Löysin sukututkimuksessani kymmenen esiäidin ketjun äitini kotipitäjästä Pieksämäeltä. Sitten äitien nimet loppuivat. Kirkonkirjoihin merkittiin vain syntyneen lapsen isän nimi. Naisella ei ollut merkitystä eikä juuri ääntäkään aikaisempina vuosisatoina. Toisaalta naisen nimi pysyi koko hänen elämänsä ajan samana, se ei muuttunut solmittujen avioliittojen myötä.

Aikaisempina vuosisatoina ei avioiduttu kovin kauaksi syntymäkodista. Kaikki äitiketjuni naiset olivat syntyneet ja kuolleet Pieksämäellä – paitsi äitini, joka lähti junalla Helsinkiin. Äitipolvien naiset olivat 1600-luvulta 1800-luvulle olleet torpparien vaimoja. 1800-luvulta lähtien kolme sukupolvea oli talon emäntiä.

Halusin tyttärentyttärilleni valottaa naisen elämää Suomen historiassa ja valitsin sattumanvaraisesti äitiketjusta lähemmän tarkastelun kohteeksi torpantytär Kaisa Janhusen ja löysin kirkonkirjoihin perehtyessäni monta pysähdyttävää asiaa. 

Vauraasta talosta torpan tyttäreksi 

Kaisa Janhunen syntyi 6.1.1787 isossa Markkasen talossa Pieksämäen Oittilassa Heikki Janhusen ja Katarina Lyran esikoiseksi. Kirkonkirjoihin merkittiin Catharina, mutta luultavasti häntä kutsuttiin Kaisaksi tai savolaisittain Kaesaksi.

Talon omisti Heikki Janhusen äidinisä. Se sijaitsi parikymmentä kilometriä pohjoiseen pitäjän keskustasta Tuomiojärven ja Heinäveden välisellä kannaksella. Pieksämäki oli eteläsavolainen suurpitäjä ja siellä oli asukkaitakin enemmän kuin Helsingissä.

Talossa asui iso joukko sukua ja myös palkollisia. Kaisan isänisä oli tullut aikoinaan Markkasen taloon vävyksi. Kun talo siirtyi Kaisan isän serkun omistukseen, perhe muutti äidin, Katarina Lyran synnyinseudulle kirkonkylään.

Katarinan isä oli pappilan torppari ja haudankaivaja. Kirkkoherran pappilaan kuului monta torppaa, joista osa oli varsin suuriakin. Heikki Janhunen sai mahdollisesti Katarinan suvun avulla oman torpan pappilan mailta.

Nyt Kaisan äidin iso suku oli lähellä, vaikka torpassa asui vain Heikki Janhusen ydinperhe, mikä oli siihen aikaan harvinaista. Sen ajan torpissa oli useimmin tupa ja kamari ja vauraimmissa vielä porstuahuone. Heikki Janhunen toimi myös pitäjäntuvan hoitajana. Pitäjäntuvassa yöpyivät muun muassa pitkämatkalaiset kirkkovieraat varsinkin silloin, kun olivat tulleet lauantaina kirjoittautumaan seuraavan pyhän rippikirkkoon ehtoolliselle. Lakikin velvoitti käymään ehtoollisella ainakin kerran vuodessa. 

Lapsuuden loppu 

Perheeseen syntyi kirkonkylässä vielä kaksi lasta. Kaisan ollessa kolmetoistavuotias hänen äitinsä kuoli lapsivuoteeseen huhtikuussa 1800. Kaisa joutui perheen vanhimpana ottamaan vastuun kodin ja karjan hoitamisesta. Myös vauvan hoitaminen oli varmaankin pääasiassa Kaisan vastuulla, koska seuraava tyttö oli vasta kahdeksanvuotias. Vauva kuoli kuitenkin jo viiden viikon ikäisenä.

Yleensä lesket avioituivat melko nopeasti uudelleen ja niinpä Heikki Janhunen avioitui leskivaimo Esteri Vauhkosen kanssa vielä saman vuoden marraskuussa. Esteri toi torppaan mukanaan omat lapsensa, joista tytär Valpuri oli saman ikäinen kuin Kaisa. Torpassa eleli sen ajan uusperhe: oli isän lapset ja äidin lapset ja yhteisiä lapsiakin syntyi vielä kaksi. 

