Brita Clemensdotterin postimestarin ura sijoittui vanhan talokeskeisen ja uuden virkamieskeskeisen järjestelmän taitekohtaan. Clemensdotter valittiin Tornion postimestariksi kaupungin johtavan porvariston edustajana, mutta hänen jälkeensä Tukholman hallinto halusi saada tehtävään oikean virkamiehen.

Tornion vanha kauppapaikka sai kaupunkioikeudet Kustaa II Aadolfin aikana. Se merkitsi tulliaitaa ja kaupan siirtymistä torniolaisten porvarien haltuun. Tornio oli toki vaatimaton kyläpahanen harmaine, tuohikattoisine savupirtteineen, mutta postikonttorin kaupunki kuitenkin sai. Sijaitsihan se sentään Pohjanlahden kiertävän postitien varrella.

Tornion (Haaparannan) ensimmäinen postimestari (1649) oli tullinhoitaja ja kauppias Per Olofsson Näbb (Näldh). Näbbin kuoltua 1672 viran sai hänen leskensä Brita Clemensdotter ja piti sitä 28 vuotta. Hänellä oli muutamia naispuolisia kollegoja. Elisabet Johansdotter hoiti Porin, Margareta Florina Kokkolan, Catharina Bengtsdotter Savonlinnan sekä Anna Danielsdotter ja Maria Lithovia Oulun postimestarin virkoja. Mitään verkostoa nämä naiset eivät kuitenkaan muodostaneet. Olivatpahan oman talonsa emäntiä.

Clemensdotterin talous oli varakas. Näbb oli kuulunut kaupungin rikkaimpiin porvareihin. Lohi, turkikset ja terva tuottivat ison voiton välittäjälle, erityisesti, kun hintaneuvottelut voitiin käydä tullituvalla. Brita Clemensdotterin elämä ei kuitenkaan aina ollut helppoa. Hänen elinaikanaan puukaupunkien jatkuva vitsaus, tulipalot, hävittivät Torniotakin ainakin kolme kertaa. Hän joutui myös kokemaan 1690-luvun katovuodet, jotka aina koettelevat pahimmin lyhyen kesän pohjoista.

Brita Clemensdotter oli noin 50-vuotias tullessaan virkaan ja kahdeksissakymmenissä, kun 1700 kuoli. Kolme vuotta ennen kuolemaansa Clemensdotter valitti, että kaupungin pormestari Johan Kohre yritti viedä häneltä viran. Postimestarin tehtävistä saatava palkka oli hyvä lisä pormestarin tuloihin ja Kohre oli todella anonut virkaa 1696. Brita sai kuitenkin pitää virkansa, sillä Uumajan postitarkastaja puolsi häntä. Perusteluna oli Clemensdotterin perhekuntaa kohdannut merionnettomuus, jossa vävy oli juuri kuollut ja osa omaisuudesta uponnut meren pohjaan. Perhe tarvitsi tulonlähteen. Sitä paitsi Clemensdotterin tytär Karin (Brita, Sara?) Persdotter tytär auttoi äitiään viranhoidossa. Tytär oli postitarkastajan mielestä melko vanha, mutta pirteä, kirjoitustaitoinen ja tottunut postinhoitoon. Lisäksi tyttärellä oli hyvä mies apunaan.

Kun Karin Persdotter ilmoitti Tukholmaan äitinsä kuolemasta, hän samalla anoi, että saisi jatkaa virassa. Tukholman pääpostimestari kirjasi aktin laitaan: ”Tiänsten är bårtgifwen måste en gång komma uthur qvinfolks förwaltning.” Virkojen hoito ja sosiaalipolitiikka haluttiin erottaa toisistaan eikä perheen sisäisiä järjestelyjä enää katsottu Tukholmassa suopein silmin. Alettiin pyrkiä siihen, että virkoihin valittaisiin miehiä, joilla olisi sopiva koulutus ja työkokemus.

Naisia ei enää katsottu suopein silmin postikonttorien johdossa. Virkamiesten leskien elatuksesta huolehdittiin niin sanotuilla armonvuosilla, jolloin leski sai nauttia postimestarin palkan ja järjestää viranhoidon haluamallaan tavalla. Tänä aikana hänen oletettiin saavan asiansa uudelle mallille esimerkiksi naimalla uuden postimestarin.

Vielä 1600-luvulla postimestarit olivat aina paikkakunnan porvareita, jotka olivat niin monin sitein kiinni kaupungissaan, ettei muutto ollut mahdollinen. 1700-luvulla alkoi yhä enemmän yleistyä malli, että valtion virkamies tuli paikkakunnan ulkopuolelta. Enää ei – ainakaan virallisesti – ollut mahdollista, että virka olisi periytynyt perheessä. Todellisuus oli kuitenkin toinen. Clemensdotterin jälkeen postimestareina toimivat vielä ainakin Elisabeth Werander sekä Agneta Faberman Helsingissä ja Anna Andersdotter Gran Oulussa, edeltäjiensä leskiä kaikki.