Annikki Kariniemi kuuluu eittämättä pohjoissuomalaiseen kirjailijakaartiin, jonka tuotanto on laaja ja monipuolinen. Hän kirjoitti uransa aikana 32 teosta, joiden genret liikkuvat runoista ja romaaneista aina eräkirjallisuuteen asti. Kirjailijauransa lisäksi Kariniemi toimi vuosikymmeniä Lapin syrjäseutukoulujen opettajana. Hänen rakkautensa luontoon teki hänestä kiihkeän Lapin luonnon ja sen kansan puolestapuhujan. Annikki Kariniemen persoonan värikkyys ja henkilökohtaisen elämän lähes skandaalimainen luonne, lisäävät entisestään häneen kohdistuvaa mielenkiintoa itsenäisenä pohjoissuomalaisena naisena.

Kuopusta edeltävän taiteellisen lapsen syntymä

Rovaniemi, 24. heinäkuuta 1913, Kristiinan päivä. Kariniemen perheeseen, Frans Emil (Eemeli) Kariniemelle ja hänen aviovaimolle Jenny Maria o.s. Dahlille, syntyy tyttö; kahdeksas lapsi. Tyttö kastetaan Anni Terttu Tuuliksi, mutta temperamenttinen ja omapäinen lapsi alkaa kutsua itseään jo pienestä pitäen Annikiksi. Kolme vuotta myöhemmin perheeseen syntyy vielä yksi tyttö, pikkusisko Regina.

Kariniemen suvussa oli ennen Annikin syntymääkin taiteilijoita ja nähtävästi juuri isänsä puolelta Annikki perii taiteelliset taipumuksensa. Sukuun kuului muun muassa useita pohjoissuomalaisia taidemaalareita kuten Janne Kyyhkynen, Reidar Särestöniemi ja Einari Junttila.

Suvun kiinnostusta taiteisiin voidaan etsiä myös kauempaa menneisyydestä. Sen historiassa on henkilöitä, jotka olivat osoittaneet vahvaa kiinnostusta henkisiin asioihin, kuten Mikko Jokela ja hänen poikansa, 1800-luvulla eläneet tunnetut saarnamiehet Pietari Hanhivaara ja Fredrik Pasuniemi. Lisäksi Annikin 15 vuotta vanhempi sisko, Viola Kariniemi, oli jo ehtinyt tehdä uraa näyttelijättärenä.

Kariniemien kotikasvatus lapsien uravalintoihin liittyen oli hyväksyvä. Vanhemmat ruokkivat lastensa pyrkimyksiä toteuttaa itseään ja yrittivät antaa kaiken mahdollisen tuen, myös taloudellisen, niiden toteuttamiseen. Tosin aina perheellä ei ollut tarjota rahallista apua, sillä he elivät itsekin välillä suoranaisessa puutteessa. Nämä seikat käyvät hyvin ilmi Viola-siskon kirjeenvaihdossa vanhempiensa kanssa. Siskon esimerkkiä noudattaen myös Annikki päättää ryhtyä taiteilijaksi; ensin hänkin yrittää luoda näyttelijän uraa siskonsa tavoin, mutta alkaa lopulta toteuttaa itseään kirjailijana.

Verenperintö peräpohjalaisissa ja saamelaisissa

Annikki Kariniemen isän, Frans Emil Kariniemen, sukujuuret juontavat Kittilän saamelaisiin. 1800-luvun Lapissa saamelaisuuteen suhtauduttiin negatiivisesti ja tämän vuoksi saamelaisista sukujuurista halutiin vaieta.

Kun tähän liitetään vielä Frans Emilin syntymävian aiheuttama häpeä – hän ontuu toista jalkaansa – on häpeän kierre valmis. Perheessä aletaankin tämän vuoksi kertoa tarinaa pikkupiiasta, joka on pudottanut Frans Emilin lapsena ja jonka seurauksena tämä on vaurioittanut toisen jalkansa. Toisaalta kerrotaan myös vanhaa tarinaa, jonka mukaan joku Kariniemien esi-isistä olisi varastanut rahakätkön lappalaisukolta ja tämä olisi vihoissaan langettanut kirouksen koko suvun päälle sanoen: ”Koskaan eivät tule jalkavaivaiset suvustasi loppumaan.”

Kariniemen perheessä saamelaisuus traditioineen elääkin vahvana kristinuskon rinnalla. Saamelaistarinat kulkeutuvat myös pienen Annikki Kariniemen korviin ja vaikuttavat hänen identiteettinsä muodostumiseen.

