ÄITINI OLI KYLÄN KIRJASTOTÄTI

Tii, tii tikanpoika. Äiti metsässä hiihtää. Sukat, kengät kainalossa. Äiti tanssii jäällä. Piruetin tekee. Pyörähtää. Pyörii kela, Singer takoo. Äiti taikoo silkkipuvut, punaiset ja täplikkäät. Kis, kis kippurahäntä. Huomenna mennään veneellä saareen. Ison kiven juureen. Äiti nauraa, iloitsee. Oravalla puussa, käpy oli suussa. Äiti kertoo iltasadun ja käärii peittoon pehmeään. Hiljaa, hiljaa hiivin salaa. Tahdon nähdä tuolin takaa, Peyton Placee ja sitä Yöjuttuu. Herra Pii Poo oli taikuri. Rouva Äiti oli leipuri. Korvapuustit, kukkoset, kaneliässät, voisarvet. Äiti kokkasi. Kaalilaatikkoa, tikkulihaa, pihvejä ja paljon paljon sipulia. Ville ja Valle talonsansa. Minä ja äiti. Äiti ja sisko. Kotona ja kirjastossa. Miltäs se maistuu kahvitilkka? Äiti ja veli keskustelemassa. Ah, se on aivan kuumaa, kieltäni polttaa ja päätäni huumaa. Äiti on murheita murentamassa. Onko koira kotona? On koira kotona? Onko äiti kotona? Äiti on kirjastossa.

Äitini oli kylän kirjastotäti. Kaikkia palveleva ja kirjaston hiljaisuudessa kaikille ystävällisesti hymyilevä kunnan virkanainen. Kun äitini sulki kirjastonoven viimeisiltä asiakkailta, aloitimme siskoni kanssa vauhdikkaan hippaleikin hyllyjen välissä. Enää ei tarvinnut olla hiirenhiljaa. Äitini teki työnsä viimeiset askareet, järjesteli kortistot tiskin takana ja laittoi palautetut kirjan oikeille paikoilleen. Illan päätteeksi hän usein avasi käsilaukkunsa ja kaivoi esiin Tupla-suklaapatukan, minkä puolitimme tasan siskoni kanssa.

Kuinka ihmeessä äitini oli päätynyt lähes toiselta puolelta Suomea, Vammalasta tämän pienen pohjoiskarjalaisen kylän, Rääkkylän kirjastonhoitajaksi? Kaikki alkoi kirjeestä, mikä piti lähettää näille seuduille. Hidastetaanpa vähän. Kerron ensin, millaiseen perheeseen äitini syntyi 10. päivä maaliskuuta 1925. Äitini sai nimekseen Ulla Helena ja hän syntyi perheen viidentenä lapsena kevään kynnyksellä. Pahoin runnellussa ja kahtiajakoisessa Vammalassa eivät sisällissodan haavat olleet vielä umpeutuneet. Äidin isoisä Vilho Tähtö oli ollut aktiivinen sosialidemokraatti ja hänet teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä 6.5.1918.

Elämän piti jatkua ja yhteiselossa yritettiin unohtaa katkerat muistot sodasta. Äitini isän elanto oli pitkälle riippuvainen varakkaiden tilaustöistä koskien milloin talojen ulkomaalauksia tai milloin kotien seinille ripustettavien taulujen ammattitaitoista kehystämistä. Äidin isällä, Jaakko Tähdöllä oli isältä pojalle peritty maalaus- ja taulukehystämöliike aivan Vammalan keskustassa. Monien vuosikymmenten ajan äitini kertoi meille hänelle uskoteltua toisenlaista totuutta. Hänen isoisänsä talo ei palanut punaisten hyökätessä. Niinpä siitä pääteltiin hänen olevan punaisten puolella. Jälkeenpäin olen yhdessä äitini kanssa lukenut veljeni kopioimia katkelmia Aamulehdestä. Vilho Tähtö oli ollut toisena puhujana vappumarssilla vuonna 1917 ja hän teki muun muassa erinäisiä aloitteita huonompiosaisten olojen parantamiseksi. Häntä syytettiin siitä, että hän vei heinäkuormaa köyhille. Historia kirjoitettiin minulle uudelleen.

Tiukasti pinnasängyn reunoista kiinnipitävä pieni harvahapsinen tyttö hymyilee ruudullisessa mekossaan. – Mä olin kalju pienenä, mulla ei ollut tukkaa niin kuin Rikulla, äiti naureskeli katsellessaan kuvaa itsestään. Äidin jälkeen syntyi perheeseen vielä yksi lapsi. Äiti oli saanut tuuheatukkaisen, kiharapäisen pikkuveljen. Vielä silloin äitini ei aavistanut, miten elämäntäytteiseen ja kulttuuria harrastavaan perheeseen hän astui pienillä jaloillaan. Runonlausuntaa, teatteria, maalausta, viulunsoittoa ja lukemista. Ruumiin kulttuuria unohtamatta. Hiihtokilpailussa äiti ylsi palkintosijoille. Piruetit pyörähdettiin taidokkaasti jäällä. Uimamaisterin seppelettä ylpeästi kannatellen äitini seisoi eturivissä kolmantena.

