Tosissaan, muttei tosikkona.

Alkulause

Sota-aikana 1938 – 1944 Suomessa oli voimassa huvitilaisuudet kieltävä laki. Kielto oli niin ankara, että luvattoman tilaisuuden järjestäjä saattoi saada vankilatuomion. Tilaisuuteen osallistujia sakotettiin. Hääpari sai häissään tanssia yhden valssin. Siihen eivät vieraat saaneet osallistua. Suomi oli ainoa sotaan osallistuvista maista, jossa oltiin näin ankaria.

Nuoret miehet olivat rintamalla tai muissa sotatoimissa ja neitoset töissä tehtaissa tai maatalouden ruoan tuotannossa. Nuorille jäi kirjeenvaihto ainoaksi mahdollisuudeksi tutustua ja seurustella. Sotilaat tulivat lomillaan kirjeystäviään tapaamaan. Moni avioliitto sai näin alkunsa,  niin alkoi myös Raija Päkkilän vanhempien avioliitto.

Raija kertoo: ”Äitini kodin naapurissa Haukiputaan Halosenniemessä asui äitini Aune- serkku. Hänellä oli rintamalla kirjeenvaihtoystäviä. Eräänä päivänä hän oli tuonut äidilleni kirjeen  ja sanonut, että  ota sinä kirjeystäväksi tämä Kiviniemen Pauli, minulla on jo monta ennestään.”

Äitini otti kirjeen, siitä alkoi ensin ystävyys.  Välirauhan aikana 1945 he tapasivat. Rakkaus syttyi ja minä synnyin toukokuussa 1946.

Lapsuus ja nuoruus Halosenniemellä

 Isäni tuli kotivävyksi, asuimme äitini kotitilalla. Äidinäiti asui kanssamme. Äidin ainoa veli ja pappa olivat kuolleet.  Heidän kuolemansa oli jättänyt hiljaisen selittämättömän surun ilmapiirin, jonka lapsena vaistosin. Lapsuuteni oli onnellinen, minulta ei puuttunut mitään. Isäni oli urakoitsija, hän ansaitsi hyvin koska sain kaiken tarvitsemani. Äitini oli kotona, huolehti halvautuneesta äidistään, hoiti kaksi lehmää ja meidät lapset, minut, 1948 syntyneen veljeni ja 1950 syntyneen siskoni.                            

Isäni oli toisinaan reissutöissä ja teki kotona ollessaankin pitkää työpäivää. Äitini vastuulla oli siis koko talon pito. Kasvatus oli sen ajan mukaista, vanhemman kunnioitus painui syvälle nuoren mieleen. Mummu pääsi huonosti liikkumaan, hänen hyvinvointinsa oli tärkeintä. Hänet ruokittiin ja pestiin ensin. Häntä ei jätetty koskaan yksin kotiin. Kyläilymatkat Siikajoelle isäni kotiin jäivät minulta käymättä. Olin kotona mummun seurana ja huolehtijana. Minulle järjestely oli itsestään selvää, en ollut siitä katkera, sillä mummu oli tärkein.

Kansakoulun kävin Haukiputaalla, samoin keskikoulun. Ilmeisesti koulun kanssa ei ollut ongelmia, koska niistä ei ole mitään mielikuvaa. Jo pienenä tyttönä olivat esiintymisen haluni ilmenneet. Kun meille tuli vieraita kiipesin tuolille ja aloin lausua runoja. Kouluajoista mieleeni ovat jääneet esiintymiset, esitelmät näytelmät ja niiden roolit. Erityisesti mieleeni on jäänyt näytelmä Adalmiinan helmi. Opettaja ei antanut minulle siinä ollenkaan roolia. Luulin jo jääväni ulkopuolelle koko esityksestä. Jäljellä oli vain PUNTUKSEN rooli.  Opettaja ehdotti sitä parillekin pullealle pojalle, mutta he eivät alkaneet. Sitten opettaja kysyi: ”Alkaisiko Raija?” Minä tietenkin suostuin ja muistan vieläkin kuinka nautin siitä roolista. Näytelmä onnistui hyvin ja minä tunsin valtavaa riemua omasta onnistumisestani. Opettaja Mirjami Suomela sanoi esityksen jälkeen: ”Raija oli ainoa jonka ääni kuului salin perälle saakka”.