Ehkäpä juuri jalkavaivansa vuoksi Frans Emil Kariniemi lähetetään, ensimmäisenä kittiläläisenä, opiskelemaan Oulun lyseoon. Hän ei saa ylioppilastutkintoaan koskaan valmiiksi, mutta tästä huolimatta hän valmistuu agronomiksi. Lopulta hän päätyy Tyrnävän meijerikoulun johtajaksi.

Tyrnävällä Frans Emil Kariniemi tapaa Jenny Dahlin, joka on syntyisin Perämeren rannikolta, Kemistä.  He avioituvat nopeasti, sillä ensimmäinen lapsi on jo tulossa. Aikakaudelle ominaista oli, että vanhempien täytyi olla naimisissa lapsen syntyessä. Tämä korostui kenties vielä enemmän Frans Emil ja Jenny Kariniemen kohdalla, sillä he molemmat olivat saaneet syntymäkodissaan lestadiolaisen kasvatuksen. Kumpikaan ei tunnustanut aikuisena kyseistä oppia.

Frans Emil ja Jenny Kariniemen sekä heidän kuuden ensimmäisen lapsensa elämä on muuttamista paikkakunnalta toiselle isän työn perässä. Lapsia syntyi yhteensä seitsemän, mutta toiseksi vanhin, Veli Eemeli, kuoli vain 2½-vuotiaana. Suuri lapsikuolleisuus oli tuolloin vielä yhteiskunnallisesti vakava ongelma.

Kotiutuminen ei onnistu millekään paikkakunnalle, sillä Kariniemet asuvat yleensä yhdellä paikkakunnalla vain puolesta vuodesta vuoteen. Välillä perhe elää taloudellisesti todella tiukoilla, sillä aina Frans Emilille Kariniemelle ei ole töitä tar­jolla. Toisaalta he saattavat välillä elää melko leveästikin ja palkata jopa palvelusväkeä. Ennen Annikin syntymää perhe kuitenkin muuttaa Rovaniemelle aikomuksenaan asettua lopultakin lähemmäs juuriaan.

Kaulusköyhälistöperheen luonnonlapsi

Annikki Kariniemen luontoa vaaliva ja luonnonmukainen elämäntapa alkaa muotoutua jo varhain lapsuuden kodissa opittujen luontoarvojen, luonnontuntemuksen ja erätaitojen pohjalta. Varsinkin isä toimii roolimallina vaeltaessaan metsissä ja vesistöillä etsien suurehkolle perheelleen riistaa ja kalaa hengenpitimiksi. Myös marjamatkat metsiin tulivat tutuiksi Kariniemen lapsille.

Nämä lapsuuden myönteiset luontokokemukset, merkityksellisten ihmisten luontoharrastuneisuus ja opettajan koulussa herättämä kiinnostus luontoa kohtaan olivat kaikki tärkeitä tekijöitä Annikki Kariniemen luontosuhteen muodostumisessa.

Annikki Kariniemen lapsuutta on kuvattu lestadiolaiseksi, mutta toisaalta varsin boheemiksi. Vanhempien uskonnollinen tausta, aikakausi ja pohjoinen sijainti, jossa lestadiolaisuus eli vahvana, eivät voineet olla vaikuttamatta hänen persoonaansa. Boheemielämä välittyi isän kautta, olihan hän kouluja käynyt virkamies; status, joka oli tuohon aikaan arvostettu.

Frans Emil Kariniemen elämään kuului myös ajoittainen, rankka alkoholin juominen Helsingin taiteilijapiireissä muun muassa kuuluisassa hotelli Kämpissa. Esimerkiksi Eino Leino, kuului Frans Emil Kariniemen toveripiiriin. Leinon uskotaan jopa kirjoittaneen runon ystävästään. Kariniemien ajoittaisesta köyhyydestä huolimatta, porvariston hyveinä pidetyt tavat ja tottumukset tarttuivat perheeseen ja nostivat heidän itsetuntoaan.

Edellä kuvaillun pohjalta Annikki Kariniemen identiteetin voidaan sanoa rakentuneen kahden kulttuurin väliin. Hänet onkin sijoitettu sukujuuriensa perusteella jonnekin suomalaisen valtaväestön ja saamelaisten välimaastoon.

