Lapsuuden koulutieltä ammattiin

Saimi syntyi Hämeessä Hollolan Herralan kylässä yhdeksänlapsisen maanviljelijäperheen kahdeksantena lapsena vuonna 1891.  Hän jäi 16-vuotiaana täysorvoksi. Veljistä kahdesta tuli kauppiaita. Yksi jäi isännäksi ja yksi muutti Amerikkaan, jonne muutti myös yksi siskoista. Yksi siskoista avioitui ja jäi Hollolaan. Saimin siskojen tytöistä voidaan mainita kirjailija Marjatta Kurenniemi sekä Hailuodon saarelle kätilöksi lähtenyt Aino.

Koulutie maailmalle Herralasta oli helppo. Saimin isä oli lahjoittanut Herralan koululle tontin, johon koulu valmistui vuonna 1897.  Herralaan oli tullut rautatie vuonna 1869 jolloin Pietarin radan Riihimäen ja Lahden välinen osuus valmistui.  Siitä oli helppo – vai oliko houkuttelevaakin – lähteä tarvittaessa maailmalle. Ensimmäinen oppilaitos kotikylän kansakoulun jälkeen Saimilla oli Sammatin emäntäkoulu, josta olikin hyvä siirtyä kuuden kuukauden sairaanhoidolliseen koulutukseen Helsingin yleiseen sairaalaan, jonka johtajana ja kurssien johtajana toimi vapaaherratar Sophie Mannerheim. Sairaanhoidollisen koulutuksen jälkeen Saimilla oli valmius siirtyä mielisairaanhoidolliseen koulutukseen Lapinlahden sairaalaan. 

Saimi piti työstään, saamastaan koulutuksesta ja arvosti mielisairaanhoitoa. Hänen mieluisia tehtäviään oli saatella hoitamiaan potilaita Lapinlahden sairaalasta kotikuntiinsa junalla. Hengenpelastusmitalinkin Saimi olisi ansainnut, sillä hän pelasti ylilääkäri Christian  Sibeliuksen – Jeanin veljen – hengen. Potilas oli kylpyosastolla yrittänyt hukuttaa ylilääkärin vesialtaaseen.

Todennäköisesti vanhemmat sisarukset ovat tukeneet Saimia niin henkisellä kuin rahallisella kannustuksella. Ja lisäksi, kuten tuohon aikaan oli tapana, Saimikin kustansi osan koulutustaan mm. yöpäivystyksillä sairaalassa. Monipuolisen koulutuksen jälkeen Saimi oli valmis hyvinkin vaativiin työtehtäviin.

Virkaura – Saimin työura alkaa vaivaistalon johtajattarena

Hollolan kuntakokous päätti vuonna 1891 pystyttää vaivaistalon Lahden kylässä Karl Fredrik Lotilan tilalle. Ensimmäiset hoidokit otettiin taloon 1.11.1892. Vaivaistaloa laajennettiin, kunnostettiin ja nykyaikaistettiin vuosien varrella. Vuonna 1906 rakennettiin vesijohdot, ja vuonna 1913 korvattiin öljylamput sähkövalolla. Vuodesta 1910 alkaen vaivaistalon johtajattarelta vaadittiin mielisairaiden hoitoon perehtynyt henkilö. Vuonna 1911 tehtävää valittiin hoitamaan juuri tällainen koulutettu hoitaja 20-vuotias Saimi Mikkola.

Vaivaistaloja valvottiin huolella koko Suomessa, niin myös Saimin johtamaa Hollolan vaivaistaloa. Vaivaishoidon neuvoja ja tarkastaja olivat Hollolan vaivaistalossa käydessään aina todenneet laitoksen hyvin hoidetuksi. Vaivaistalon sairasosastolla hoidettiin myös äkillisesti sairastuneita ja vammautuneita muutaman kerran vuodessa, mutta kokenut johtajatar suoriutui tästäkin tehtävästä.