Jatko-opintoja

Keskikoulun jälkeen hain ja pääsin Mikkelissä toimivaan nuoriso-opistoon. Siellä opiskelin kaksi vuotta teatteritaidetta. Siellä olin myös näyttelijäharjoittelijana muun opiskelun lisäksi.

Mikkelissä sijaitseva Suomen Nuoriso-opisto Paukkula on Suomen nuorisoseurojen 1923 perustama vapaan sivistystyön ja toisen asteen koulutuksen ammattioppilaitos. Siellä on useita eri koulutuslinjoja,missä koulutettiin  muun muassa teatteri- ja nuoriso- ohjaajia sekä muita taiteilijoita. Oppiaineisiin kuuluivat liikunnanohjaus, hyvinvointi, taide ja kulttuuri sekä hää- ja perhejuhlat sekä kokous- ja seminaaripalvelut. Opisto tarjoaa  nuoriso- ja vapaa- ajan ohjauksen perustutkintoon johtavaa koulutusta. Opistossa järjestetään myös J H Erkon kirjoituskilpailuja.

Nykyisin laajasti käytössä oleva Wilma – hallinto – ohjelman www – liittymä, on tämän oppilaitoksen. Mikkelissä pidetään myös valtakunnallisia teatteripäiviä. Raija Päkkilä on menestyneesti osallistunut niille Haukiputaan Nurkkanäyttämön esityksillä, Niskavuoren nuori emäntä, Solweigin laulu, Sofi Oksasen Puhdistus ja Gabriel tule takaisin.

Avioliito lapset ja perhe-elämä

Olin tutustunut ja rakastunut nosturinkuljettaja Timo Päkkilään. Menimme naimisiin vuonna 1965. Rakensimme omakotitalon lapsuudenkotini lähelle. Ajattelin että unelmoitu teatteriura saa jäädä. Alkaisin tavalliseksi perheenäidiksi, joka tekee tavallisia töitä ja huolehtii perheestään

Ensimmäinen lapsi,  Susanna -tytär syntyi 1966, sitten syntyivät pojat, Hannu 1970 ja Teemu 1973.   Äitini oli terve ja asui lähellä, hän hoiti lapsia, joten saatoin ottaa töitä, mitä oli tarjolla.  Olin myymäläapulaisena, postivirkailijana, työmaalla ylösottajana tehden monenlaisia töitä.                         

Viihdyin kyllä työssä kuin työssä.  Kaikissa sai olla muiden ihmisten kanssa. Työt olivat kuitenkin ruumiillisesti raskaita, väsyin helposti. Myymälässä ei silloin ollut itsepalvelua, myyjä haki kaikki tavarat asiakkaan eteen tiskille. Siinä kertyi askeleita päivän mittaan ja jotkut tavarat olivat painaviakin. Maalaiskaupassa myytiin säkkitavaraa ja maatalouden tarpeisiin kaikenlaista.

Teatterityö

Teatteriakin harrastin näyttelijä harjoittelijana opiston harrastusryhmässä. Ohjaajana oli silloin Mirjam Lankila. Hän ehdotti kerran minulle, että tulisin tuntiopettajaksi opistolle ohjaamaan näytelmäkerhoa. Hyväksyin asian vähän mietittyäni. Esso Ervasti soitti ja pyysi minua myös Iissä toimivan harrastajaryhmän ohjaajaksi. Sain siten myös Iistä ohjaajan tuntitöitä. Voin jättää päivätyöni ja pääsin tekemään rakastamaani työtä. Iltatyö ei ollut ongelma äitini ansiosta, hän hoiti lapset, jos mieheni ei ollut kotona.

