Asuin lapsena Pateniemessä, jossa oli iso saha ja puutavaravientiin keskittynyt vilkas satama. Oulu Osakeyhtiö omisti nämä, ja siellä oli enimmillään työntekijöitä n. 1300.  Yhtiön nimi oli kansan kielellä Ouluyhtiö. 

Aamuisin ja ruokatunnin aikoihin n. klo 11–11.30 sekä työn päättyessä klo 15.30, olikin teillä pyöräruuhkaa ja autojakin jonkun verran, kun sahatyöläiset painuivat koteihinsa syömään ja lepäämään rankan työpäivän päätteeksi. Joillakin oli kuulemma ollut kilpailu, kuka on nopein. Ruokala-Pirtissä oli tarjolla edullinen lounas, jossa myös ahkerasti käytiin, riippuen varmaan, mitä oli tarjolla. Muistelen, että pyttipannu ja hernekeitto ainakin olivat suosittuja ruokia. Ruokala-Pirtissä oli kaksi puolta. Toinen sali työläisille, ja toinen sali sitten johtajille, tai niille, jotka ajattelivat kuuluvansa herraskaisemmalle puolelle. Heille tarjoiltiin henkilökohtaisesti. Myös arvovieraat kestittiin täällä. Luokkaerot olivat siis suuria tuolloin 1960-luvulla, kuten vielä 1970-luvullakin.

Erinomainen työnantaja kaiken kaikkiaan

Isäni Eino Juhani Sipola oli koko aikuisikänsä töissä Ouluyhtiöllä, eikä me lapset paljon muusta maailmasta tiedettykään kuin tästä yhteisöstä ja ympäristöstä, joka tarjosi meille lapsille ja heidän vanhemmilleen monenlaista. Erinomainen työnantaja kaiken kaikkiaan. Hyvin monet asuivat sahan omistamissa asunnoissa, ja niitäkin oli monen kokoisia. Jälleen johtoportaalle isompia ja hienompia, työläisille pienempiä, mutta ihan hyviä. Oli Porila, Kuusela, Koulukangas ja sahan portin alue. Porilan taloja, tai Varjakan saaren asuntoja, Ouluyhtiön omistuksessa olevalla virkistysalueella ihaillaan vielä tänäkin päivänä, kun ovat niin sympaattisia. Voisivat nykypäivän arkkitehdit ottaa mallia, kuinka kauniita taloja ennen huolella tehtiin. 

Sahan alueella oli kaikki tarvittavat toiminnot

Saha-alueella tai ihan lähellä Pateniemen vanhan tien varressa, oli oma palokunta, poliisi, kirjasto, pankki, monta kauppaa, pari baaria, urheilukenttä, puistoja, päiväkoti, kansakoulu, oppikoulu, pyhäkoulu, palovartija, puhelinkeskus, sauna ja saunanlämmittäjä, saunan maksun ottaja, moderni pyykkitupa, mankelihuone (ei niin moderni enää, valtavan iso) puutarhan hoitajat, maatilan hoitaja, omat lehmät, sosiaalisisar ja –päällikkö, lääkäri, terveydenhoitaja, talkkari, remonttiporukka. Omasta Ouluyhtiön sahan navetasta haettiin lypsylämmintä maitoa pänikällä. Minäkin jo 6-vuotiaana, ja varoiteltiin kaatamasta ja hutiloimasta. Vastuutehtävä, ja niitähän annettiin koko ajan. 

Sahan alueella oli kaikki tarvittavat toiminnot: Perunapelto ja kasvimaa oli lähes jokaisen pihassa sekä kellari. Oli myös kynnetty peltoja yhtiön alueelle muualle, jos halusi enemmältäkin viljellä perunoita tai jos omassa pihassa se ei ollut mahdollista. 