Vaivaistaloon kuului rakennusten lisäksi myös yksi hehtaari puutarhaa, 32 hehtaaria peltoa ja seitsemän hehtaaria laidunta. Tallissa ja navetassa oli hevosia, lehmiä ja sikoja. Ruoan suhteen vaivaistalo oli pitkälti omavarainen, ja johtajattarelta vaadittiin myös tarmoa ohjata maatilan hoitoa.

Hollolan vaivaistalolla oli johtokunta, jossa oli edustaja jokaisesta Hollolan kylästä. Okeroisten kylän edustajana oli Riihelän tilan poikamiesisäntä Esa Uotila, joka oli myös kunnallislautakunnan esimies ja toimi aktiivisesti monissa muissakin kunnallistoimissa. Vuonna 1914 vietettiin Saimin ja Esan häitä. Riihelän talo sai monitaitoisen, ennakkoluulottoman ja myös johtajan kyvyt omaavan 23-vuotiaan emännän.

Rakkaus ja avioliitto johtavat uusiin haasteisiin

Saimin aviopuoliso Esa (s. 6.7.1880) oli lähtöisin Asikkalan pitäjästä Kopsuon kylästä hyvin toimeentulevasta Uotilan talosta Päijänteen eteläisimmän lahden rannalta. Esalla oli kaksi sisarta ja viisi veljeä. Isä oli kuollut Esan ollessa lapsi. Äiti Aurora vastasi leskenä talon ja tilan hoidosta. Saimi sai hyvin mieluisan anopin. 

Esa osti vuonna 1910 Hollolan Okeroisten kylästä edullisesti Riihelän tilan, jonka vuonna 1878 rakennettu päärakennus oli melkoisen rapistuneessa kunnossa. Riihelän pihaa halkaisee kivijalka, joka on muistona Hämeen härkätien jatkeesta. Esan ja Saimin apuna reilun 200 hehtaarin tilalla oli työnjohtaja eli pehtoori, karjakko ja kaksi karjakkoharjoittelijaa sekä kaksi muonamiestä perheineen eli yhteensä siellä teki töitä noin 20 henkeä. Navettaan mahtui 44 lehmää ja talliin kahdeksan hevosta. Oli sikala ja kanalakin. 

Riihelän talon elämää 1914 – 1954 

Taloon syntyi kaksi poikaa, 1915 Jussi ja 1916 Jorma, sekä tytär Aura 1925.  Naapuritalon perheen kanssa vietettiin usein vapaa-aikaa tilan mailla olevalla Kintterönlammella saunoen.  Seurapiirielämää vietettiin myös kylän kesäasukkaiden kanssa.  Viereisessä Borisoffin huvilassa vietti vapaa-aikaansa ensimmäinen suomenkielinen anatomian professori Yrjö Kajava puolisoineen. Fanni Kajavasta tuli Saimin sydänystävä elämänsä loppuun asti. Yrjö Kajava taas oppi Esalta elinten suomenkielisiä nimiä julkaisemaansa ensimmäiseen suomenkielisen anatomian oppikirjaan.

Vuonna 1928 ostetulla Buickilla vierailtiin sekä Esan että Saimin kotitaloissa. Nähtävyyksiä käytiin katsomassa mm. Urajärven kartanoon ja keisarin Langinkosken huvilaan tutustuttiin. Ajettiin myös Heinolaan ja Helsinkiin Kansallisteatteriin.  Kaupungistakin tuli usein vieraita. Joka vuosi kuudes päivä heinäkuuta Riihelässä olivat isot juhlat, Esan syntymä- ja nimipäivä. Juhlaan osattiin tulla kutsumatta.