Rippikoulu 

Kaisa ja Valpuri kävivät yhdessä rippikoulun 16-vuotiaina toukokuussa 1803. Siihen aikaan rippikoululaisten ikähaitari oli melko suuri, nuorin rippilapsi oli Kaisaa kaksi vuotta nuorempi ja vanhin jo aikuinen.

Ei ollut lainkaan itsestään selvää, että kaikki pääsivät ripille ensimmäisellä kerralla, jos riittävää lukutaitoa tai muuta osaamista ei löytynyt. Mutta rippikoulu oli käytävä, jotta voisi solmia kirkollisen avioliiton, eikä muita avioliittoja siihen aikaan tunnettukaan.

Kaisa pärjäsi hyvin rippikoulussa, olihan hän jo kinkereillä osoittanut hyvän lukutaitonsa ja kristinopintuntemuksensa. Käskytkin oli osattava selityksineen ulkoa. Ja kuudetta käskyä tuki siihen aikaan vielä maallinenkin laki. Esiaviolliset suhteet olivat laissa sakon uhalla kiellettyjä: ”Jos naimatoin mies salawuoteutta pitä naimattoman waimoihmisen canssa; maxacon mies sackoa kymmenen talaria ja waimo wijsi.” 

Avioliitto 

Kaisa avioitui 19-vuotiaana itseään kymmenen vuotta vanhemman pappilan torpparin pojan, Gabriel Flygaren kanssa ja muutti Flygaren torppaan. Puolison erikoinen sukunimi oli luultavasti aikoinaan sotilaalle annettu nimi ja etunimi luultavasti käytännössä Kaapro.

Torpassa asui isännän ja emännän lisäksi Gabrielin veli vaimoineen, ja heillä oli vain yksi lapsi: neljätoistavuotias tytär. Vuoden kuluttua häistä syntyi poika, joka ristittiin Jussiksi. Kun Kaisa jo pian esikoisensa saamisen jälkeen odotti toista lasta, tapahtui onnettomuus. Aviomies Gabriel hukkui marraskuussa tuomiosunnuntaina läheiseen Pieksäjärveen.

Kaisa oli 21-vuotias leski, pienen pojan äiti ja kahdeksannella kuulla raskaana. Siihen aikaan ei kodeissa ollut paljon kirjallisuutta, mutta luultavaa on, että siellä oli vuonna 1701 käyttöön otettu virsikirja.

Kuolemaa oli paljon ja myös virsikirjassa monia lohduttavia virsiä ja siellä oli omana osastonaan ”Leskein ja orpolasten valitusvirret.” Niistä löytyi seuraavanlainen kuudentoista säkeistön valitusvirsi, josta näytteeksi muutamia säkeitä: 1. Murhettan’ koskan muistelen,Eläisän’ täsä ilmas’, Itkupisarit’ pyhiskelen; Sill’ suures’ olen vaivas’, Jonk’ kuolem’ on päällen’ tuottanut, Puolison minult’ pois ottanut,Jättäin minun leskeks’  2.  —Sydämmen’ on murheellinen, Kohdannut ahdistuksen;Kuin lintu oksall’ yksinäns’Visertää surkiall’ äänelläns’, Niin itken minä myös vaikiast’. —  16. Joudu, Herra, siis holhomaan Orvoi ja köyhii leskii, Kaikkii kansoi kanss’ korjaamaan, Vastoin vaivoi ja tuskii; Ett’ kaikki sinua kiittäisim’,Ja korkiast’ kunnioittaisim’, Lakkaamat’ ylistäisim’. 

Lisää surua 

Kuolema ei jättänyt myöskään Kaisan lapsuuden torppaa. Heikki-isä kuoli vain kaksi kuukautta Gabrielin kuoleman jälkeen 49-vuotiaana. Kaisan odottama lapsi syntyi muutama päivä isä-Heikin kuoleman jälkeen, ja sai nimekseen Gabriel. Mutta vauva eli vain 10 päivää.