Honkapirtti – legendaarinen kulttuurikehto

Honkapirtillä, tuo legendaarinen kulttuurikehto, järjestettiin monenlaisia juhlia esim. äitienpäiväjuhlat tai lapsille esitettiin näytelmiä jouluisin ja keväisin, tai suurtapahtuma hiihtokilpailun palkintojen jako. Oopperaa ja operetteja sekä muita teatteriryhmiä on käynyt esiintymässä, moneen makuun siis ohjelmaa. Siellä oli myös elokuvateatteri. Ilmoitustaululta kävimme ahkerasti lukemassa, milloin tulisi meille lapsille jotain sopivaa. Pekka Puupäätä Apinoiden planeettaa esimerkiksi kävimme katsomassa. Näytelmistä on jäänyt mieleen Nisuprinssi, Kolme iloista rosvoa ja Nalle-Puh. Siitäpä saimme inspiraatioita omiin näytelmiimme, joita keksimme esittää. Äidit kuten äitini Telma Sofia Sipola o.s. Räisänen kävivät kutomassa mattoja ja osallistuivat esimerkiksi ruuanlaittokursseille ja äiti-iltoihin. Keittiö oli juhlien ja tilaisuuksien järjestämistä varten. Myös kirjasto oli Honkapirtillä, ja sielläpä sitten kävimme ahkerasti lainailemassa kirjastotädiltä hyviä kirjoja heti, kun opittiin lukemaan. Hanhi-emon iloinen lipas, Iiris -rukka, tai Viisikot ja heidän jännittävät seikkailunsa ja eväänsä tai Saariston lapset taikka Tiina-kirjat lähtivät mukaan laukkuun. Ahmimisiässä kaikki kirjat kävivät ja minuakin mainittiin lukutoukaksi. Urheilusalissa voimisteli monenlaiset ryhmät ja pelattiin mm. lentopalloa. Anni-täti oli se tomera voimistelutäti, joka veti jumppakerhoja. Varmasti on saatu paljon hyvää mieltä ja kuntoa tässäkin salissa. Honkapirtillä talonmiehen vaimo piti pyhäaamuisin pyhäkoulua ja tyytyväisinä liimailtiin lammastarroja tauluun virsien ja oppien ohessa. Luulen, että nuo lammastarrat olivat kavereiden lisäksi tärkeimmät.

Urheilukenttä oli Honkapirtin vieressä, ja sehän oli hyvin keskeinen paikka niin kesällä kuin talvella. Talvisin siellä luisteltiin tuntitolkulla ilta toisensa jälkeen ja kuvittelimme olevamme jääprinsessoja kuvioita opetellen. Ehkä vähän silmäiltiin poikien jääkiekkopelejä, ihan vähän vaan. Kiikkukenttä kesäisin oli toinen keskeinen kokoontumispaikka, jossa vierähti toisinaan aika pitkään ja unohtui esim. tulla kotiin syömään välillä.

Ajankulua keksittiin itse

Ei silloin ollut kännyköitä tai muita härpäkkeitä mielikuvitusta häiritsemässä, vaan ajankulua keksittiin itse. Eikä aikuiset joutaneet joka paikkaan meitä vahtimaan, vaan heillä oli omat hommansa ja kiireensä. Varmasti joskus pitkäveteisessäkin joutilaisuudessa ja vapaudessa keksittiin vähän huonompiakin ideoita. Juuri mitään ohjattua ei ollut. Tyttökerho ja pyhäkoulu kerran viikossa. Keksittiin sitten oma salakerho, salakirjaimet ja päämaja. Myös omia näytelmiä keksin kirjoitella, ja sitten niitä näyteltiin niille naapurin lapsille, jotka eivät sillä kertaa olleet näytelmässä mukana. Esim. Pekka Puupäätä ja Justiinaa. Minä olin usein se Justiina. Metsissä rakennettiin majoja ja kiipeiltiin puissa ja keksittiin puille nimiä, kuten Vihreä Minttu ja Vaaleanpunainen pantteri.

Uimaan merenrantaan me lapset mentiin useimmiten ihan päineen, isommat vain katsoivat pienempien perään. Vanhemmille toki ilmoitettiin, mihin mennään. Eikä merenrannalla ollut syvää, vaan pystyi kahlaamaan melko pitkälle, että pääsi yli polven veteen.

Kaikkia vanhempia ihmisiä kunnioitettiin ja toteltiin, niin naapureita kuin opettajia, kaupan tätejä ja kaikkia. Ja saattoipa naapurikin joskus komentaa muitakin kuin omia lapsia, eikä sitä pidetty pahana, päin vastoin, huolehtimisena. Tehtiin juuri niin kuin käskettiin. Työväentalo oli sitten Nelostien toisella puolella, ja siellä työväki kävi ahkerasti konkareissa ja bingossa. Suosittu paikka sekin vapaa-aikana. 

Kaikilla oli pyörät, sukset, luistimet, liukuri ja potkuri. Ja mitäpä sitä olisi muuta enää tarvittukaan, kun oli barbit ja isommat nuket, tai paperinuket, mitä hoitaa ja ommella ja piirtää vaatteita niille. Nukenvaunutkin oli joillakin. Viltti levitettiin johonkin aurinkoiseen paikkaan ja kotileikit käynnistettiin. Pikkuveljet tai naapurin pikkupojat olivat isiä, jotka lähtivät aamulla kiireesti töihin ja illalla tulivat kotiin syömään ja lukemaan lehtiä leikkitupakka hampaissa. Emme me oikein tietäneet, mitä ne isät muuta tekevät. Ei kai mitään. Ehkä korjasivat autoja tai kävivät veneellä tai jotain muuta tylsää. Ei ne pojat kauan viihtyneet meidän kanssamme, vaan siirtyivät jonnekin. 