Kansalaissota 1918 – haavoittuneita hoidetaan Riihelässä

Lahden taisteluissa haavoittuneita hoidettiin Yrjö Kajavan johdolla niin Riihelässä kuin naapuritaloissakin.  Riihelän päärakennuksen salissa hoidettiin potilaat, joiden oletettiin jäävän henkiin, kun taas kuolevat hoidettiin Borisoffin huvilassa. Riihelän isännälle Esalle kotinsa luovuttaminen sairaalaksi koitui onnekkaaksi, sillä kaartilaiset olivat aikoneet ampua hänet. Professori Yrjö Kajava kertoi jättävänsä kaikki potilaat hoidotta, jos uhkaus toteutettaisiin. Esa Uotilan henki säästyi, ja punakaarti myönsi Esalle ja hänen hevoselleen kulkuluvan Okeroisten ja Lahden välille. 

Saimi oli piilossa 1- ja 2-vuotiaiden poikiensa kanssa Pietilän talon savusaunassa. Esa kävi hakemassa pois Hennalan vankileiriltä sinne joutuneen punakaartilaisen muonamiehensä. Muonamiehen perheen ja Saimin ja Esan jälkipolvien ystävyys jatkuu edelleen.

Taisteluihin haluttomat kuten Saimin veli Ilmari Mikkola rautatieläisenä punaisten joukkoon joutunut talollisen poika karkasivat ja piileskelivät korsussa. Punakaartiin kuulumisestaan Ilmari sai vankeustuomion, ja vapautui vasta syksyllä 1921, jolloin sitten Ilmariansa odottanut Martta ja Ilmari avioituivat. 

Talvisota ja jatkosota tuo huolia ja murheita Riihelään

Talvisotaan vuonna 1939 lähtivät Saimin molemmat pojat, Tampereella insinööriksi opiskeleva Jussi ja maamieskoulun käynyt Jorma. Lisäksi Riihelästä lähti sotaan muonamiehiä ja neljä hevosta.

Vaikka Jorma oli vaikean keuhkopussin tulehduksen vuoksi vapautettu sotapalveluksesta jatkosotaan, kesällä 1941 lähtivät taas molemmat pojat ja lisäksi talon muonamiehiä sekä neljä hevosta.  Syvärillä 16. joulukuuta 1941 kaatuneen Jorman arkun Esa kävi noutamassa Okeroisten asemalta. Ennen siunaustilaisuutta sukulaiset ja tuttavat kokoontuivat Riihelään, josta ruumissaatto lähti kohti Hollolan kirkkoa. Riihelään hautajaisväki palasi muistotilaisuuteen.

Jatkosodan aikana Esa sairasti vakavia sydänperäisiä oireita ja oli niiden vuoksi sairaalahoidossa. Saimin terveydentila oli huolestuttavan huono myrkkystruuman vuoksi. Lahden tyttölyseota käyvä tytär Aura joutui vastaamaan koulunkäynnin ohella myös talon ja tilan hoidosta työväkineen ja sotavankeineen. Kun vangit piti luovuttaa, Saimi kirjoitti pojalleen rintamalle: ”vankit haettiin eilen. Kyllä tuli suru.”

Koulunkäynnin ja maalaistalon hoidon ohella Aura ehti vielä muutakin. Hän tutustui Lahden sotilassairaalassa olevaan rintamamieheen, nuoreen teekkariin, Aimoon, joka oli talvisodan aikana sairastunut keuhkotuberkuloosiin, toipunut, mutta nyt jatkosodan aikana alkanut kuumeilla. Aimo ja Aura salakihlautuivat vuonna 1943, Auran ollessa vielä lukiolainen.