Haukiputaalla tarvittiin kulttuurisihteerille sijaista kolmeksi kuukaudeksi. Minulle tarjottiin sitä, se oli osa-aikainen työ, joten päätin ottaa sen vastaan. Siinä kävi sitten niin, että hoidin sitä virkaa kuusi vuotta, viisikymmentäviisi tuntia kuukaudessa.

Opiston rehtori Heikki Viironen soitti 1980 luvun alkupuolella ja kysyi, olenko hakenut vapautuvaa kuvataideopettajan virkaa. Hämmästyneenä vastasin hänelle, etten tietenkään, enhän minä ole kuvataideopettaja. Viironen sanoi :”Muutetaan se teatteritaiteen opettajan viraksi, laita hakemus.” Minulla ei ollut pätevyyttä siihenkään virkaan, mutta sain erivapauden viran hoitoon kunnes opiskelemalla hankkisin pätevyyden. Jatkoin siis opiskelua työn ohessa ja suoritin tarvittavat opinnot teatterikorkeakoulussa ja avoimessa korkeakoulussa.

 Elämä on tarjonnut minulle useita kertoja tilaisuuden uralla etenemiseen, kiitos siitä kaikille asiaan vaikuttaneille. Olen vain rohkeasti tarttunut tarjottuun tilaisuuteen.  Opistolla olen ollut ensin tunti – sitten päätoimisena opettajana neljäkymmentäviisi vuotta. Työstäni olen saanut julkista tunnustustakin. Sain Antti – patsaan vuonna 1994, ja olin Vuoden Haukiputaalainen vuonna 2007. Haukiputaan kunnan kulttuuripalkinnon olen saanut kaksi kertaa.

 Minulla on ollut onni saada ohjata useita erilaisia ja eritasoisia ryhmiä. Ohjattavanani on ollut lapsi-, nuoriso- ja senioriryhmiä. Haukiputaalainen Nurkkanäyttämö on toiminut yhtä pitkän ajan kuin minäkin opiston kirjoissa. Heidän esityksiään ovat esimerkiksi Joni Skiftesvikin kirjoittamat Tuulenpoika, Granfeltin sahalla ja Vastuullinen tehtävä. Musiikkinäytelmiin  erikoistunut Kiiminkiläinen Cappas – teatteri on  myös ohjattaviani. Musiikkinäytelmissä toisena ohjaajana on Olli Roman, musiikin ammattilainen. Itse en ole lainkaan musikaalinen, mummu sanoikin aina:”Se siitä tulee, kun kaksi laulutaidotonta menee yhteen.”  Mummu oli hyvä laulamaan, mutta äitini ja isäni eivät olleet. Cappas-teatterin esittämiä näytelmiä ovat esimerkiksi Koitelin laulu, Satumaa, Kaksi kitaraa ja viimeisenä syksyllä 2017 esitetty  Väinö. Se on kertomus paikallisen erikoispersoonan, hyväluonteisen ”kylähullun” elämästä. Siinä jouduin myös näyttelemään näyttelijän sairastumisen takia.

Seniorien näytelmäkerhon perustin Haukiputaalle yli kolmekymmentä vuotta sitten. Nykyään se edelleen toimii nimellä Haukiputaan senioriteatteri. Näyttelijöistä muutama on ollut mukana alusta asti. Vanhin tämän vuoden osallistujista on 87-vuotias. Harjoittelemme ja esitämme yhden näytelmän vuoden aikana. Esityskertoja on tämän vuoden näytelmälle kertynyt jo lähes kymmenen. Uusi näytelmä valmistuu kevääksi, huhtikuussa on ensi-ilta. Yksi ryhmän näyttelijöistä Kirsti Hanhela kirjoittaa näytelmämme, ne käsittelevät ajankohtaisia ikäihmisten ongelmia.