Mutta ihmeellistä, miten aurinkoisia kesät olivat ennen. Joskus iltaisin hoksattiin, että nukutaan takapihalla yötä teltassa. Ennen nukkumaanmenoa kerrottiin kammottavia kummitusjuttuja, ja saattoipa olla, että mentiin sittenkin sisälle kotiin nukkumaan. Neliskaa, konkkasta, piilosta, peilistä, mustaa miestä, (sitä ei varmasti enää saakaan leikkiä) myrrää, tvistiä, kymmentä tikkua leikittiin koko porukalla. Kaikki saivat tulla mukaan, sillä sitä hauskempaa oli, mitä enemmän oli porukkaa. 

Varmaan silloinkin on ollut kiusaamista, mutta ei mitenkään isommin, koska ei ole jäänyt mitenkään mieleen naapuriporukoissa. Kait sitä joskus suututtiin toisillemme.

Telkkari, ihmeellinen näköradio

Telkkari, ihmeellinen näköradio, tuli pikkuhiljaa joka talouteen ja se oli pitkään mustavalkoinen. 1960-luvun loppupuolella saatiin jo värillisiä lähetyksiä ja jopa 2 kanavaa. Me lapset katsoimme Papukaijaa, Onni-klovnia, Batmania, Peppi Pitkätossua, Kylli-tätiä, Me Hirviöt, Piilokameraa, Speden sketsejä. Aikuiset katsoivat uutisia, urheiluohjelmia, Bonazaa, Me Tammeloita, Heikkiä ja Kaijaa sekä Pyhimystä. Pyhimys oli se ainoa oikea Pyhimys elikkä Roger Moore. Koko perheellä tuijotettiin Levyraatia, Tuplaa tai Kuittia, Niilo Tarvajärven vetämää Laatikkoleikkiä. Tässä suositussa viihdeohjelmassa kilpailijan piti valita laatikko, jonka sisältöä hän ei tiennyt. Juontajan apulainen Lenita Airisto tarjosi kilpailijalle 20, 30 tai jopa 100 markkaa. ”ottaako rouva rahat vai laatikon”. Usein kilpailija valitsi rahan laatikon sijaan, ja saattoi saada sitten laatikosta kärpäslätkän tai hyvällä tuurilla levysoittimen. Urheiluohjelmat olivat tärkeitä. Myös selostajat Pekka Tiilikainen, Paavo Noponen, Anssi Kukkonen. Urheiluidoleja esim. Kaarlo Kangasniemi, Eero Mäntyranta, Siiri Rantanen, Senja Pusula, Veikko Kankkonen. Jännitys oli käsinkosketeltavaa ja koko Suomi hurrasi, kun suomalainen voitti. Sisulla. Koko maailma seurasi jännittyneenä telkkarista, kun ihminen astui kuuhun ensi kertaa. Se oli uskomatonta.

Radio oli tärkeä

Radio oli tärkeä. Patteriradion sai siirreltyä paikasta toiseen, vaikkapa heinäpelloille. Listaa kuunneltiin lauantaisin ja sen voitti vuosikausia Iltatuulen viesti, jonka esitti Aikamiehet- kuoro.

Sitten oli Danny ja hänen show. Koivistolaiset, Tapani Kansa, Tapio Heinonen, Laila Kinnunen, Reijo Taipale, Eino Grön, Georg Malmsten. Mauno Kuusisto, Tapio Rautavaara, Katri-Helena, Kirka ja Kristian, Simo Salminen, Lasse Mårtenson, Fredi, Irwin, Carola, Laila Kinnunen, M A Numminen, Marion Rung jne. Ulkomaalaisista tietenkin ainakin Beatles, Elvis, Chilla Black. Musiikkipiireissä kuulemma keskusteltiin, onko hyvä iskelmä parempi kuin huono sinfonia.

Liikenne

Liikenteessä oli Kuplavolkkareita, Skodia, Elitejä, Ladoja, Fiiat 600, Morris-Mini, Mersuja ja Volvoja. Niillä sitten ajeltiin Haaparantaan ulkomaille rasvaretkille. Tai mummulaan. Tai marjaan tai vaikkapa Koitelin koskia katsomaan. Ei silloin ollut turvavöitä autoissa. Tiet kyllä paranivat autokannan myötä, mutta myös onnettomuudet lisääntyivät rajusti. Teille tuli 90 km nopeusrajoituksia, joita vastustettiin kiivaasti, koska vapaa nopeus kiehtoi. Lättähattuilla pääsi lähialueille, vaikkapa Iihin tai Liminkaan tai Tornioon. Tulisipa kätevä lähijunaliikenne takaisin.

