Valokuvaaja Rosemarie Särkkä aloitti uransa 2000-luvun alussa. Uutiskuva oli tuolloin vielä voimissaan, mutta naista syrjittiin kenttätyössä ihan kirjaimellisesti.

Oli tammikuu 2009. Sauli Niinistö ja Jenni Haukio palasivat Helsinki-Vantaalle Unkariin suuntautuneelta häämatkaltaan. Tuoretta avioparia oli vastaanottamassa kolme valokuvaajaa, heidän mukanaan Ilta-Sanomille työskennellyt Rosemarie Särkkä.

”Kaksi isoa mieskuvaajaa tunki eteeni ja jyräsi minut täysin. Jäin sanamukaisesti jalkoihin.”

Nainen valokuvaajana ei ollut enää harvinaisuus noina vuosina, mutta uutispuolella ala oli selvästi miehinen. Se näkyi ilmapiirissä.

”Tyypillinen keskustelu kulki niin, että mitenkähän naiset kuvittelevat kantavansa painavaa kalustoa. Tai vähäteltiin vielä kierommin: ei sen Särkän laitteilla pysty tätä hoitamaan.”

Viihdemaailman tähdet olivat ja ovat yhä iltapäivä- ja aikakauslehdille elintärkeitä. Studiojärjestelyissä pyörii omanlaisensa show valoineen ja taustoineen. Missikuvausten kultavuosina meininki vaikutti sisäänrakennetulta.

”Olen tajunnut tämän vasta 15 vuotta myöhemmin, kun #metoon myötä asioista on alettu puhua. Ilmapiiri koostui yksittäisistä pienistä jutuista, mutta niitä viljeltiin koko ajan.”

Lehtikuvaus vei

Rosa Särkkä lähti opiskelemaan valokuvausta ylioppilaskirjoitusten 1999 jälkeen. Lehtikuvaus kiinnosti nuorta naista. 

”Helsingin Kuvataidelukion jälkeen hain ja pääsin Västra Nylands Folkhögskolaniin ja sieltä Turun Taideakatemiaan. Pääaineeni valokuvaus oli viestinnän koulutusohjelmassa, mutta opetuksen painotus taiteessa. Tein lopputyötä itsekseni ja huomasin, että en halua olla niin paljon yksin.”

Harjoittelupaikoissaan Turun Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä Rosa huomasi, miten innostavaa on juttujen tekeminen työparina. Hän osasi myös katsoa pitemmälle elämässä.

”Hakeuduin kesäkuvaajaksi paikkoihin, joiden portfoliolla saisin töitä varmasti.”

Kesä Suomen Kuvalehdessä oli kannustava. Kukaan ei kyseenalaistanut nuorta kuvaajaa, eivät kollegat eivätkä kohteet.

”Siellä annettiin ääni jokaiselle. SK oli lempeä ja salliva.”

”Heti harjoittelun alussa minua pyydettiin aamukokouksessa arvioimaan koko lehti. Menin sitten lyttäämään myös nuorten työllistämistoimia koskeneen pääkirjoituksen, mikä jälkeen päin ajatellen olisi voinut olla ammatillinen itsemurha. Jälkiseurauksia ei kuitenkaan koitunut.”

Vauhdikas iltapäivälehti

Kesällä 2005 Särkkä pääsi Ilta-Sanomien kesäkuvaajaksi. Työ oli monipuolista. Suurta uutistapahtumaa saattoi seurata pikavisiitti palstakeikoille viihdetoimittajan kanssa. 

”Iltamenot eivät ammatillisesti olleet Niitä Kuvia, mutta hauskaa oli. Välillä piipahdettiin viideksi minuutiksi, joskus oltiin tosi pitkään. Tutustuin julkkiksiin, muihin kuvaajiin ja toimittajiin.”

Kesätyön jälkeen Särkkä jatkoi freelancerina. Hän teki keikkoja IS:n ohella Eevaan, Jadeen, Me Naisiin, Seuraan ja Annaan. 

Raha määrää 

2010-luvulle tultaessa uutiskuva oli jo katoamassa. Valokuvaajan työ muuttui taustakuvaamiseksi, kaikkialla kännykkäkameraa käyttävät lukijat hoitavat uutispuolen. Lukijan kuva -byline alkaa olla kaikille tuttu. 

Alalle rysähti 2008 laman myötä free-sopimusten uusi käytäntö, mikä söi palkkioita.