Ja niinpä helmikuun neljäntenä päivänä 1809 Kaisa saattoi hautaan sekä isänsä että pienen vauvansa. Tilanne Janhusen torpassa oli vaikea, mutta kirkkoherra Bondsdorf järjesti niin, että Kaisan 20-vuotias Heikki-veli sai jatkaa pitäjäntuvan hoitajana. Veli oli kovin viinaan menevä, ja jotkut vastustivat ratkaisua. Kunnan isät kuitenkin arvelivat, että ratkaisu takaisi sen, että Janhusen torpan väki ei joutuisi kunnan elätettäväksi. 

Uusi perhe 

Leskenvuoden jälkeen Kaisa avioitui Aatami Korpelaisen kanssa, joka oli myös pappilan torpparin poika. Kaisa siirtyi Flygaren torpasta Jussi-poikansa kanssa isoon Korpelaisen torppaan, jossa asui Aatamin vanhempien ja sisarusten ja heidän perheidensä lisäksi vielä piika ja renki. Väkeä riitti ja lasten ääniä. Kaisa ja Aatami saivat tyttären vuoden kuluttua häistä, mutta tämä kuoli jo vauvana. 

Torpan emäntänä 

Korpelaisen torppa siirtyi aikanaan Aatamille ja Kaisa sai toimia ison torpan emäntänä. Hän synnytti vielä kaksi poikaa ja kuusi tytärtä, joista kolme kuoli pienenä. Nuorin tytär syntyi myöhemmin kuin samassa torpassa asuvan Jussi Flygaren vanhin lapsi.

Kaisa oli 43-vuotiaana mummo ja pienen vauvan äiti. Aatami-pojan nuori 18-vuotias Susanna-vaimo synnytti vielä myös vauvan vain pari viikkoa Kaisan jälkeen. Torpassa oli kolme pientä vauvaa yhtä aikaa ja joukko isompia lapsia.

Kaisan kaikki kolme aikuiseksi elänyttä tytärtä avioituvat talonpoikien kanssa ja toimivat talonemäntinä Pieksämäellä lähikylissä. Aatamin kanssa saaduista pojista toinen, Vilhelm lähti Amerikkaan. Vilhelm muutti siellä Korpelainen-nimen Wilsoniksi etunimeään mukaillen. 

Vanhuus ruodunvaivaisena 

Vanhin poika Jussi oli saanut Flygaren torpan itselleen, Kaisa miehineen asui Korpelaisen torpassa. Kaisan puoliso kuoli 63-vuotiaana ja Kaisa eli leskenä poikansa perheen luona vielä neljä vuotta.

Viimeiset lähes kymmenen vuotta Kaisa joutui elämään ruodun köyhänä eli vaivaisena. Hänen perheensä ei enää elättänyt häntä, ja yhteiskunnallinen apu tuli järjestettyjen ruotujen avulla. Ruotuihin kuului kylän talot, jotka sitten yhteisvastuullisesti pitivät huolta köyhistä.

Pieksämäen kirkonkylän ruodulla oli huolehdittavanaan parikymmentä henkilöä, joista useimmat olivat iäkkäitä naispuolisia leskiä. Joskus ruodun vaivaisia kierrätettiin kuukausi kerrallaan eri taloissa, mutta ruotumummo tai –ukko tai perhe saattoi asua omassa mökissään, ja ruodun talot huolehtivat vuorotellen elatuksesta.

Rippikirjasta ei selviä, joutuiko Kaisa kiertämään vai saiko hän asua yhdessä paikassa. Joka tapauksessa hän lähti pois poikansa perheestä, eikä kukaan muukaan lapsista ottanut häntä luokseen. Ehkä Kaisa ei halunnut mennä lastensa vaivoiksi tai muuttaa kauas pappilan mailta, jossa oli niin kauan elellyt ja jonka läheisessä kirkkomaassa oli haudattuna kaksi aviomiestä ja viisi lasta.