Iin kansalaisopiston ryhmän näytelmiä on ollut esimerkiksi Kylmän torin kahvila, Susipari, Mustan lumen talvi, Pikku Pietarin piha, sekä useita muita.

Kiiminkijoen opiston taidekoulun teatteriopetus on ollut myös minun työtäni. Olen ohjannut monia pieniä ja isojakin näytelmiä, esimerkiksi Nancy, Kissan kuolema ja Häräntappoase.

Ilmaisu – ja esiintymistaidon koulutuksia olen myös pitänyt eri työyhteisöille ja järjestöille. Lausuntaryhmä on ollut myös lähellä sydäntäni ja olen ohjannut lausujia koko työurani ajan.

Yli-Kiimingissä olen ohjannut kesäteatteriproduktioita,  kuten Toivo Hyyryläisen näytelmän Vesainen, joka kertoo Juho Vesaisesta, jonka alenevaa polvea minäkin olen. Ohjasin Yli-Kiiminkiin myös Pauli Ylitalon näytelmän Aamu toi ilta vei,  joka on kertomus  Jamppa Tuomisen elämästä. Kiiminkiin ohjasin myös Koitelin laulun. Nämä kaikki olivat kantaesityksiä.

Toivon, että työni tulokset ovat tuottaneet iloa ja hyvää mieltä yleisölle sekä esiintyjille. Piristävien elämysten ja ilon tuojana toivon minua muistettavan.

Eläkepäivät

 Olen saanut olla aika terveenä, nuoruudesta asti vaivannut migreenikin on pysynyt siedettävänä ja hallinnassa. Samoin on eripuolilla kehoa olevat ajoittaiset säryt. Mieheni Timo on sairastellut, hän joutui jäämään ennenaikaiselle eläkkeelle sairauksien takia. Tällä hetkellä hänelläkin on kaikki hyvin. Teen vielä töitä kaksi iltaa viikossa, tänä syksynä jouduin esittämään roolia, näyttelijän sairastuttua. Töitä tuli enemmän kuin ohjauksessa. Ikä alkoi painaa, väsyin selvästi.

Elelemme kahdestaan mieheni kanssa. Susanna -tytär asuu Helsingissä miehensä ja kolmetoistavuotiaan Miko poikansa kanssa. Susanna on liikealalla. Hannu -poikani asuu Oulussa, hän on teatterissa töissä. Hänen tyttärensä Jemina on kolmetoistavuotias. Teemulla on neljä lasta seitsemäntoista vuotias poika Riku, kaksitoistavuotias Julia ja kahdeksanvuotiaat kaksostytöt Sara ja Lisa. He ovat papan ja mummun elämänilon antajia, mieluisia vierailijoita. Heidän isänsä Teemu on koneinsinööri Oulussa.

Loppu kirjoitus

Raija Päkkilä on Haukiputaalla ja laajasti ympäristössä tunnettu ja kunnioitettu henkilö. Kun teatteriesityksen ilmoituksessa lukee: ” Ohjannut Raija Päkkilä”, se tieto takaa esityksen laadukkuuden. Olen henkilökohtaisesti saanut viime vuosina seurata Päkkilän työskentelyä. Hän on ystävällinen, huumorintajuinen, kärsivällinen ja määrätietoinen. Hän ohjaa rauhallisesti ja ystävällisesti. Ymmärrän hyvin, miksi näyttelijäoppilaat viihtyvät vuodesta toiseen, kymmeniä vuosia. Hänen toisiin ihmisiin kohdistuva kunnioittava suhtautumisensa antaa itseluottamusta ujommallekin ihmiselle.

Helmikuussa 2018 oli Teatterikuopalla ensi-ilta Nurkkanäyttämön esityksestä Niskavuoren naiset. Raija Päkkilä esitti Loviisa – emäntää ja ohjasi myös näytelmän. Arvostelut olivat erittäin kiitettäviä. Päkkilä näytti taitonsa sekä näyttelijänä että ohjaajana.