”Lopetin päivittäisen kuvaamisen Ilta-Sanomille 2011, kun myös arkistokuvien palkkioehdot muuttuivat. Sain kertakorvauksen, joka huononsi tienestejä puolella. Toisaalta oli hyväkin aika lopettaa. Työ oli  stressaavaa, koska piti olla koko ajan varuillaan ja valmis lähtemään.”

”Vähitellen sama sopimussysteemi tuli kaikkialle. Ainahan mulla tosin on ollut töitä vain seuraavaksi päiväksi.”

Viime vuosikymmen oli monella tavalla käänteentekevä lehtityössä. 

”Ensimmäisenä alkoi tulla aina raha. Olin ehtinyt tehdä muutaman vuoden melko vapain käsin, mutta se muuttui. Ei ole väärin luoda tekemiselle rajoja, mutta nyt on vain se raha. Sanellaan, ei neuvotella.”

Video ei sytytä

Videokuvaaminen rynnisti lehtien verkkosivuille voimalla 2010-luvulla. Varsinkin free-kuvaajilta edellytettiin monikanavaisuutta.

”En kauheasti lähtenyt siihen mukaan. Moni lähti. Videoista maksetaan huonosti, tekeminen on työläistä ja syö valokuvaamista.”

”Alan uusi polvi tekee kyllä hienoa jälkeä. He tulevat nykytilanteeseen, eivät mun hyvien aikojen menneisyyteen, jota ehkä haikailen. ”

Valokuva elää

Paperilehtien kuoleman sanotaan olevan ajan kysymys. Vuosikymmenten aikana hautaa on kaivettu sekä televisiolle että elokuvalle, mutta silti molemmat sinnittelevät. Ennen koronaa oli jopa elokuvabuumi.

Särkän asiakkaina on nykyään mainostajia ja yksityishenkilöitä, jotka haluavat laadukkaita potretteja. Hän kuvaa yhä myös lehdille. 

Lehtikuva syntyy – tai journalistisen käsityksen mukaan sen olisi syytä syntyä – tiimityönä. On idea ja kohde, joista pitäisi saada aikaan onnistunut kokonaisuus.

”Ikävä kyllä valokuvaajat ovat kokemukseni mukaan aina vähän ulkopuolella. Olen vain muutaman kerran osallistunut ideapalaveriin. Yleensä ohjeet tulevat sähköpostilla ja ovat tulkinnanvaraisia. Journalistinen työ on mulla tosin aika lailla selkärangassa.”

Kautta aikojen kuva on palvellut vallanpitäjiä siinä missä tekstikin. Nykytekniikalla photoshoppaaminen on erittäin helppoa. Mistä tietää, onko kuva käsitelty?

”Ei mistään. On vain luotettava. Ainahan kuvia on käsitelty vähintäänkin rajaamalla.”

Kuvaajan tulevaisuus

Nelikymppisellä Särkällä on edessään vielä kymmenien vuosien ura. Mutta minkälainen ura? Hänellä oli jo äidiksi tullessaan kuusi vuotta sitten plan b, melkein valmis toimintaterapeutin tutkinto ja työ Helsingin kaupungilla.

”Kun sain lapsen, totesin, etteivät minua kiinnosta muiden ihmisten ongelmat. Tässä perhetilanteessa ja varsinkin korona-aikana vapaus luoda omat aikataulut on ollut välttämätöntä.”

Parhaita työvuosiaan elävällä ammattilaisella on näinä aikoina oltava myös plan c. Särkällä on sellainen, ehkä:

”Varmaan opiskelen lisää kuvausta ja taidetta. Valokuvaaminen on mulle intohimo ja elämäntapa. En ole koskaan ajatellut itseäni puhtaasti journalistina, vaan se on tullut kaupan päälle työn kautta.”

Kansainvälisyyttä

Nuorempana Särkkä opiskeli itselleen taidon, jolle voi olla parempien aikojen koittaessa taas kysyntää. Hän osaa venäjää.

”Hissantunneilla 90-luvulla heräsi halu tietää Venäjästä lisää. Muutin 2005 Pietariin opiskelemaan kieltä Venäjän valtion apurahan turvin. Valtio maksoi opinnot ja 50 euroa kuukausirahaa.” 

Rosalta luonnistuu myös norjan kieli lukioaikojen vaihto-oppilasvuoden ansiosta. Perhe Bergenissä hänelle yhä tärkeä.

”Työelämän huippuhetkiä ovat olleet ulkomaankeikat Nicaraguaan ja Keniaan sekä tietysti Linnan juhlat. Ammatin hienouksia on käydä paikoissa, minne ei muuten pääsisi.”