Suomessa oli 1860-luvulla nälkävuodet. Jo vuonna 1862 Savosta lähti nälkiintyneitä kerjäläisjoukkoja etelään, jossa oli ollut vielä hyvä sato. Kaisa ehti nähdä vielä katovuoden. Hän kuoli vuonna 1863. Hän eli siis 76-vuotiaaksi ja oli ilmeisesti vireä vanhus, koska kävi ehtoollisellakin runsas puoli vuotta ennen kuolemaansa.

Joskus 60-vuotiaankin kuolinsyyksi oli siihen aikaan ilmoitettu pelkkä vanhuus ja siihen nähden 76 vuotta oli jo varsin kunnioitettava ikä. Kuolinsyyksi on rippikirjaan merkitty vesipöhö, joka tarkoitti turvotusta ja oli siihen aikaan yleinen kuolinsyy.

Säätykiertoa suuntaan ja toiseen 

Kaisan elämänpolku kulki vauraasta talosta kunnanvaivaiseksi. Mutta aikaisempina vuosisatoina Kaisan esi-isissä oli ollut myös pappissäädyn edustajia. Mahdollisesti Kaisa tiesi, että Lyran suku oli alun perin kotoisin Hämeestä ja ensimmäinen Lyra oli tullut Pieksämäelle kirkkoherraksi seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella ja asettunut pappilanmäelle.

Kaisan eläessä suku oli kuitenkin jo aikoja sitten ”vajonnut rahvaaseen” kuten sen aikainen termi kuului. Lyran suvusta löytyi myös Kaisan isoisänisoäiti kirkonvartija Henrik Lyran puoliso, papin tytär Emerentia Björnberg, jonka esi-isissä oli joukko länsisuomalaisia pappeja.

Pieksämäen vuonna 1804 valmistunut pappila näytteli Kaisan elämässä tärkeää roolia. Hän oli joutunut asioimaan siellä torpparin vaimona ja oletettavasti hänet oli vihitty siellä kaksikin kertaa ja lasten kasteet suoritettiin usein pappilassa, olipa kirkkoherran rouva Kaisan nuorimmaisen kummi.

Sitä Kaisa ei varmasti olisi voinut kuvitellakaan, että joskus hänen jälkeläisensä, tyttärentyttärentyttärenpoika elelisi pappilanmäellä siinä samassa isossa talossa kirkkoherrana, kuten tapahtui kahdennenkymmenennen vuosisadan puolivälin tienoilla. Muistan hyvin enoni pappilan koivukujan, pihapiirin, huoneet ja tunnelman ja nyt osaan liittää siihen myös mielikuvia Kaisan elämästä.

Naisten valinnan mahdollisuudet 

Kaisa ei voinut valita omaa ammattiaan eikä asuinpaikkaakaan, sukupolvesta toiseen oltiin asuttu samalla alueella ja hoidettu lapsia ja karjaa ja viljelty maata. Kaisa ei voinut myöskään valita, halusiko hän synnyttää yksitoista lasta. Niitä vain tuli – joskus vajaan vuodenkin välein.

Kaisan tyttärentyttärentyttärentytär, joka oli äitini, saattoi valita. Pieksämäelle oli perustettu oppikoulu ja sen käytyään hän lähti 30-luvun alussa Helsingin yliopistoon. Emäntäketju katkesi, alkoi akateemisten naisten ketju.

Vuoteen 1901 asti naisten oli täytynyt hakea senaatilta erivapautta sukupuolensa aiheuttamasta esteestä päästäkseen opiskelemaan yliopistoon. Vaikka ajat olivat muuttuneet, eipä yliopisto ottanut naisopiskelijoita vastaan 30-luvullakaan aina avosylin. Äitini kurssin naisopiskelijat saivat kuulla esimerkiksi seuraavanlaisen kommentin professorilta: ”Minä säälin teitä naisopiskelijat, kun te ette tule saamaan töitä, ettekä te osaa laittaa ruokaa.”

Se ennustus ei kuitenkaan toteutunut. Nykyään professorit eivät uskalla edes leikillään puhua noin tasa-arvolain vastaisia mielipiteitä. Meidän sukupolvemme naisilla on valinnanvapauksia ja ääni, joka kuuluu.