Esimerkiksi romaanissa Salakaato (1969) hän tarkastelee etelän ja pohjoisen kansojen erilaista luontosuhdetta ja arvomaailmaa. Kariniemi haluaa osoittaa teoksessaan sen, kuinka kaukana nämä maailmat ovat toisistaan, kun kylän poliisi tulee epäilemäänsä hirven salakaatoa tutkimaan: ”Perkele jos voisi lyödä turpiin niin että tuntuu sitä, joka on tuon vierelläkulkevan kaverin joka napin koristuksessa, Suomen valtiota… Mutta kun ei voi. Kukaan ei näe Suomen valtiota, mutta tuntee kyllä…pidä suusi sinä köyhä ja työtön ja ruuaton ja ota vastaan syvään kumartaen se almu joka herrojen pöydältä sinulle pyörähtää…Hirvenlihoja ei löytynyt.”

Opettajana tiettömillä teillä, korpisalojen takana

Keskikoulun (1931) Rovaniemellä käytyään, Annikki Kariniemi suoritti joitakin kursseja Jyväskylän opettajaseminaarissa. Lisäksi hän teki useita opintomatkoja Eurooppaan ja Turkkiin. Tämän jälkeen hän siirtyi töihin Helsinkiin, jossa työnteko jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä hänet määrättiin talvisodan alla sijaisopettajaksi Kuusamoon.

Sotavuosina Kariniemi työskenteli pohjoisessa Lotta Svärd -järjestön sähköttäjänä ja Rajavartiolaitoksen kanslistina aina vuoteen 1945 asti. Näiden tehtävien lomassa hänen voidaan sanoa vakiintuneen kansakoulunopettajaksi. Hän toimi eri puolilla Lapin lääniä vt. kansakoulunopettajana vuosina 1934–1939 ja 1948–1961.

Kariniemen tuntemus Lapin luonnosta ja sen kansasta, saamelaisista, lisääntyi vaihtuvien paikkakuntien myötä. Hän opetti muun muassa Inarissa, Sodankylässä, Pellossa, Sallassa, Ylitorniossa, Rovaniemellä ja Kuusamossa.

Samaan aikaan, jo vuodesta 1939 lähtien Kariniemi toimi useiden lehtien avustajana ja lopulta vapaana kirjailijana 1960-luvulta eteenpäin. Hän sai valtion taiteilija-apurahaa vuosina 1973–1976, minkä lisäksi hänelle myönnettiin taiteilijaeläke vuodesta 1977 lähtien. Nämä taloudelliset tunnustukset valtion taholta, lienevät auttaneet Kariniemeä jättämään opettaminen ja keskittymään pelkästään kirjoittamiseen.

Kohua herättänyt yksityiselämä

Vuonna 1938, Annikki Kariniemi avioitui 25-vuotiaana maanviljelijä Viljo Oskari Alatalon kanssa. Avioliitto kesti vain kaksi vuotta ja päättyi eroon vuonna 1940. Eron syyksi useat tutkijat ovat epäilleet avioliiton jäämistä Kariniemen suuren rakkauden jalkoihin. Tämä suuri rakkaus oli seuraava aviomies, eversti Oiva Willamo, jonka kanssa Kariniemi avioitui vuonna 1944. Aviopuolisoilla oli 26 vuoden ikäero.

Willamo oli Kariniemen isän vanha ystävä. Annikki Kariniemi totesi Willamosta: ”Hän oli minun koulutytöstä saakka ihailemani sankari, jotenkin se tuntui turvalliselta.” Tämä avioliitto kesti 19 vuotta, mutta päättyi lopulta eroon.

Vuonna 1963 Annikki Kariniemi hätkähdytti jälleen. Toinen aviomies oli ollut suvaitsevaisuuden rajoissa lähestulkoon liian vanha ja heidän eronsa oli juuri tullut samana vuonna voimaan. Silti Kariniemi päätyi jälleen avioliittoon; tällä kertaa parikymmentä vuotta nuoremman sekatyömiehen, Taisto Heikanmaan kanssa.

Samaan aikaan ilmestyneet Kariniemen paljastuskirjat sota-ajan Rovaniemestä sekä omasta avioliitostaan Willamon kanssa, tekivät Kariniemestä tiedotusvälineissä ”seksin papittaren”. Kariniemi puolustelee vuonna 1970 antamassaan haastattelussa tekemisiään sanoen: ”Tämä aika vaatii nyt paljastuksia.”

Pohjoissuomalaisuuden ääni kirjallisuudelle

Annikki Kariniemen taidekulttuurinen perintö jälkipolville on laaja ja monipuolinen. Hänen tuotantonsa 31 vuotta kestäneeltä kirjailijauralta käsittää 32 teosta. Pääosan tästä muodostavat romaanit ja novellit, mutta hän kokeili myös draamaa ja kirjoitti runoja lehtiin ja erilaisiin juhliin. Hän kirjoitti kirjeromaaneja, historiallisia romaaneja, puolidokumentaarisia teoksia, nuorten romaaneja, balla­deja, legendoja ja muistelmia.

