Riitta Pakarinen - sanataituri

Olemme saaneet lukea lähes jokaisesta Pälkjärveläisestä Riitta Pakarisen kirjoittamia hienoja tarinoita elossa olevista ja edesmenneistä pälkjärveläisistä. Ja lisää on luvassa. Riitta on kirjoittanut toimituksen pyynnöstä myös kirja-arvosteluja Pälkjärveläiseen ja matkakertomuksia seuramme kotisivuille.

Riitta on ollut Pälkjärven pitäjäseuran jäsen kohta neljännesvuosisadan. Se on ollut tapahtumarikasta aikaa seuran toiminnassa, ja tämä aktiivinen puuhanainen on ehtinyt olla monessa mukana. Missä kaikessa, siitä lähdin ottamaan selvää maaliskuussa 2014.

Jossain siellä taustalla

Aluksi kyselin Riitalta millaisessa ”roolissa” Pälkjärvi oli hänen elämässään lapsuudessa ja nuoruudessa. ”Jossain siellä taustalla se aina oli, tuo kadotettu Karjala, ja varsinkin siellä sijainnut pieni pitäjä nimeltä Pälkjärvi”, aloittaa Riitta ja jatkaa: ”Kun koulussa kysyttiin syksyisin oppilaiden syntymäpaikkoja ja vastasin innoissani Pälkjärvi, niin monesti sain kylmän suihkun niskaani. Luokanvalvoja saattoi naurahtaa, ettei Suomessa sellaista paikkakuntaa olekaan, ehdottipa joku opettaja sellaistakin, että muistan nimen väärin, että eikös se ollut Perkjärvi?”

Niinpä Riitta oppi vaikenemaan synnyinpitäjästään, jota kukaan ei tuntunut tietävän ja josta harva oli edes kiinnostunut. Kotona ja sukulaisten kesken kyllä puhuttiin Pälkjärvestä ja pälkjärveläisistä. Puheet muodostuivat kuitenkin sellaisiksi sisäpiirin asioiksi, joista ei paljoa ulkopuolisille huudeltu.

Riitta muistelee vanhempiensa osallistumista seuran järjestämiin kesäjuhliin: ”Kotiin palattuaan he kertailivat iloisin ilmein toisilleen – ja meille lapsillekin – ketä tuttavia olivat tavanneet. Näytti siltä, kuin vanhempien olemus olisi nuortunut vuosia, kun olivat tavanneet Halosia, Koljosia, Immosia, Muhosia, Tukiaisia. Puhuttiin Korvenheimosta ja Rouhiisista, Heiskasista ja Kortelaisista. Me lapsetkin saimme ikään kuin herkutella tuon päivän näillä suullisilla kotiin tuomisilla.”

Elämän ruuhkavuosina Pälkjärven kuva kuitenkin haalistui, vaikkei se mihinkään kokonaan kadonnut. Mieleen nousi hajanaisia muistinmurusia esim. silloin, kun Riitalta kysyttiin syntymäpaikkaa tai kun hän näki sanomalehdessä jonkun pälkjärveläisen kuolinilmoituksen.

Lähdetkö Ilmakkaan?

Riitalla ja hänen miehellään Onni Pakarisella on kesäpaikka Värtsilän Kaustajärvellä. Lähestyessään viidenkymmenen vuoden ikää Riitta mietti usein rajan tuntumassa liikkuessaan, kuinka monet ihmiset voivat halutessaan mennä vaikkapa synnyinseudulleen juhlimaan. ”Miksi se on minulta kiellettyä, suorastaan mahdotonta”, tuskaili Riitta itsekseen? Moninkertaiset piikkilanka-aidat valtakunnan rajalla erottivat Suomen ja Neuvostoliiton toisistaan.

Mutta pari vuotta ennen h-hetkeä tapahtui ihmeitä: Pakaristen lankapuhelin pirahti loppukesällä 1990. Miesääni sanoi: ”Sinä et tunne minua, mutta minä tiedän sinut. Lähdetkö Ilmakkaan?” Hetkeäkään epäröimättä Riitta vastasi kysyjälle myöntävästi.

Aviomiehen kotiuduttua Riitta kertoi pyhäselkäläisen maanviljelijän soittaneen ja pyytäneen häntä Ilmakkaan ja että hän oli suostunut. Kun siippa sai kuulla soittajan nimen, Unto Kortelainen, hän valisti vaimoaan, että mies on Joensuun kaupungin verojohtaja.

