Herätyskello soi yleensä aamuisin kuudelta. Unelias nainen nousee sängystä ja suuntaa heti ensimmäisenä keittiöön, laskee montako lusikallista laittaa kahvipurua keittimeen sekä pistää kahvin tippumaan ja suuntaa sillä välin suorittamaan muita aamutoimiaan.

Illalla hän on valinnut vaatteet valmiiksi seuraavalle päivälle niin itselleen, kuin 5 vuotiaalle pojalleen. Myös pojan ulkovaatteet on levitetty kätevästi eteiskäytävän matolle valmiiksi aamuista päiväkotiin lähtöä varten.

Vessassa hampaitaan pestessä siniset silmät vaeltelevat pitkin peilikuvajaisen kasvoja. Vaaleat hiukset ovat vielä toistaiseksi pörröiset ja vastaheränneen ”kampauksessa”. Hän harjaa hiuksensa suoriksi ja sipaisee hieman mustaa ripsiväriä ripsiinsä ja tallustaa sitten juomaan kahvia, syömään aamupalaa ja selailemaan uutisia Ipadiltä.

Töihin lähdettyä ajamaan, hän saattaa soittaa tyttärelleen varmistaakseen, ettei tämä nuku pommiin ja myöhästy koulukyydistään, ellei tytär satu tulemaan aamulla samalla kyydillä kuin hän. Iltapäivällä hän odottaa lukion parkkipaikalla tyttöä koulusta, jotta he pääsisivät samalla kyydillä takaisin kotiin.

Minun äitini syntyi Kirkonmäellä Torniossa huhtikuussa vuonna 1974. Hänen perheeseensä tuolloin kuului hänen äitinsä ja isänsä lisäksi neljä vuotta vanhempi isosisko. Äiti on aina ollut hyvin sosiaalinen ihminen ja hänet saattoi usein löytää pienempänä naapurista kyläilemästä. Varttuessaan vanhemmaksi, perheeseen syntyi uusi lapsi ja äiti sai uuden pikkuveljen, Heikin.

Äiti piti kovasti lastenhoidosta jo pienestä asti ja myös monet hänen leikkinsä liittyivät sisarustensa kanssa kotileikkeihin. Kolmannella luokalla äiti sai ensimmäisen työnsä. Hän kävi hoitamassa naapurissaan 1-vuotiasta lasta tunnin joka ilta ja lauantaisin neljä tuntia kahden ja puolen markan tuntipalkalla.

Äidin ollessa kolmannella luokalla sattui tapaturma, joka heijastuu yhä hänestä ja hänen perheestään. Heikki, äidin pikkuveli jäi vain viiden vuoden ikäisenä auton alle, eikä selvinnyt tapahtuneesta. Suru ja ikävä astuivat mukaan jokapäiväiseen elämään. Surullisen tapahtuman jälkeen tapahtui myös jotain iloistakin. Äidin perheeseen syntyi tyttövauva ja äidistä tuli jo toista kertaa isosisko.

Yläkoulussa ja lukiossa, kun oman rahan tarve alkoi olla ajankohtaista, äiti kävi tekemässä siivoustyötä koulun jälkeen tienatakseen taskurahaa itselleen, joilla ostaa vaikkapa uusia vaatteita. Perjantaisin äiti kävi vanhemman siskonsa kanssa ”kartsalla”, eli kaupungilla, jonne yleensä kaikki nuoret kokoontuivat viettämään yhdessä aikaa. Siellä hän myös tapasi nykyisen aviomiehensä. Äiti oli 15-vuotias alettuaan seurustella isäni kanssa, ja heidän suhteensa on kestänyt aina tähän päivään asti, pienistä tauoista huolimatta.

Lukion jälkeen äiti pääsi päiväkotiin harjoittelijaksi vuodeksi. Kiinnostus lastenhoitamista kohtaan ei ollut vuosien varrella jäänyt vain hetken huumaksi, vaan hän halusi siitä vielä jonain päivänä työn itselleen. Niinpä hän valmistui sosionomiksi vuonna 1997 ja muutti Ouluun. Hän muutti isäni, Jounin kanssa samaan asuntoon ja toimi jonkin aikaa sijaisena Pelastakaa lapset ry:n sosiaalityöntekijänä. Syksyllä 1998 äiti ja iskä saivat ensimmäisen lapsensa, minut.

Miksi kirjoitin juuri äidistäni enkä vaikkapa Suomen naispresidentistä, jonka vaikutus on kattanut koko Suomen kansan hyvinvointia? Jokaisella on elämässä ihminen, jota pitää äärimmäisen tärkeänä ja rakkaana itselleen. Minulle tämä henkilö on isäni lisäksi äitini ja hän ansaitsee tulla kuulluksi. Äitini on aina ollut läsnä, kun olen häntä tarvinnut. Olen aina saanut häneltä tukea ja turvaa, kun olen sitä tarvinnut. Hän on rakastanut ja kasvattanut ja opettanut minulle asioita, joilta muilta ihmisiltä en olisi koskaan voinut oppia. Hän on nainen, jota ihailen koko sydämelläni.