Aktiivisena luonnonmukaisen elämäntavan ja Lapin luonnonsuoje­lun puolestapuhujana, Kariniemi kirjoitti myös lukuisia lehtiartikkeleita aiheeseen liittyen. Tässä suhteessa hän oli edelläkävijä naisten mukaan tulolle luonnonsuojelutyöhön. Kariniemi toimi kirjallisuuden marginaalista käsin, sillä hän kirjoitti lehtiin mielipiteitään luonnonsuojelusta siihen aikaan, kun miehet hallitsivat näistä asioista päättävissä elimissä.

Luonnon läsnäolo välittyy vahvasti Kariniemen tuotannossa. Hänen ensimmäinen eräkirjansa, Lohisiima ja silkkiliina (1954), alkaa tarinalla Kariniemen isästä, karhunpyytäjästä ja lohenonkijasta. Pohjoismaissa Kariniemi oli tiettävästi ensimmäinen naiskirjailija, joka valloitti perinteisesti miehille kuu­luvan alueen; eräkirjallisuuden. Yllä mainittu teos sai ilmestyessään lähes poikkeuksetta hyvät arvostelut.

Poikkeuksen tekivät saamelaiset. Heidän mielestään Kariniemellä ei ollut asiaan kuuluvaa tietämystä, jotta hän olisi voinut kirjoittaa Lapin luonnosta. Lisäksi osa heistä ei voinut hyväksyä sitä, että Kariniemi oli ottanut oikeudekseen muun muassa pukeutua saamelaiseen perinnepukuun ja lakkiin. He eivät pitäneet Kariniemeä sukujuuristaan huolimatta saamelaisena, vaan hybridinä; valtaväestön ja saamelaisten risteytymänä.

Valtaväestön keskuudessa saama menestys sai Kariniemen jatkamaan eräkirjojen kirjoittamista. Vuonna 1975 ilmestynyt Oi Juutua oli myös eräkirja, josta Helsingin Sanomien Matti Leinonen toteaa: ”Kariniemi ei jää jälkeen miehisistä tarinaniskijöistä. Erona on se, että Kariniemen kirjassa on enemmän lämmintä tunnelmaa ja pienten tapahtumien huomaamista.” Tällä tavoin Kariniemi kasvatti naiskirjailijoiden arvostusta eräkirjallisuuden alalla.

Kirjailijana Kariniemi nostaa esiin paljon luontoon liittyviä agendoja kuten metsästyskulttuurin muutoksen ja muita ympäristöä ja luontoa mullistavia hankkeita. Lopulta, radikalisoituessaan hän alkoi myös kutsua itseään luonnonsuojelijaksi.

Luonnon kuvaukset Kariniemen teoksissa ovat ilmaisultaan väkeviä. Hän rinnastaakin ihmistunteet luonnon sykliseen kiertokulkuun. Tämä esiintyy jo ensimmäisessä romaanissa Poro-Kristiinassa vuodelta 1953: ”Tyttö odotti. Mitä. Sitä ei oikein uskaltanut itselleenkään selvittää. Mitä pidemmälle päivät kerkesivät, sitä kiihkeämmin kasvoi odotus. Hän nälkyi ja janoi – juuri kuin taimi nälkyy aurinkoa ja janoaa taivaitten vesiä.”

Taiteilijan testamentti

Annikki Kariniemi jätti jälkeensä monipuolisen ja laajan arkistomateriaalin, jonka hän henkilökohtaisesti luovutti Tampereen yliopistolle vuosina 1968–1971. Merkittäväksi aineiston tekee ensinnäkin sen laajuus: 2,65 hyllymetriä. Toiseksi materiaali sisältää käsikirjoituksia, kaunokirjallista tuotantoa ja kirjeenvaihtoa sekä saarnamies Pietari Hanhivaaran aineiston. Viimeksi mainittu aineisto perustuu Kariniemen tekemään tutkimukseen lestadiolaisuudesta sekä omista sukujuuristaan. Lisäksi arkistosta löytyy esimerkiksi liki 800-sivuinen alkuhahmotelma, josta hän muokkasi 257-sivuisen romaanin Riekon valkea siipi (1967). Teos kertoo Lars Levi Laestadiuksesta.