Notkeasti voimistellen kurottautui äitini kohti aikuisuutta. Isosiskojensa jalanjälkiä seuraten hän aloitti opintien Tyrvään yhteislyseossa. Koulun matrikkelia äiti usein ylpeänä näytti meille lapsille. Äitini opintie olisi voinut jatkua pidemmällekin, mutta sitten syttyi sota. Pelko ja huoli täyttivät 14-vuotiaan mielen. Isoveli hävittäjälentäjänä, isosisko Lottana ja ulkona huutavat sireenit pommisuojiin kutsuen.

Talvisotaa oli jo kestänyt pitkään, kun eräänä elokuun päivänä vuonna 1943 astui pitkä ja komea mies toista jalkaa ontuen Kurun postitoimiston ovesta. -Pitäisi saada tämä kirje pikana Tohmajärvelle, isäni tiedusteli nuorelta postiharjoittelijatytöltä, äidiltäni. Sen jälkeen kirjeitä postitettiin tiheään tahtiin ja postiluukulla viivyttiin pidemmän aikaa. Vanhempani menivät naimisiin ja isäni vei Kurun Metsäopiston käytyään ja ensimmäisen työpestinsä jälkeen äitini omalle kotiseudulleen Pohjois-Karjalaan, Enon kautta Rääkkylään.

Perhekuvassa vuodelta 1963 istun äitini sylissä. Takarivissä vanhin veljeni puvuntakissaan ja siskoni muodikkaissa silmälaseissaan. Samanlainen silkkirusetti kuin minulla koristaa toisen siskoni tukkaa isäni sylissä. Keskellä vanhempien välissä katselee paidankaulusrusetti kallellaan vielä yksi veljistäni. Äitini oli saanut suurperheen, minkä hoitamiseen hän omistautui huolella. Äitini kätten kautta Singerillä polkien valmistuivat vaatteet mekoista pikkutakkeihin. Ruuanlaiton ja siivoustöiden kiireiltä hetkeksi hengähtäen äitini loihti loruillaaan ja runoillaan toisen maailman omille lapsilleen. Jälkeen päin olen ymmärtänyt, että kodissamme oli ikään kuin kaksi kieltä. Äidin vahva satakunnan murre ja isän pohjoiskarjalainen puhetapa. Meillä tuima tarkoitti sekä suolaista että suolatonta, saunassa kylvettiin sekä vastalla että vihdalla. Lapsen korviin jotkut äidin käyttämät sanat olivat erityisen hienoja kuten tampuuri, kaffeli ja tyykki. Äiti tuuditti minut usein itse keksimään oravasatuun ja Levolle laske Luojaan. Päivän päätteeksi äiti rentoutui teeveen ääressä. Kunnes eräänä päivänä äitini alkoi suorittamaan Kansanvalistusseuran kirjastonhoito- ja kirjallisuuskurssia kirjeopiston kautta.

Pian äiti sai kirjastonhoitajan viransijaisuuden Rääkkylän kirkonkylältä vuonna 1965. Kirjasto oli koti. Koti oli kirjasto. Koulun jälkeen riensin viereiseen rakennukseen, kirjastoon. Heitin punaisen olkalaukkuni kirjaston varastoon, sain äidiltä voipaperikääreestä ruisleivän ja lähdin leikkimään kavereiden kanssa koulun pihalle. Välillä tulimme lämmittelemään ja lukemaan kirjoja. Toisinaan taasen kotimme olohuone täyttyi ruskeista pahvilaatikoista, mitkä olivat täynnä uuden uutuuttaan tuoksuvia kirjoja. Minusta tuntui kuin joulu olisi tullut, kun istuuduin lattialle ja avasin toinen toistaan ihanampia kuvakirjoja. Samaan aikaan äiti veti viivoitinta tarkasti kirjan kantta pitkin, ettei vain jäisi kuplan kuplaa muovin ja kannen väliin.

Äiti selaa kortistoa. Äiti hymyilee. Äiti kirjan ojentaa. Vihdoin äiti laittaa oven lukkoon. Kirjaston ovi suljetaan. Hippa alkaa, hyllyt heiluu. Tirlittan hengitti. Äiti neuvoo, ohjaa, opastaa, kuinka oikein lausutaan. Viitaa, Hellaakoskea ja Kailasta. Ja koiraskoirakoira eli koirakoirakoiras. Ja vauhti kiihtyi sikäli. Äiti ajoi pompannappii, appelsiinit lenteli. Poliisikin pysäytti. Ulle dulle dof, kinkke laade koff.

