Villi tyttönen Aino

Aino Heikkilä syntyi Juho ja Fretriika (os. Kemppainen) Sirviön perheen esikoiseksi. Fretriika oli suurperheen lapsi Suomussalmen köyhästä pitäjästä. Hän oli joutunut huutolaislapseksi perheeseen, jossa oli ankara kohtelu. Kymmenen vuoden ikäisenä Fretriikan tehtävänä oli syksyn viimaisilla keleillä soutaa venettä, kun verkkoja laskettiin. Housujakaan ei tyttönen ollut saanut lämmikkeeksi jalkaansa. Täytettyään 15 vuotta Fretriika lähti tervaveneessä Suomussalmelta Oulujokea myöten Ouluun, jossa pääsi hoitamaan herskapiperheen kaksosia. Oulussa hankittu ompelutaito toi lisäelantoa koko elämän varrelle.

Ainon isä, Juho Sirviö oli kotoisin Kainuusta, Sotkamosta. Hänen ei tarvinnut olla huutolaisena, koska oli vähän varakkaammasta perheestä. Myös Juho suuntasi kulkunsa Ouluun ja pääsi töihin Pikisaaressa olevalle konepajalle. Myöhemmin hän suoritti konemestarin kurssin. Fretriika ja Juho tutustuivat Oulussa, perustivat perheen, johon syntyi kolme lasta.

Sirviöt asuivat Haukiputaalla, josta perhe muutti Ouluun, Hammarin kulmana tunnettuun uuteen kerrostaloon vuonna 1906, kun perheen ainokainen Aino oli vajaan kahden vuoden ikäinen. Aino oli eloisa lapsi, karkaili aina, kun silmä vältti. Hän kipaisi usein isän luo torin rantaan, jonne isä kuljetti laivallaan matkustajia Pikisaaresta. Tyttö tuli kaupungin poliiseille niin tutuksi, että äiti tiesi kerta toisensa jälkeen hakea karkulaisen pois poliisilaitokselta. Lienee tyttönen saanut isänsä perimänä kekseliään luonteensa. Juho Sirviöllä oli näet tapana muuttaa perheineen erilaisiin työtehtäviin paikkakunnalta toiselle muutaman vuoden välein. Oulun lisäksi tulivat tutuiksi Jepua, Pietarsaari, Nivala, Sievi ja Ruukki.

Kansakoulu ja rippikoulu

Aino aloitti 1915 kansakoulun Nivalassa ja kävi siellä myös jatkokoulun ja rippikoulun, vaikka perhe tuolloin asui jo Sievissä. Nivalassa olivat entiset koulukaverit, ja tuntui mukavalta käydä yhdessä vielä rippikoulu. Kulkuneuvoja ei pahemmin ollut tarjolla. Niinpä matka Sievistä Nivalan kirkolle taittui reippaalta Ainolta jalkaisin sydänmaiden halki pitkiä metsätaipaleita seuraillen. Eikä tuo taival pimeälläkään tuntunut pelottavan, mitä Aino itsekin jälkeenpäin ihmetteli. Rippikoulu kesti kaksi viikkoa, ja Aino sai asua tutussa Kivimäen talossa. Perhe muutti Ouluun, kasarmialueella sijaitsevaan Rauhanlinna-nimiseen rakennukseen, joka nykyään sijaitsee Kasarmintien varressa. Rauhanlinnassa asuessa Aino kävi vielä suorittamassa kevätrippikoulun Nivalassa.

Ammattia oppimaan

Koulujen loputtua tuli aika suunnitella tulevaisuutta. Edessä oli ammatinvalinta. Kaupallinen ala tuntui Ainosta mielenkiintoiselta, ja hän suoritti 1921 kauppakoulun entisen poliisilaitoksen talossa Ojakadun varrella Oulussa. Taas oli muutto edessä, kun isä innostui ostamaan kummittelusta kuuluisan talon Ruukista. Koska kummituksia ei löytynyt, muutettiin jälleen, nyt Raahen Lapaluotoon. Ainolla ei ollut Raahessa töitä, ja hän lähti Ouluun tätinsä luo.

Aino vuokrasi itselleen ompelukoneen, jonka osti myöhemmin omaksi. Kauppias Molo tarjosi Ainolle ompelutöitä: leninkejä ja naisten takkeja syntyi mustasta ja ruskeasta sarasta, myöhemmin hienommista kankaista. Samalla voi ommella vaatteet itselleenkin.

