Leila Annika Kronqvist syntyi Ylitorniolla 3.7.1955 ja kuoli kotonaan Haaparannalla syyskuun 15. päivänä 2024.

Hänen vanhempansa olivat Veikko Antero Kronqvist (1930–2020) ja puolisonsa Outi Sinikka Kronqvist o.s. Siikanen (1936–2000), Sisaret Sirpa Hannele Pukema (o.s. Kronqvist, s.1957) sekä Lea Maarit Kronqvist (s. 1961). Vanhemmat toimivat Ylitorniolla monialayrittäjinä. Heillä oli liike Rautasähkö ky (pienrauta-, urheilu- ja kodinkoneliike), elokuvateatteri Kino Aava, Kinobaari (johon Outi Kronqvist leipoi myytävät leivonnaiset), suksivuokraamo Aavasaksanvaaralla, kirjapaino Painotuote, minkkitarha.

Hänen isovanhempansa olivat isän puolelta Vieno Anna Hellin Kronqvisthttps://www.naistenaani.fi/vieno-kronqvist-matriarkka-markiisitar-mamma/ o.s. Rantakrans (1906–2000) ja ja Hjalmar Nikolai Kronqvist (1904–1991) äitinsä puolelta Lea Orvokki Esteri Siikanen o.s. Ranta (1918–2009) Tauno Olavi Siikanen (1914–1992).

Annika oli naimisissa kahdesti ja molemmista avioliitoista on jälkeläisiä: ensimmäisestä avioliitosta Tommi (Leon) Kronqvist, entinen Orsmaa (s. 1975) ja toisesta Nea Ruth (s.1995). Annikalla oli useita pitkiä miessuhteita jo ihan lukiovuosista alkaen. Ennen kuolemaansa hän oli kihloissa Seppo Kemin (s.1957) kanssa.

Koulusta kouluun

Annika Kronqvist tuli ylioppilaaksi Ylitornion yhteiskoulusta vuonna 1974. Toukokuun lopussa 2024 Annika vietti riemuylioppilasjuhlaa koulullaan 10 muun entisen luokkatoverinsa kanssa. Juhlassa oli mukana myös silloinen koulun rehtori Jaakko Mutka.

Annika kävi – mummunsa Lea Siikasen jälkiä seuraten – Oulun kosmetologikoulun heti ylioppilaaksi kirjoitettuaan. Sen jälkeen hän opiskeli Oulun lastentarhaseminaarissa (1976–1978) valmistuen lastentarhanopettajaksi. Siinä ammatissa hän toimi aina vuoteen 1993 saakka.

Vuosina 1990–1993 Annika Kronqvist kävi Lapin taidekoulun Torniossa. Sen jälkeen hän on suorittanut useita taidealan kursseja sekä taidehistorian opintoja eri yliopistoissa sekä Suomessa että Ruotsissa. Taideopintojen jälkeen Annika toimi tuntiopettajana eri peruskouluissa sekä Torniossa, että Haaparannalla, mutta myös Tornion kansalaisopistolla, Peräpohjolan opistolla sekä Haaparannan Ruotsinsuomalaisten kansankorkeakoulussa (Svefi), minne hänet palkattiin vuonna 1996 vakituiseksi taideopettajaksi. Svefissä ollessaan Annika toimi taidelinjan, performanssitaiteenlinjan sekä sisustussuunnittelulinjan  sekä Body & Soul -linjan kurssikoordinaattorina. Annika Kronqvist jäi eläkkeelle 31.8.2023, mutta  työskenteli eläköitymisensä jälkeen osa-aikaisesti Svefin taiteen etäkoulutuksen kurssikoordinaattorina kuolemaansa saakka.

Taideopettajana hän oli innostava, intohimoinen, innovatiivinen. Annika sai aina hyviä opettajia ja luennoitsijoita kursseilleen hän sai parhaat, ruotsinkielitaitoiset taiteilijat Suomesta. Ehkä siksi, että oli niin valloittava persoona. Perinteinen söpöys oli Annikasta kaukana, hän oli raju ja rohkea, rosoinen persoona.