Eritoten mieleeni on jäänyt äidin järjestämät talkoot, kun tuhansiin kirjoihin uusittiin lainausjärjestelmä. -Tämä on uusi Detroit-järjestelmä, äitini selostaa ja näyttää samalla kirjan takakannessa olevaa taskua. Kaikki lapset, jopa kylän villeimmät pojat, kuuntelevat tarkkaavaisesti pyöreän pöydän ääressä. -Olkaa tarkkoja ja liimatkaa tasku suoraan. Olin niin ylpeä äidistäni. Detroit kuulosti niin hienolta. Avasin lempikirjani Oiva Paloheimon Tirlittanin takakannen ja liimasin taskun niin suoraan kuin mahdollista.

Kerran äitini halusi elävöittää lasten kirjastovierailuja muullakin kuin satutunneilla. Saimme siskoni kanssa esittää kaspernukeilla nukketeatteriesityksen nimeltänsä Pandoran lipas. Muistan vieläkin kuin eilisen, kun kyyhötimme viltin takana ja kuulimme yleisön asettuvan paikoilleen. Pelkäsin unohtavani vuorosanat, vaikka olimme harjoitelleet esitystä jo monta kertaa. Tämä ei ollut ainoa kerta, kun äitini laittoi meitä lapsia estraadille. Jokakeväiseen henkiseen kilpailuun harjoittelimme keittiössä lausuen Viitaa, Hellaakoskea ja Kirsi Kunnasta.

Äitini jatkoi kirjastouraansa Rääkkylästä Hammaslahteen muuton jälkeen. Työtä varten tarvittiin lisää opiskelua. Äiti suoritti mm. Tampereen yliopiston kirjastonhoidonjatkokurssin ja kirjallisuuden approbaturin. Joensuun kaupungin kirjastoauton hoitajan tehtävistä vuosina 72-75 hän siirtyi Joensuun kaupunginkirjastoon niin kutsuttuun Piparkakkutaloon. Äitini palveli asiakkaita eläkevuosiin saakka, milloin aikuisten ja milloin lasten osastolla ja jopa joskus sunnuntaisin lukusalissa. Yöpöydällä hänellä oli aina kirjoja ja pinon päällimmäisenä avattuna Kirjastolehti. Äitini halusi osata kertoa kirjoista asiakkaille ja suositella sopivaa kirjaa itse kullekin hyllyjen välissä etsivälle.

Kaikki lapset koolla. Joulu, pääsiäinen, juhannus, pyhäinpäivä ja joulu. Pöytä suurenemistaan suurenee. Sitten hiljenee. Karsikkoa ja Sepänkatua. Kirjastoauto ja Piparkakkutalo. Äiti kiipee rappusia, polvet alkaa väsyä. Oma maa mansikka. Äiti kyykkii pellolla. Polvet alkaa väsyä. Hemmottelee herkkusuut. Koreista ja kipoista tervetulleeks´ toivottaa lapset lapsenlapsineen. Tahtoo kaiken itse tehdä, touhottaa. Ja sitten hengähtää. Yks, kaks, kolme istu isän polveen, äiti sanoi: älä istu. Äiti hyppää laiturilta. Pitkin vedoin ui ja ui. Nauttii. Äiti ui ja ui.

Mitä kaikkea saattoi kätkeytyä äidin ystävällisen hymyn taakse? Voin vain arvailla, että aina ei äidilläni ollut helppoa nostaa suupieliään ylöspäin. Omat kipeät muistot ensimmäisestä kuolleena synnytetystä lapsesta, isäni sodanaikaiset traumat ja hänen sotavammasta aiheutuneet sairastamiset, synnytyksen jälkeinen masennus, formaldehydin laukaisema astman puhkeaminen ja monet muut suuremmat ja pienemmät huolen aiheet. Sairastaessani masennusta oman eroni jälkeen yritin keskustella äitini kokemuksesta ja siitä, kuinka hän toipui aikoinaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Vähäsanaisesti hän vain totesi: -Selätin sen hiihtämällä.

Äitini sairastui Alzheimeriin. Kymmenen vuotta.

            Mustat,

            tyhjät silmät

           Kiipeän hypothalamuksen päälle

                   ja heitän pienellä kivellä

                   Herää, äiti!

Viimeisellä kahvihetkellä hoitokodissa äitini joi itse mukistansa ahnain siemauksin ja nautti. Sanoin ääneen. -Tuoksuupa kahvi hyvältä. Äitini pysäytti kätensä liikkeen, katsoi minuun ja sanoi: -Sinulle. Kuulin tai kuvittelin kuulevani sen sanan äitini suusta, mikä oli jo kauan ollut vaienneena. Äitini olisi halunnut minullekin kahvia ja yhteisen hetken iltapäiväaikaan.

Kiitän hartaasti äitiäni, joka on luotsannut minut kielen rikkaaseen maailmaan ja ohjannut minut niiden lukuisien ja lukemattomien kirjojen pariin elämäni aikana. Mutta ennen kaikkea kiitän äitiäni kaikesta huolenpidosta ja rakkaudesta.