Avioituminen ja leskeys

Aino avioitui 1926 Iivari Lehtolan kanssa. Nuoripari osti seuraavana vuonna Parkkisenkankaalta punaisen mökin, jossa Aino 1930 aloitti pitkän uransa kyläkauppiaana. Aino oli luonteeltaan hyvin tarkka ja piti kaupan liikevaihdon lisäksi kirjanpitoa myös omasta taloudestansa. Kanatarhan kirjanpidosta voi seurata paljonko kanat munivat päivittäin. Myös taloustavarat oli tarkoin luetteloitu. Alue kasvoi. Kaupan palveluja tarvittiin yhä enemmän, ja mökkiä laajennettiin kyläläisiä paremmin palvelevaksi.

Nuoren parin onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan. Iivari menehtyi tapaturmaisesti Toppilan tehtaalla. Ainon oli jatkettava elämää yksin. Kaupan hoitaminen toi sisältöä elämään, ja sukulaiset, ystävät ja naapurit toivat turvan ja lohtua nuoren lesken elämään.

Sota

Ainolla oli laaja sydän. Hänellä oli tarve ja taito löytää ihmisiä, joiden auttamisen koki tehtäväkseen. Sota riisti perheiltä isät ja pojat rintamalle. Aino sai ojentaa auttavan kätensä, kun otti hoitaakseen kasvattitytön ja -pojan, joiden isä oli rintamalla ja joiden äiti oli kuollut ”lentävään keuhkotautiin”. Perheen kolmas lapsi oli kahden kuukauden ikäinen, kun jäi äidittömäksi. Vauva annettiin toiseen perheeseen kasvattilapseksi, eivätkä sisarukset saaneet olla yhteyksissä toisiinsa lapsuusaikana, vaikka Aino ehdotti vauvan kasvattiperheelle. Lapset toivat Ainolle uutta ajateltavaa ja sisältöä yksinäiseen lesken elämään. Lasten isän palattua rintamalta poika meni takaisin isälle, joka olisi ottanut myös tyttärensä. Tytön ja Ainon välinen side oli kuitenkin jo niin vahva, että tyttö halusi jäädä Ainon luo.

Sotavuodet toivat omat haasteensa kaupanpitoon. Muun muassa ruokakuponkien laskeminen vaati tarkkuutta ja täsmällisyyttä kauppiaalta. Leikatut kupongit kiinnitettiin tilityskorttiin, joka toimitettiin eteenpäin Kansanhuoltoon. Aino itsekin joutui turvautumaan Kansanhuollon apuun tarvitessaan kipeästi uusia kenkiä. Anomus hylättiin, vaikka vanhat kengät olivat jo niin huonot, että suutari oli kursinut kengänkärjet langalla kippuraan, kun ei muutakaan niille enää voinut tehdä. Toisen anomuksen käsittelyä jouduttiin odottamaan kauan. Onneksi ystävällinen naapuri oli saanut hankituksi nahkaa, josta teetti vaimolleen ja Ainolle monot. Toinen kenkäanomus tuli hyväksyttynä aikanaan, ja Aino sai hankituksi kasvattitytölleen kengät rippijuhlaa varten. Kasvattityttö varttui Ainon luona aikuiseksi kaupassa autellen, ja kun sopiva sulhanen löytyi omasta talosta, vietettiin häät.

Kyläkauppiasta pidettiin jonkinlaisena pankkiirina. Rahapulassa olevat kyläläiset kävivät lainaamassa pienehköjä summia tarpeisiinsa. Ainon kirjanpidosta löytyi mm merkintä äidistä, joka kävi pyytämässä lainaa lapsen ruumisarkun ostamiseen. Takaisinmaksun kohdalla oli merkintä ”ei maksanut”, eikä Aino lainan perään sen enempää kysellyt. Hyvä mieli annetusta tärkeästä lainasta kuittasi velan.

Sotavuodet toivat mukanaan hauskojakin asioita ja kommelluksia, joista Ainolla oli tapana kertoilla. Kesken kaupanteon saattoi tulla hälytys, jolloin oli painuttava kiireen vilkkaa suojaan pommitukselta. Ei siinä kyselty, miten mennään, oli sitten vaikka paksut hanget ja kesäkengät jalassa. Mentävä oli. Ensimmäisen ilmahälytyksen aikana Aino sattui olemaan valokuvaamossa otattamassa itsestään valokuvaa. Jännitys loi tunnelman kuvaustilanteeseen ja rennon ilmeen luominen kasvoille oli väkinäistä.

Kauppa toimi myös ensiapupaikkana. Kyläläiset olivat hankkineen kauppaan ensiapukaapin sisältöineen, joka oli tarvittaessa alueen asukkaiden käytettävissä. Ilmeisesti kauppa oli paikka, jossa oletettiin aina jonkun olevan paikalla. Niinhän se taisi ollakin, koska lomaa ei kauppias joutanut pitämään. Sodan loputtua päästiin rakentamaan elämää uudelleen.