Kuinka Unto sitten tiesi kysyä Riittaa? Riitan eno, Mauno Vornanen, oli kertonut Untolle, että Martta (s. Vornasen) ja Tauno Holopaisen vanhin tytär Riitta (s. 1942) olisi halukas lähtemään synnyinseuduilleen, jahka sinne olisi menijöitä ja mukaan mahtuisi.

Unohtumaton matka Ilmakkaan toteutui muutamaa viikkoa myöhemmin. Vaikka oli jo syyskuun puoliväli, Riitan synnyinkodin pihapiirissä kukkivat ruusut! Niiden tuoksu huumasi matkalaiset. Matti-ukin muuraama uuni löytyi pusikosta suhteellisen hyväkuntoisena. Sen kyljestä Riitta otti pienen litteän kivenpalasen tuliaiseksi vanhemmilleen.

Syksyn 1990 jälkeen vain yksi seuran vuotuisista kotiseutumatkoista on jäänyt Riitalta väliin. Viime vuosina Pälkjärvellä on tullut käytyä useamman kerran kesässä. Riitta on osallistunut myös lähes kaikille seuran tekemille muille matkoille ja retkille.

Aktiiviseksi seuran jäseneksi

Tuo ensimmäinen kotiseutumatka syksyllä 1990 oli Riitalle se sysäys, joka sai hänet liittymään jäseneksi ja mukaan seuran toimintaan. Eikä aikaakaan, kun hän tuli valituksi myös johtokuntaan.

Aivan aluksi Riitta ryhtyi käymään seuran opintokerhossa, jota pidettiin Rauno Hämäläisen puheenjohtajakaudella Joensuun yliopiston tiloissa. ”Halusin ehdottomasti opintokerhoon, sillä olin kuullut vanhemmiltani monet muistelukset Ilimakan opintokerhosta. Tässä Joensuun opintokerhossa oli kävijöinä aluksi enemmän miehiä kuin naisia. Kuinka mielenkiintoista olikaan nyt tutustua ihmisiin, joiden sukunimet olivat tulleet tuttuakin tutummiksi kuulopuheiden perusteella”, muistelee Riitta. Jossain vaiheessa nämä opintokerhot sulautuivat sitten tarinailloiksi, jotka naisväkikin tunsi paremmin omakseen.

Johtokuntaan kesällä 1993

Johtokunnassa – usein keittiön puolella – hääräili ilmakkalainen Kerttu Halonen (s. Koljonen). Kerttu tunsi Riitan ja tiesi, että hän on toiminut aktiivisesti useammassakin järjestössä. Kun Kerttu halusi erota johtokunnasta kahden toimintakautensa (1990–1993) jälkeen, hän ehdotti tilalleen Riittaa ja niinpä Riitta tuli valituksi johtokuntaan kesän 1993 vuosikokouksessa.

”Mielellänihän minä liityin tähän ”kolmen nuoren naisen ja kolmen vanhan miehen” (Rauno Hämäläisen sanonta) aktiiviseen porukkaan”, toteaa Riitta. Rauno Hämäläinen, Unto Kortelainen ja Martti Rouhiainen olivat ne ”vanhat miehet”, ”nuoria naisia” Maija Närhi, Lahja Eklund sekä Riitta Pakarinen.

Riitta kertoo jännittäneensä ensimmäistä järjestäytymiskokousta, joka pidettiin Eklundien kauniilla kesäpaikalla Kuorinkajärven rannalla. Puheenjohtajaksi valittiin edelleen Rauno Hämäläinen, varapuheenjohtajaksi ja rahastonhoitajaksi Unto Kortelainen ja sihteeriksi Maija Gerlander (nykyinen Närhi).

Tuosta ensimmäisestä kokouksesta Riitta muistaa, kuinka Rauno piti kauniin kiitospuheen sihteerille ja kuinka hän itse näytti ensimmäisen kerran ”kyntensä” vaatimalla, että sihteerillä täytyy olla käytössään tarvittavat työkalut, kuten kopio- ja kirjoituskone. Tietokoneaika oli tuolloin vielä kaukana edessäpäin. Samalla hän kertoi muille johtokunnan jäsenille hieman häpeillen, ettei ole huusholli-ihmisiä, joten hän yrittää antaa panoksensa seuralle jossakin muussa muodossa.