Näiden aiheiden lisäksi kokoelma sisältää paljon muutakin materiaalia ”tulevia tutkijoita varten”, kuten Kariniemi itse totesi luovuttaessaan arkiston yliopistolle.  Tätä muuta materiaalia ovat muun muassa Kariniemen muistot matkoilta ja sota-ajalta, kirjeet, leikekirjat, valokuvat ja kouluaineistot.

Jäähyväiset sinisessä mökissä

Annikki Kariniemi oli vaativa ja ristiriitainen persoona. Hän ei päästänyt itseään tai ketään muutakaan vähällä. Hänen ystävänsä Leena Impiö kuvailee häntä muistokirjoituksessa vaikean ystävyyden ihmiseksi, joka joko ihastutti tai ärsytti ihmisiä. Impiö luettelee kokonaisen liudan adjektiiveja, jotka hänen mielestään sopivat Kariniemen persoonaan: ”Hän on luokseen vetävä, mutta toisaalta etäisyyttä vaativa, lämmin ja lempeä, mutta samalla itsekeskeinen ja häikäilemätön. Yksinkertainen kuin pieni lapsi ja kuitenkin monisärmäinen ja arvaamaton. Uskovainen ja syntisen maallinen.”

Kuka tahansa Kariniemeä koskeviin lähteisiin perehtynyt tunnustanee ainakin sen, että Kariniemen käyttäytyminen viittaa yhtäältä hartaaseen uskovaan ja toisaalta hyvinkin maalliseen. Sinisessä mökissä Ylitornion Törmäsjärven kylässä, Annikki Kariniemi järjesti niin seuroja kuin muitakin juhlia ystäväpiirilleen. Molemmissa syötiin hyvin, mutta jälkimmäisissä myös juotiin ämpäristä tarjottua voimajuomaa.

Tarjoiluista saa hyvän kuvan Kariniemen muistelmaromaanin Ristisiipi (1982) sivuilta: ”Kaikki kalkkunat, sinkut, prässyltyt, maksamakkarat, maksalaatikot, lanttulaatikot, riisilaatikot, porkkanalaatikot, perunalaatikot, juustolaatikot, hernehyytelösalaatit, tortut, piirakat, joulunisut, rommitortut, italialaiset ja venäläiset salaatit, rusinalimput, joulusetsuurit, poronkielet, poronpaistit, kaalikääryleet ja kaikki muu mitä ajatella saattaa…”

Tässä nimenomaisessa sinisessä mökissä Annikki Kariniemi vietti viisi viimeistä vuottaan. Hän eli niin kuin opetti – luonnonmukaisesti ja niin kutsutusti kevyellä kosketuksella luontoon; hän otti luonnosta vain tarvitsemansa.

Mökki oli huonossa kunnossa ja talvisin todella kylmä. Onkin sanottu, että talvella mökin sisälämpötila ei juurikaan eronnut ulkona paukkuvasta pakkasesta: ”Enkä uskaltanut kutsua ketään. Nehän olisivat kaikki paleltuneet tänne korpeen lihapatojen ääreen vaikka olisin viinaakin tarjonnut…”.

Vähän ennen Kariniemen kuolemaa mökki kunnostettiin talkoovoimin ja sen jälkeen sisällä tarkeni, mutta valitettavasti hän ei ehtinyt kauan siitä nauttia. Muistelmateoksessaan hän kirjoittaa: ”Mutta niin kai piti ollakin että kaikki tapahtuisi niin kuin piti tapahtua että voisi kasvaa taiteilijaksi. Sillä taiteilijaksi halusin. Miksi? Enpä tiedä, en oikeastaan osaa vieläkään sanoa. Eikä sitä tiedä kukaan muukaan, eikä osaa vieläkään oikein järjestelmällisesti kertoa. Ne vain katsovat yhä vielä joskus minua kuin pää kallellaan ja sanovat: ­­– Nii-in, niin niin, niin se on, on tässä suvussa taiteiltu kyllä ennenkin, eipä sillä.”

Kariniemi aavisti poismenonsa ja halusi järjestää lähtöseurat. Näin myös tapahtui. Kutsuvieraat hyvästelivät Annikin – ja Annikki itse taakse jäänen elämänsä. Kariniemi nukkui pois koirien ja kissojen ympäröimänä sinisessä mökissään 22. päivä lokakuuta vuonna 1984.

Annikki Kariniemi mielsi itsensä hyvin voimakkaasti saamelaiseksi. Viimeisenä toiveenaan hän esitti, että hänen haudalleen ei tuotaisi ruusuja vaan arkun päälle laitettaisiin teipillä kiinni saamelaislakki. Siinä se sitten keikkuisi – kuten hänen päässään aikoinaan.