Koitelinkosken virkistysalue

Koiteli oli toinen Oulu Yhtiön omistama virkistysalue ja siellä olevia mökkejä sai kaikki ouluyhtiöläiset vuokrata. Siellä järjestettiin myös muutaman päivän mittaisia lasten leirejä. Siellä oli mahdollisuus uida ja tulistella illalla nuotiolla. Monenlaisia pallo- ja seuraleikkejä järjestettiin. Nukuttiin yöt teltassa. Minäkin olin parina vuonna, vaan kun se ruoka oli niin pahaa, en enää sinne halunnut. Pakotettiin syömään, vaikka ei millään maistunut. Onneksi hoksattiin siskon kanssa, että kaivetaan pöydän alle kuoppa ja kaadetaan pahanmakuinen lihakeitto sinne, että päästään siitäkin. Sitä paitsi pääsimme kioskille jätskin ostoon. Koskikin pauhasi niin kovaa ja teltassa oli kylmä, ettei uni meinannut tulla. 

Tupakkaa poltettiin joka paikassa niin sisällä kuin ulkona ja autoissa. Sätkiä pyöriteltiin ja Nortti oli tosimiesten tupakkaa. Holkkeja käytettiin Työmiestupakeissa, mummonikin poltti niitä, jos ei piippua. Etenkin kun kävi polttelevia vieraita, huone oli täynnä harmaata savua. Kait tuuleteltiin välillä. 

Pyykkitupa ja sauna yhteiskäytössä

Pyykkitupa varattiin hyvissä ajoin, ja suurilla pyykkikoreilla meiltäkin vietiin sinne pyykkejä pestäväksi. Se tapahtui suunnilleen 3–4-5 viikon välein, ja kyllähän sitä 4-henkiseen perheeseen ehti jo tulla pestävää. Äidin sisko tuli joskus myös sinne pesemään pyykkejään, kun siellä oli niin isot ja modernit koneet. Päivän lakanat hulmusivat pihalla narulla tai, jos satoi, sisälle ripusteltiin sinne ja tänne, mihin mahtui. Lakanoiden viikkaaminen olikin kivaa hommaa meidän lastenkin mielestä, kun pääsimme lakanoiden ”kyytiin” isän ollessa toisessa päässä ja äidin toisessa. Ihan kuin karusellissa. Kaikkia nauratti.

Sauna oli samaisessa rakennuksessa, ja naisten vuoro oli keskiviikkoisin ja lauantaisin miesten vuoron jälkeen. Limukkaa saatiin ostaa lauantaisin Tervon Aunelta, ja olikin tarkkaa hommaa siskon kanssa, että menee varmasti puoleksi. Se joka sai pullosta juoda, sai ihan pikkasen vähemmän, kun se pullosta juotu oli parempaa. Perhesaunat, elikkä numerosaunat olivat myös tässä rakennuksessa, ja ne varattiin etukäteen. Siirryimme myöhemmin näihin numerosaunoihin, se tuntui mukavammalle.

Hiihtokilpailut olivat Patelassa suurtapahtuma

Hiihtokilpailuihin valmistauduttiin koko talvi, ja se olikin Ouluyhtiössä Patelassa suurtapahtuma. Aikuiset ja lapset osallistuivat. Minäkin treenasin paljon tasaisella meren jäällä, ja kun kilpailut sattuivat metsään, joissa oli mäkiä, oli tekemistä, että pysyi pystyssä. Taikka sauva tarttui kantoon kiinni, ja meni kalliita sekuntteja hukkaan. Täysillä kuitenkin vedettiin veren maku suussa ja kun huomasi pärjäävänsä, se kannusti. Pääsin mukavasti palkintopallille ja vähän kauempanakin kilpailemaan. 

Usein hiihdin lähisaareen Kraaseliin, ja muistan tapauksen, kun laiva oli juuri tulossa läheiseen satamaan takaisin päin tullessa. Laivaväylä kun oli siinä hiihtoladun puolivälissä. Ulkomaan kielellä torveen huudettiin jotain, ja muitakin huutoja kuului. Otin kilpailuvauhdin jalkoihini, ja sauvoin niin lujaa kuin pääsin, ja ehdin laivan alta pois. Kuului hurraa huutoja ja taputuksia. Ihmettelen, kuinka vanhemmat eivät huolehtineet tällaista asiaa, ettei huku laivaväylälle. Kait se jäätyi pian, kun en muista mitään ikävää tapahtuneen koskaan tuolla.

