoituja takkeja ja kaikenlaisia vaatteita, ja ”krupata” jos jonkinlaista muotiluomusta. Joskus sai jopa uuden kankaan levitettäväksi pirtin pöydälle ja alkaa piirtää kaavan mukaan leikattavia kappaleita. Tällaisesta tuokiosta on piirtynyt huvittava muistikuva, kun naapurin setä tuli ovesta pirttiin ja tervehti. Kohta hän `kannustavasti` totesi: ”Jaa jaa – Irja on alkanut taas kangasta pillaamaan!” 

Poikaset lentävät pesästä 

Vanhimmasta päästä yksi kerrallaan Einon ja Eevan lapset lähtivät maailmalle opiskelemaan ja töihin. Neljäntenä lapsena sain ihmetellä, kun Eeva-äiti mainitsi arjen keskellä milloin mistäkin työstä, kuinka hyvin Kalevi olisi selvinnyt tuosta työstä, sitten kuinka hyvin Sirkka-Liisa olisi tuonkin homman hoitanut, sitten taas kahden vuoden kuluttua, kuinka kätevä Marja-Leena olisi ollut tässä työssä. Siinä vaiheessa ymmärsin, että se oli surutyötä, kun äiti joutui lapsistaan luopumaan, että seuraavaksi olisi Irja se näppärä, sitten Kauko, Anni, Elvi jne. jne. 

Sairaus saapuu ei-toivotuksi kumppaniksi 

 Vuonna 1977 enää kaksi nuorinta lasta, 14-vuotias ja 12-vuotias, asuivat kotona. Elämä oli aika mukavaa, Eino pääsisi kohta eläkkeelle ja Eeva oli 54-vuotias. Aika terveenä olivat molemmat saaneet olla. Eevalla alkoi vaivata toinen korva, kipeä se ei ollut vaan ikään kuin tukossa vähän väliä, ja se haittasi kuulemista. Eeva kävi lääkärin puheilla Muonion Terveyskeskuksessa, eikä lääkäri löytänyt potilaasta kummempaa vikaa, määräsi kai korvatippoja. Noin kuukauden välein Eeva valitti vaivasta, ja viimein vuonna 1978 lääkäri laittoi lähetteen Rovaniemelle keskussairaalaan. Siellä tutkittiin ja seuraavalla viikolla lähetettiin Ouluun syöpäosastolle kokeisiin. Hoidot sairauteen olivat rankkoja ja kuluttivat elämänvoimaa. Eeva toipui kuitenkin pikkuhiljaa ja viisi vuotta hän sai käydä säännöllisissä kontrolleissa Oulussa. Sairaus ei tuonut pelkkää pahaa, vaan Eevan elämänpiiri laajentui, koska Oulussa asui serkku, johon hän otti yhteyttä ja vieraili hänen luonaan Oulun käynneillään. Reissuillaan hän pääsi myös käymään Torniossa tyttärien luona.

Sairaus uusiutuu

Yksi Eevan ilonaiheista oli, kun vanhin poika perheineen muutti 1980-luvun alussa Ruotsista Äkäsjärvelle. Näin tuli elämää ja äksöniä neljän lapsenlapsen myötä. He rakensivat talon järven vastarannalle, kotitalon kohdalle. Eevalla ja Einolla oli silloin yhteensä viisitoista lastenlasta! Kun viisi vuotta oli kulunut sairauden toteamisesta, kontrollikäynnillä todettiin syövän puhjenneen uudelleen ja levinneen mm. selkärankaan ja keuhkoihin. Enuste oli huono. Eeva sairasti vuoroin kotona ja terveyskeskuksessa. Marraskuun 25. 1983 vaivat loppuivat ja Eeva haudattiin joulukuun kovalla pakkasella Muonion Uudelle hautausmaalle kirkon lähelle. Nuorimmainenkin ehti täysi-ikäiseksi. Einon elämästä tuli ilottomampi, yksinäisyys ja ikävä oli kova. Lapset muistavat kuinka isä tuumasi, että ”on kuin peräseinä olis poissa kun äiti on poissa”, jos äiti harvoin oli jossain kauemmin kestävällä reissulla. Muutaman vuoden Eino pystyi asumaan kotitalossa, koska pojan perhe huolehti hänestä. Muisti huononi ja viimeiset vuodet Eino asui Muonion vanhainkodissa. Sotaveteraani Eino kuoli maaliskuussa 1991. Elokuussa hän oli täyttänyt 78 vuotta.