Kun presidentti Risto Ryti piti Helsingin Messuhallissa itsenäisyyspäiväjuhlassa juhlapuhettaan 6. päivä joulukuuta 1941, hän sai kesken puheen tiedon, että Britannia on julistanut sodan Suomelle. Vielä talvisodan aikana Englanti oli Suomen ystävä. Suhteet heikkenivät samaan tahtiin, kun Suomen suhde Saksaan tiivistyi. Suomessa valmistettiin välirauhan ja jatkosodan aikana valmistuslisenssillä englantilaisia Blenheim-pommikoneita. Ilmeisesti tähän valmistukseen liittyen Lahden kansanopiston tiloihin oli majoitettu kaksi brittilentäjää, koska Lahden lähistöllä oli sotilaslentokenttiä. Saimin tuleva vävy oli majoittuneena samalla kansanopistolla. Alkuvuodesta 1942 nämä britit lähtivät lyhyellä varoitusajalla Ruotsia kohti, mutta he eivät voineet ottaa pakomatkalle koiraansa, suursnautseri Petteriä, joten Aimo toi sen Riihelään. Saimista ja Petteristä tuli sitten niin hyvät ystävät, että naapurin soittaessa kerran, että Petteri on varastanut heiltä kanan,  Saimi suorastaan tiukkaan sävyyn ilmaisi, että meitin Petteri ei varasta kenenkään kanoja. Samalla hetkellä Petteri vaelsi puhelinhuoneen ikkunan ohi kana hampaissaan.

Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden siirtoväelle Riihelän tila menetti viljelysalueestaan 45 %. Riihelän talon sotasankarihevonen, Suomen hevonen Ilo palasi rintamilta fyysisesti ja henkisesti terveenä. Aura kävi hakemassa veteraanin Lahden rautatieasemalta. Hevonen tunsi omistajansa ja reitin kotitalliin ilman ohjastusta.

Saimin harrastuksia vainajan laitosta sotilaskotityöhön 

Kun Okeroisten kylällä oli kuolemantapaus, Saimi lähti liikkeelle surutaloon, pesi ja laittoi vainajan arkkuun. Omaiset olivat luonnollisesti mukana näissä hetkissä, samoin Aura-tytär niin pienestä pitäen kuin hän oli jaloilleen noussut. Kuolleen viimeinen koti, kuolinvuoteen huone ilmeisesti desinfioitiin, sillä Saimi poltti jotakin lamppua huoneessa, jossa vainaja lepäsi.

Saimi osallistui myös järjestötoimintaan sotilaskotisisarena. Hennalan kasarmit sijaitsevat noin viiden kilometrin päässä Riihelän talosta. Matka kotoa sotilaskotiin taittui hevoskärryillä, joita Saimi itse ohjasi. Aikanaan Aura-tytär sitoutui sotilaskotityöhön ja hänen innoittamanaan vielä muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin Aurankin tytär.

Käsitöiden äärellä ei Saimia liene usein tavattu. Kaksi hänen solmimaansa ryijyä on kuitenkin lastenlasten kodeissa muistona käden taidoista. Saimi osoitti itsellisyyttä pitämällä kanalaa ja myymällä kananmunia. Myyntituotolla hän osti ryijytarvikkeet.

Sodan jälkeen Riihelässä juhlittiin

Syyskuussa 1945 oli Auran ja Aimon häiden aika. Saimi ryhtyi valmistelemaan häitä, ei ainoastaan suunnittelemaan tarjoilupuolta, vieraslistaa ja vihkipappia, vaan myös sulhasen pukeutumista. Saimin veljellä Ilmarilla oli Kouvolassa vaatetusliike Kouvolan pukimo, jossa Aimolle teetettiin frakki.  Sotavuosien jälkeen oli ongelmana mistä saadaan kaikki frakin eri osien kankaat. Tampereella vaihdettiin yksi Riihelän porsas tarvittavaan kankaaseen. Nyt samainen frakki on saanut nauttia jo neljännen polven vanhojen tansseistakin.

Toukokuussa vietettiin Saimin 80-vuotispäiviä Riihelän salissa, niin kuin oli vietetty hänen aiempiakin tasavuosikymmeniään. Saimi ei koskaan halunnut näyttää minkäänlaista heikkoutta tai avuttomuutta. Hänelle oli tyypillistä esiintyä kuten vahva talon emäntä. Käytössä ollut kävelykeppi oli piilotettu tuolin taakse. 