Oma taiteilijuus

Omaa taiteilijauraansa Annika ei juuri ehtinyt edistää. Vuosina 1991–1998 hän osallistui yhteisnäyttelyihin ja piti omiaankin. Hän oli muun muassa ensimmäinen ns. jazztaiteilija Tornio-Haaparanta-alueella vuonna 1998. Jazzkuvataiteilija on valittu Kalott jazz and blues festivaaleihin liittyen vuosina 1998–2018 vuorovuosin Suomen ja Ruotsin puolelta, kuvataiteilija, jonka juuret ovat Tornionjokilaaksossa tai hän asuu ja työskentelee siellä. Annikan näyttely oli Haaparannan kirjaston galleriassa. Vuodesta 1999 lähtien jazznäyttelyt pidettiin aina Aineen taidemuseossa Torniossa. Annikan kohdalla on harmi, että paikka oli kirjaston galleria, se ei ole merkittävyydeltään yhtä tärkeä kuin taidemuseo on. Hienoa tietysti on, että Annika oli ensimmäinen jazztaiteilija.

Ajattelen niin, että Annikalla oli vähän samanlainen tilanne, kuin edesmenneellä keminmaalaisella kuvataiteilijalla ja taidekasvattaja Liisa Rautiaisella (1919–2018): hänen oma taiteilijaura alkoi vasta eläköitymisen jälkeen. Rautiainen kertoi, ettei taiteilijuutta voinut toteuttaa opetustyön ohella, jos kumpaakin hommaan haluaa suhtautua kunnianhimoisesti. Niin varmasti kävi Annikankin kohdalla, oma taiteilijuus odotti, mutta valitettavasti ei päässyt toteutumaan kuoleman takia.

Noin sata serkkua

Olemme Annikan kanssa serkkuja, kronqvistilaisia, kuten sanonta kuuluu. Meillä on iso, yhtäpitävä suku ja tuntuu, että serkkujakin on noin 100. Minulla ja Annikalla on viisi vuotta ikäeroa, ehkä ikäeron takia emme lapsena tai nuorena olleet tekemisissä toistemme kanssa, sen enempää kuin serkut ovat. Aikuisena meitä yhdisti työ tai oikeammin koulutus, kytkeydyimme kuvataiteeseen, Annika tekijänä, minä taidehistorioitsijana. Suvussamme on perinteisesti koulutusalaksi valittu talous tai hoiva. Hoivakoulutus Annikallakin on, onhan hän lastentarhanopettaja. Lopullinen alan valinta oli kuitenkin toinen. Ehkä tunsimme itsemme suvussamme toisiksi. Taiteilija ja humanisti.

Työ yhdisti meitä. Kävin juryttämässä yli 10 vuoden ajan Svefillä Annikan oppilaiden teokset kevätnäyttelyyn. Annika antoi reunaehdot jurytykselle, jokaiselta vähintään yksi teos. Tiesi minut, olisin valinnut yhteensä koko näyttelyyn kaksi teosta. Jurytys sujui aina leppoisasti, emme juuri puhuneet, toinen nyökkäsi tai puisti päätä, johon toinen vastasi että joo.

Jotkut kysyivät, että miten tulemme niin hyvin toimeen keskenämme, vaikka vaikutamme niin erilaisilta. Sanoin: Lika barn leker bäst. Samanlainen tausta: vanhempamme Aila ja Antero, sisarukset. Yhteinen Mamma (Vieno Kronqvist).

Gourmet-kokki, joka rakasti meetvurstia

Yksi Annikan intohimoja oli gastronomia, hän oli gourmet-tason kokki, äitini ja hänen taitojensa takia olen itsekin innostunut ruoanlaitosta. Svefin opettajien kanssa he tekivät yhteisiä ruokamatkoja eri puolille Eurooppaa, aina Michelin-tähtien tasoisissa ravintoloissa, joissa annokset jo itsessään olivat taideteoksia. Huvittavaa oli, että huippukokkina hän rakasti metvurstia, syöden sitä lähes päivittäin.