Uusi avioliitto ja tytär

Vuodet vierivät, kaupankäynti sujui mukavasti ja asiat tuntuivat olevan kohdallaan, mutta jotakin puutui. Mikko Heikkilä kotiutui rintamalta ja asettui Ouluun. Hän oli ammatiltaan taksiautoilija. Ainon ja Mikon yhteinen taival alkoi marraskuussa 1946 kummankin ollessa 42-vuotiaita. Koska kummallakaan ei ollut lapsia edellisistä liitoista, tuntui lapsen saaminen kuin ”Saaran ihmeeltä”. Ensimmäinen lapsi ei ollut luotu elämään, ja raskaus päättyi lapsen kuolemaan yliaikaisuuden vuoksi ennen syntymää. Poikalapsen menettäminen oli valtava suru, ja toivo uudesta lapsesta pieneni kuukausi kuukaudelta.

Jostain tuli kuitenkin vastaus rukouksiin, ja tyttölapsi näki päivänvalon heinäkuussa 1951. Vaikka lapsi oli hartaasti toivottu, oli Ainolle tärkeää pitää kaupan toiminta pyörimässä. Vastuuta ei osannut antaa vieraalle. Kyläläisten palveleminen oli kunnia-asia, jonka vuoksi Aino katsoi oikeaksi antaa lapsen hyvinvoinnista huolehtimisen pääasiassa lapsen isälle. Mikko jäi koti-isäksi, otti kuljettajan ajamaan taksia ja autteli Ainoa juoksupoikana kaupan asioissa. Onneksi kylällä sattui olemaan rouva, jolla oli saman ikäinen vauva ja maitoa runsaasti. Aino osti rintamaidon rouvalta, ja lapsen ravitsemus oli hoidettu. Tarvittaessa palkattiin lapsenhoitajaksi ulkopuolista apua.

Aino ompeli tyttärelleen kauniita juhlamekkoja. Yhdessä niitä suunniteltiin ja kankaat valittiin. Vuosikymmeniä sitten hankitulla Singer-ompelukoneella oli jälleen käyttöä. Ainolla oli tapana muistaa myös tyttärensä leikkikaveria pienillä vaatelahjoilla. Mainiona ompelijana, taloudenhoitajana ja kokkina Aino antoi tyttärelleen hyvät käytännön eväät elämän varrelle.

Aino halusi antaa tyttärelleen ja tämän leikkitovereille jotain syvällisempää. Hän ohjasi tytöt runonlausuntakerhoon Helka-tyttöihin, jossa esitettiin runoja Kalevalasta ja Kantelettaresta kansallispukuihin pukeutuneina. Aino katsoi tytöille hyväksi harrastukseksi myös tyttökerhon, jota pidettiin seurakuntatalolla. Mitään uskonnollista tai poliittista näkemystä ei kauppiaan sopinut tuoda esille.

Nuorten naisten kouluttaja

Aino Heikkilän kauppa toimi vuosikymmenten aikana ensimmäisenä työpaikkana kymmenille nuorille naisille, jotka halusivat irtaantua kotonaan. Eniten työntekijöitä tuli Taivalkoskelta, Puolangalta, Kuusamosta, Kiimingistä, Utajärveltä sekä muista Oulun lähikunnista. Kun uutta työvoimaa tarvittiin, Aino laittoi ilmoituksen laajalevikkiseen sanomalehteen. Valittu aloitti työt ensin keittiön puolelta, missä toimi myös työntekijöiden työpaikkaruokailu ja kaupan välineistön huolto. Kotiapulaisen työstä siirryttiin vähitellen kaupan puolelle harjoittelemaan asiakaspalvelua. Tutustuttiin myyntiartikkeleihin, jotka käsittivät siirtomaatavarat, leipomo- ja maitotaloustuotteet sekä talous- ja tekstiilitavarat.

Hyvä päässälaskutaito oli myyjättären työssä ehdoton. Laskukoneita ei ollut, ja ostosten yhteen laskeminen tapahtui lyijykynän ja paperin avulla. Vastarahan antaminen toi omat haasteensa kokemattomalle rahan käsittelijälle. Moneen kertaan leikittiin ostosten maksamista ja vastarahan antamista ennen kuin myyjätär oli valmis oikeaan asiakaskontaktiin. Aino oli työnantajana vaativa ja tarkka. Fuskaamista ei suvaittu, ja työn jälki piti olla siistiä. Työvaatteiden mankelointi oli taitolaji sinänsä. Ryppyjä ei suojavaatteisiin saanut jäädä, ja kaupan hyllyjen tavarat olivat ojennuksessa.