Ne viisitoista toimintakautta, jotka Riitta oli mukana johtokunnassa, olivatkin varsinaista seuran kasvamisen aikaa. ”Jäsenmäärä lisääntyi vuosi vuodelta ja koska vihdoinkin pääsimme Pälkjärvelle toteuttamaan monia projekteja, riitti johtokunnalle aktiivista pohdintaa ja työtä jokaiselle vuodelle. Kaikkien panosta tarvittiin. Eikä vain meidän johtokuntaan kuuluneiden, vaan myös eri toimikuntien kuin myös jäsenistön taholt”a, muistelee Riitta.

Kohokohtia

Toiminnan kohokohdiksi Riitalle muodostuivat kahden kirjan julkistamistilaisuudet. Pälkjärvi oli pieni pitäjä -kirja julkistettiin marraskuussa 2003. Kolmisensataa sivua käsittävä kirja sisältää tarinoita ihmisistä ja arkisesta elämänmenosta Pälkjärvellä vähän samaan tapaan kuin Pälkjärveläinen-lehti nykyään. Kotiseudun murretta tallennettiin kirjaan Päläkjärven pätinäkuntoo. Kirja ilmestyi vuonna 2006.

Molempien kirjojen aineisto löytyi suurimmaksi osaksi Joensuun Maakuntakirjaston ”Pälkjärvi-hyllystä”, joka sinne oli jostain kohtalon oikusta muodostettu Ilmi Järvelinin johtajakaudella. Riitta oli mukana molempien kirjojen toimituskunnassa. Hänellä oli sopivasti kirjojen kokoamistyössä kotikenttäetu, koska Maakuntakirjasto oli Riitan työpaikka.

Työstä Pälkjärven pitäjäseuran hyväksi Karjalan Liitto on myöntänyt Riitalle pronssisen ansiomerkin vuonna 1999 ja hopeisen ansiomerkin vuonna 2004.

Metsäkirkko

Riitta muistelee lämmöllä yhteistyötä johtokunnan jäsenten kanssa. Tiiviisti yhteen hitsautuneelle joukolle tuli tavaksi järjestää ainakin kerran vuodessa kokouksen yhteyteen jotain oheisohjelmaa.

Eräänä kesänä johtokunta kokoontui juhannuksen jälkeen Pakaristen kesämökille Värtsilän Kaustajärvelle. He päättivät järjestää samalla yllätyksen puheenjohtaja Rauno Hämäläiselle hänen syntymäpäivänsä merkeissä. Näin Riitta kertoo tuon illan tunnelmista:

”Ennen virallisen kokousosuuden alkua vaelsimme metsäkirkkoon mökkimme pihapiirin rinteeseen, rautaristin ympärille. Rautaristin kuuluisi olla Venäjän puolella, Värtsilän hautausmaalla, sillä siihen on kaiverrettu Värtsilään haudattujen mieheni isovanhempien nimet. Risti jäi kuitenkin Suomen puolelle, kun raja sulkeutui.

Vasta muutama vuosi aikaisemmin meille oli selvinnyt, että mieheni isoisä Juho Pakarinen oli syntynyt Pälkjärven Kurikassa 1859, tilalla Kurikka nro 4. Sieltä hän muutti 14-vuotiaana vanhempiensa mukana Tohmajärven Järventaukseen, josta taas avioiduttuaan Anna Maria Koffertin kanssa Värtsilän Kaustajärvelle.

Kesäasuntomme naapurissa asuva rovasti Erkki Lintunen oli lupautunut pitämään meille tuon metsäkirkon. Tuulen humina, veden välke, satojen metsäkurjenpolvien sini ja laskeva ilta-aurinko. Siinä puitteet johtokunnan iltakirkolle. Hartaana kaikui rajavyöhykkeen tuntumassa laulettu suvivirtemme, ja aatoksemme liitivät yli esteiden Pälkjärvelle saakka, jonne olisi ollut linnuntietä vain parin vanhan peninkulman matka.”

Tehtävät vaihtuvat

Jäätyään eläkkeelle Riitta ilmoitti eroavansa johtokunnasta. Puolet vuodesta kuluisi jatkossa kesäpaikalla Värtsilässä. Riitta katsoi, ettei hän näin ollen voisi omistautua seuran työlle niin täysipainoisesti kuin haluaisi ja olisi suotavaa. Haikein mielin hän teki kesän 2008 vuosikokouksessa tilaa seuraajalleen Marja Perssonille.