Lapsi hoitoon

Maatalousministeriön asutusasiainosasto katsoi esittelyssään hyväksi määrätä nuori maanmittari maanlunastuslautakuntaan pohjoiseen Suomeen. Työ oli otettava viipymättä vastaan kahden viikon kuluessa. Valitusoikeutta ei ollut. Maatalousministeriön asutusasiainosaston ylijohtaja Veikko Vennamon päätöksillä Aimon työpaikaksi määrättiin Salla.

Salla oli miinoitettu, eikä sinne ollut lupa ottaa perhettä mukaan. Auran ja Aimon esikoinen jätettiin tästä syystä Saimin ja Esan hoitoon. Hoito kesti 18 vuotta, aina tyttärenpojan Esa Pekan Lahden lyseosta  ylioppilaaksituloon ja Oulun yliopistoon menoon asti.  

Mökkielämää

”Rantoja myölen” Saimi-mummu huhuili kesämökin verannalta lapsenlapsilleen, jotka lähtivät joko soutamalla tai keskimoottoriveneellä kauppa-autolle ja maidon hakumatkalle Honkamäkeen, Uotilan entiseen torppaan.

Saimi ja Esa viettivät lastenlastensa kanssa vuosittain monia kesäisiä viikkoja Päijänteen rannan mökillään. Saimi oli koulutuksensa ja kokemuksensa ansiosta tarkka hygieniasta koskien käsien pesua ja ruoan säilytystä. Heti mökin takana oli lähde, josta saatiin puhdas juomavesi. Lähteessä olevassa astiassa ruoka säilyi kylmänä. 

Kesällä 1960 Saimi sai lonkan alueen murtuman ollessaan kesämökiltä käsin Lahdessa asioimassa. Seurauksena oli useamman viikon sairaalahoito. Päijänteellä Esa ja lapsenlapset tulivat toimeen mainiosti, mutta todennäköisesti Saimilla oli valtava huoli tämän joukkueen selviytymisestä; 80-vuotias Esa vastasi kolmesta lapsenlapsesta, joiden vanhemmille Auralle ja Aimolle Ouluun kukaan ei ollut huomannut ilmoittaa tapahtuneesta. Tämä kesä oli Esan viimeinen.

Muutto syytinkitaloon

Riihelän isännyys meni Jorman kaaduttua sitten insinööri Jussille. Hän rakennutti vanhemmilleen 1954 syytinkitalon lähelle päätilaa. ”Muistutat jollain tapaa Jormaa”, ilmoitti Saimi tutustuttuaan uuteen ihmiseen, josta erityisesti piti.

Sukupolvenvaihdos tilalla tehtiin vuonna 1948, ja Saimi ja Esa muuttivat syytinkitaloonsa. Mutta nyt ei ollut Riihelässä emäntää. Hailuodon kätilönä toiminut sisarentytär Aino oli saapunut vierailulle ystävättärensä kanssa, joka oli Elimäen terveyssisar. Tälle Eeva-neidille piti saada turvallinen kyyti kotiinsa Elimäelle, ja niinpä Saimi puhui Jussin kyytimieheksi. Autoilu jatkui ja niin sai Riihelä uuden emännän. 

Syytinkitalon paikka oli katsottuna jo kauan ennen sen rakentamista. Jorma oli eläessään istuttanut sen tulevalle pihalle tammen, jolla oli Saimille elämänsä loppuun asti suuri tunnearvo. Saimi oli tarkka kotinsa ja pihapiirinsä ulkonäöstä. Omaa ulkoasuaan hän ei myöskään laiminlyönyt, ei nuoruudessaan, ei sotien ja menetysten aikana eikä vanhuudessa viimeisinä elinpäivinään. 