Kaupparakennuksen yläkertaan oli rakennettu pieniä vinttihuoneita, joihin myyjättären oppiin tulleet saattoivat majoittua. Työpaikka oli lähellä, eikä ollut ongelmia työmatkojen järjestelyistä. Linja-autot liikennöivät tiheään kaupungin ja Parkkisenkankaan väliä, joten tarvittaessa kulkeminen kaupunkiin oli helppoa. Työntekijöiden majoittaminen toi toki mukanaan omat haasteensa. Nuoret naiset olivat päässeet juuri pois kotoaan vanhempiensa silmien alta, ja uudet tulokkaat kiinnostivat kylän poikia, jotka saivat monet kerrat kyytiä Mikko-isännän antaessa pojille häädön vinttihuoneista. Selkärankana nuorille toimiminen oli kunnia-asia.

Jouluaatto oli työntekijöille vuoden kohokohta. Silloin oli lyhennetty työpäivä. Varhain aamulla kello 7 oli jouluruokailu. Työntekijöille maistuivat Ainon valmistamat perinteiset jouluruoat. Varsinkin herkullinen luumukiisseli kermavaahdon kera koristeellisesta lasimaljasta tarjoiltuna on jäänyt monelle mieleen. Ruokailun päätteeksi jokainen työntekijä sai joululahjansa ennen kaupan puolelle työhön siirtymistä.

Työelämänsä Aino Heikkilän kaupassa aloittaneet nuoret viihtyivät palveluksessa yleensä useamman vuoden. Muistona heistä ovat talonkirjaan tehdyt merkinnät.

Täyteläistä elämää

Kaupparakennusta laajennettiin ajan hengen mukaiseksi. Kun kylälle vedettiin 1957 vesijohto, kaupparakennus saattoi tarjota uusia palveluja kyläläisille. Pesulapalvelut ja mankeli helpottivat pyykkihuoltoa kovasti eikä Ainon enää tarvinnut lähteä Tuiraan suurten pyykkivuorten kanssa.

Kun kauppiaan päiväohjelmassa ei ollut kaupan tilojen siivoamista ja järjestelyä tai myymäläapulaisten työvaatteiden huoltoa, Aino saattoi piipahtaa Martta-iltaan tapaamaan kyläläisiä.

Sukuloimaan kiiruhdettiin yleensä sunnuntaisin. Lauantaihan oli saunaillalle varattu. Puolison sukulaistaloissa vierailtaessa Aino katsoi parhaaksi vetäytyä peräkamariin nokosille sillä aikaa, kun muut saivat vaihtaa kuulumisia.

Jos Aino lähti matkalle, se kesti harvoin yli vuorokauden. Joskus linja-automatka mukavassa seurassa vaikkapa Haaparannalle houkutteli myös kauppiaan mukaan. Ruotsin puolelta tullessa oli Ainolla tuliaisina kauniita kiiltokuvia, joissa oli kimallusta, sekä lasisia joulukuusen koristepalloja, joita ihmeteltiin ja ihasteltiin. Kertoipa Aino ostaneensa Haaparannan kioskilta halkaistun vaalean leivänkin, jonka välissä oli nakki, perunamuusia, kurkkusalaattia, sinappia ja tomaattisosetta. Heti piti kotonakin kokeilla, miten samanlaisen herkun tekeminen onnistuu. Aino oli aina innokas kokeilemaan jotain uutta. Kauppiaan pitääkin pysyä ajan hermolla ja seurata muotivirtauksia niin ravitsemus- kuin vaatealalla.

Marja- ja kalastusretket antoivat tervetulleen lepohetken perheelle. Peruna- ja kasvimaan sekä viinimarjapensaiden sadot Ainolla oli tapana kerätä talteen kellariin. Talvi-iltoina syntyivät ahkeralta naiselta villalangasta tehdyt töppöset sukulaistenkin jalkoihin.

Eläkepäivät

Liike-elämässä lisääntynyt mainonta ja kilpailu alkoivat tuntua liian rasittavilta. Miehensä ehdotuksesta Aino päätti lopettaa kauppiasuransa vuoden 1966 lopussa. Hän vuokrasi tilat seuraavaksi vuosikymmeneksi innokkaalle jatkajalle.

Aino saattoi nyt paneutua rakastamiinsa harrastuksiin: kasvimaanhoitoon, virkkaamiseen, matkailuun ja ystävien tapaamiseen. Vanhoilla kyläläisillä oli tapana kokoontua yhteen muistelemaan menneitä kahvikupposen ääreen. Martta-illat, vanhustenpiirit ja linja-autoretket kutsuivat Ainon mukaansa. Ohjelma oli taattu, olihan Ainolla varastossaan mukavia muistelmia ja hauskoja tapahtumia.

Ainon ollessa 73-vuotias, hän sai kokea isovanhemmuuden onnen. Nyt oli aikaa ja terveyttä panostaa lapsenlapsiin. Pyyteettömästi hän antoi apuaan tyttären perheelle vielä iäkkäänäkin. Aino sai nukkua ikiuneen kotonaan, omassa rakkaassa kauppatalossa.