Serkut on luotuja kulkemaan

Teimme muutamia matkoja yhdessä, Yhden vuonna 1991 Helsinkiin Helene Schjerfbeckin näyttelyyn: kaksi yötä bussissa, päivä perillä. Siten matkat Tukholmaan ja Tallinnaan, joka oli työmatka. Tukholmassa oli mukana myös serkkumme Anne-Maj. Muistan kun pääsin Arlandasta T-Centraaliin ja soitin Annikalle ja kysyin, että minkälaisen lipun tai kortin ostan tunnelbanaan (Tukholman metro) reissumme ajaksi. Hän vastasi, ettet minkäänlaista, me kävelemme. Sanoin etten kävele koskaan. Annika sanoi, ettei hän aja koskaan tunnelbanalla. Niinpä me kävelimme, hän niillä omituisilla klopoillaan pitkin Gamla Staniin mukulakivikatuja – asuimme Svefin asunnossa Gamla Stanissa. Kiersimme näyttelyitä ja museoita ja ravintoloita. Pakollinen pysähdys oli joka kerta kuninkaanlinnan laidalla Korvgubbenissa, josta piti ostaa chorizohotdog.

Tallinnaan matkasimme huhtikuussa 2017. Lauttarannassa Helsingissä istuessamme Annika selasi passiaan ja totesi rauhallisesti: passi on sitten mennyt viime kuussa vanhaksi. Hätäännyin ja kysyin että Suomen vai Ruotsin suurlähetystö? Aikaa on vielä vähän ja Annika oli kahden maan kansalainen. Annika sanoi, että mitä sitä hulluja, hän yrittää vanhalla passilla. Minä kävin kurkkimassa, kuinka tarkkaan passit syynättiin. Ei minusta kovinkaan tarkkaan ja Annika pääsi lauttaan vanhentuneella passilla. Mietimme, että takaisintulo on sitten sen ajan murhe. Tähän episodiin sisarensa Hannele Pukema totesi: niin tyypillistä Annikaa.

Annika on Anne, Andy, Aira, Marianne

Kun ajattelen Annikaa, minusta hän on yhdessä Marianne Faithfull ja Aira Samulin, Andy McCoy ja Anne Pohtamo. Muistan hänen naurunsa, josta hänet aina tunnisti ja joka oli aina samanlainen, käheä ja kaikuva, kauas kuuluva. Hän nauroi usein.

Hänen äitinsä, Outi Kronqvist, oli lapsuudessani ja vielä nuoruudessanikin kaunein ja tyylikkäin nainen, mitä koskaan olin nähnyt. Ehkä Annika peri tyylitajunsa äidiltään, mutta Annikan tyyli poikkesi äitinsä tyylistä täysin. Jos Outi Kronqvist pukeutui klassisesti, ehkä muodikkaastikin, aina kalliisiin ”hienoihin” vaatteisiin, niin Annikalla oli pukeutumisessaan vahva äitinsä tyylistä täysin poikkeava oma tyylinsä. Aina valtavan korkeakantaiset kengät, ei useinkaan varsinaiset piikkarit, vaan kaiken maailman kummalliset klopot, ehkä ulkomailta hankitut, eikä mitään halpistuotantoa. Usein minihame ja kuviolliset sukkahousut, jos ei sitten verkkosukat. Hänellä oli pitkät komeat sääret, joita sietikin näyttää. En muista nähneeni häntä farkuissa koskaan, legginsseissä kylläkin.

Kun Annika tuli paikalle, sen huomasi – ainakin kuuli – käheä kaikuva nauru tuli melkein ensin sisään mihin tahansa tilaisuuteen hän astelikin. Hän ei hiipinyt hiljaa mihinkään. Teki äänekkään entreen.