Kukkia oli erilaisia, oli pioneja, flokseja, alppiruusuja, jasmiinipensaita ja ukonhattuja. Pihalla oli myös suihkulähde, jonne johti talon portailta kaksi ruusujen reunustamaa laattakivipolkua. Pensasaita reunusti omenatarhaa. Hyötyviljelyä Saimi ei harrastanut lukuun ottamatta herneiden eli liskojen kasvatusta. Hämäläiseen tapaan liskot keitettiin, otettiin kypsä lisko peukalon ja etusormen väliin, käytettiin voisilmässä ja vedettiin hampaiden välissä herneet suuhun.

Saimin elämän loppuvaiheet leskenä

Saimi ja Esa ehtivät viettää syytinkitalossaan seitsemän yhteistä vuotta. Esa kuoli leukemiaan omassa kodissaan, omassa vuoteessaan maaliskuussa 1961. Suvun musiikkimies, Johanneksen kirkon kanttori Sulo Saarits vastasi hautajaisissa musiikista. Riihelän salissa pidetyssä muistotilaisuudessa hämäläiseen pitopöytään kuuluvat imelletty perunalaatikko ja sahti olivat tarjolla saattoväelle.

Saimi eli leskenä neljätoista vuotta. Hän ei pelännyt metsän keskellä olevassa kodissaan mitään. Jos joku tuntematon humalatilassa oleva eksyi pihalle, Saimi avasi keittiön ikkunan ja ilmoitti kulkijalle, että talossa sattuu juuri olemaan vallesmanni vierailulla. Lähellä asuvan esikoisensa Jussin kanssa hänellä oli joskus kipakkaakin sananvaihtoa. Sivullisten mieleen on jäänyt Saimin päättäväinen lopetusrepliikki pojalleen, joka ei juonut koskaan kahvia: ”Juos tees”. 

Viimeisiin elinvuosiin asti Saimi kävi itsenäisesti paikallisliikenteen linja-autolla Lahdessa, kun oli asiaa kenkä-, hattu- ja vaateliikkeeseen, ompelijalle, kampaajalle, hammaslääkärille tai pankkiin. Kaupoissa hän haki aina luottomyyjänsä. Aino Virtasen vaatetusliikkeessä palveli rouva Lilja. Kengät hän osti Frimanin kenkäkaupasta, jonka vieressä oli hattukauppa. Alkukesästä Saimi osti vaalean hatun ja syksyllä mustan hatun. Vuosittain hän osti uudet ja tukevat Martta-kengät ja lahjoitti edellisvuotiset tyttärentyttärelleen. Hammaslääkäriin rouva Laineeseen Saimilla oli erityisen luottamuksellinen hoitosuhde elämänsä loppuun asti. Saimin viimeisinä elinvuosina rouva Laine teki kotikäynnin potilaansa luo. Saimin kanssa samaa ikäluokkaa edustava rouva Laine eli kauemmin kuin Saimi ja osallistui myös hoidettavansa hautajaisiin. Omaan pankkiinsa Saimilla oli myös ainutlaatuinen asiakassuhde. Kun Saimi ei enää jaksanut lähteä asioimaan pankkiin, rouva Kujala pankista ajoi asiakkaansa kotiin. Kampaaja Tohmoska siirtyi myös kotikäynteihin.

Lokakuun viides päivä 1975 päivätty kirje saapui Ames, Iowaan Esa-Pekan pikkusiskolta. Mummu oli eilen kuollut. Amerikkaan oli juuri muutettu, eikä hautajaisiin ollut mahdollista päästä. Riihelän aitasta Saimi lähti yhdeksäs päivä lokakuuta 1975 viimeiselle matkalleen Hollolan kirkkoon saattoväen seuratessa ruumisautoa.  Muistotilaisuuteen kokoonnuttiin kuten Esankin hautajaisissa Riihelän saliin, jossa Sulo oli jälleen laulamassa kauniilla baritoniäänellään.