Koulut olivat lähellä

Kansakoulu oli kuusivuotinen. Oppikouluun pyrittiin neljänneltä luokalta, mutta myös viidenneltä tai kuudennelta. Mitään esikouluja ei ollut, ja aika monet tulivat äidin kotihoidosta ekaluokan opettajan huomaan. Kansalaiskoulu oli sitten niille, jotka eivät siirtyneet oppikouluun. Oppikoulu oli maksullinen, lukukausimaksut ja kirjat olivat kalliita. Kaikilla ei ollut varaa siihen. Meillä kotona oli tärkeää, että lapset pääsevät kouluihin, niin paljon kuin päätä riittää. Minähän pääsin vasta toisella yrittämällä, syksyllä, oppikoulun pääsykokeet läpi, kun laskettiin serkun kanssa kesä laskuja. Onnistuin sitten hyvin, olemalla paras. Kevään suuren pettymyksen jälkeen, oli helpottava ja huikea olo. Peruskoulut tulivat sitten 1970-luvulla koko Suomeen, mutta Pateniemeen se taisi tulla jo ensimmäisten joukossa, koska 1,5 vuotta nuorempi siskoni kävi jo peruskoulua. Yksityinen oppikoulu muuttui keskikouluksi. 

1960-luvulla ihmiset muuttivat paljon maatiloilta kaupunkeihin tehtaisiin töihin. Tai paremman elintason toivossa Ruotsiin ja jopa Australiaan saakka. Meidänkin sukulaisiamme lähti iso joukko rohkeasti Ruotsiin, ja joka kesä sitten palasivat kotimaahansa uudehkolla Volvolla, ehkäpä koti-ikävää potien. Varmasti siirtolaisilla olikin paremmat palkat kuin Suomessa, ja monenlaisia mahdollisuuksia sen myötä. Osa pärjäsi hyvin, osa koki juurettomuutta, alemmuuden tunnetta ja kielitaidottomuutta. Tätä nykyä nämä tädit ja sedät ovat jo vanhoja, tai jo kuolleet, ja heidän lastenlapsensa eivät välttämättä enää osaa suomen kieltä, eikä heitä kiinnosta kesäisin käydä Suomessa. Osahan palasi takaisin jossain vaiheessa. Niin se elämä kuljettaa. 

Vaatteita ommeltiin itse

Muotia seurailin vähän jo silloin, ja yritimme kursia nukeillemme samantapaisia vaatteita. Minulla oli nuori ja kätevä äiti, ja hän piti kauniista vaatteista. Leveälahkeisia housuja, minihameita, värikkäitä kankaita, tunikoita ja hiuspantoja. Silloin ommeltiin paljon itse vaatteita, esim. vaaleanpunaisen kukkakankaisen housupuvun muistan, joka oli kyllä mieluinen ja juuri samanlainen pikkusiskollani. Äiti puki ja ompeli meidät usein samanlaisiin vaatteisiin. Taikka teetettiin ompelijalla joskus. Minullakin oli upea vihertävä talvitakki valkoisella kauluksella siskon kanssa. Tietenkin kasvuvaralla, että vähintään 2 talvea sen takin piti mahtua. Kuten kenkienkin, ja luulen, että osa niistä kengistä olisi vieläkin isoja, jos olisivat tallessa. Usein uuden asun sai joulu- ja kevätjuhliin, tai joskus Anttilan paketista jotain tuiki tarpeellista. Oli niin jännittävää saada se paketti, että tuliko siitä niin hyvä kuin kuvastossa näytti. Pikkusiskoni joutui ikävä kyllä käyttämään myös minun pieneksi käyneitä vaatteita. 

1960-lukua on sanottu Kekkosen ja YYA-sopimuksen ajaksi Neuvostoliiton kanssa. Myös hippien ja vapauden ajaksi kuvattu, e-pillerit yleistyivät, Vietnamin sota jylläsi. Minähän en lapsena näistä tiennyt, enkä välittänyt, mutta kuulin, kun aikuiset näistä puhuivat ja näin telkkarista jotain. Sain elää mukavaa ja suht huoletonta lapsen elämää, jonka soisi kaikille lapsille maailmassa. 

Bergbomin saha 1873, 1912 se muuttui Ab Uleå Oy:ksi, 1935 muuttui Oulu Osakeyhtiöksi, yhtiö fuusioitui Veitsiluoto OY:ksi 1986, Pateniemen saha lakkautettiin 1990.