Ensimmäiset vuosikymmenet seuran johtokunta oli hyvin miesvaltainen. Näinä 65 vuotena seuran johtokunnassa on toiminut 37 henkilöä, joista vain kahdeksan on ollut naisia. Naisista kauimmin ovat toimineet Irja Kivinen 23 vuotta, Maija Närhi 25 vuotta ja Riitta Pakarinen 15 vuotta. Riitan tullessa valituksi johtokunnassa oli molempien sukupuolten edustajia saman verran, ja näin on nykyisinkin.

Ei Riitta laakereilleen jäänyt lepäilemään johtokunnasta eroamisen jälkeenkään. Kuten jo alussa kävi ilmi, Pälkjärveläinen-lehti on työllistänyt Riittaa erilaisilla toimeksiannoilla. Riitta oli mukana myös jonkin aikaa toimineessa muistelutoimikunnassa, joka suunnitteli ja toteutti muistitiedon keruuta ja tallentamista. Riitta kuuluu Joensuun tarinailtojen vakiokävijöihin ja arpajaisten aikaan hänelle lankeaa usein tehtävä halaajana tai voittojen esittelijänä.

”Sanotaan, että ”kerran partiolainen – aina partiolainen”. Sama pätenee meihin pitäjäseuran jäseniinkin: Kerran pälkjärveläinen – aina pälkjärveläinen”, tuumii Riitta haastattelun päätteeksi.

Jatkoa Riitan tarinaan elokuussa 2017

Edellä kerrottu juttu Riitasta julkaistiin Pälkjärveläinen -lehden numerossa 11/2014. Pälkjärveläinen on Pälkjärven pitäjäseuran julkaisu, joka ilmestyy 2-3 kertaa vuodessa. Tähän mennessä on ilmestynyt 18 numeroa, joissa on yhteensä lähes 1300 sivua.

Jututin Riittaa uudelleen elokuussa 2017, kirjoittaakseni tarinaan hieman jatkoa Naisten Ääntä varten.

Suomi 100, Riitta 75

Koska Riitan syntymäpäivä sattuu vuoden loppuun ja juuri kaikkien juhlapyhien alle – jonne se hukkuu ja unhoittuu – Riitta on päättänyt ”julistaa” koko vuoden 2017 myös omaksi juhlavuodekseen.

Paljon onkin ehtinyt sattua ja tapahtua juuri tämän vuoden puolella. Alkuvuodesta Riitta sai kutsun Tampereelle kirjan Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat julkaisutilaisuuteen. Hän oli lähettänyt valtakunnalliseen kulttuuri- ja tutkimusprojektin keräyshankkeeseen tarinansa ”Tuuleen kadonneet”. Se kertoo Riitan perheen asettumisesta uusille asuinsijoille Pielisensuun Utraan raskaiden evakkovuosien jälkeen. Tarina julkaistiin tuossa kirjassa muiden kirjaan valikoituneiden tarinoiden joukossa. Se on julkaistu myös Pälkjärven pitäjäseuran kotisivujen tarina-osiossa. Sieltä löytyy monia muitakin Riitan kirjoittamia tarinoita.

Heinäkuun alussa oli Joensuussa Pälkjärven pitäjäseuran vuotuinen kesäjuhla. Uutistoimittaja ja kirjailija Matti Rönkä oli lupautunut paikalle haastateltavaksi. Haastattelutehtävä lankesi Riitalle ja minulle. Jännitimme haastattelutilannetta etukäteen. Jännitys katosi, kun istuimme saman pöydän ääreen haastateltavamme kanssa, Rönkä oli miellyttävä ja laveasanainen haastateltava.

Eikä tässä vielä kaikki. Jo pari vuotta oli ollut tekeillä kirja Kaustajärvi – rajan jakama kotikylä. Kirja oli tarkoitus julkaista Suomi 100 juhlavuotena ja kirjalle saatiinkin tuo status, kun sitä haettiin. Riittaa oli pyydetty mukaan FM Katja Tikan vetämään kirjatoimikuntaan, johon hän empimättä suostui, lähinnä muisteluiden kirjoittajana ja kerääjänä.

Kirja julkaistiin juhlallisin menoin heinäkuussa Kaustajärven Siltajuhlassa, jonne oli saapunut 150 osallistujaa. Aikamoinen saavutus kylällä, jossa talvisin on vain kourallinen vakiasukkaita. Tohmajärven kunnanjohtaja Olli Riikonen lupautui pitämään juhlapuheen ja leikkaamaan sinivalkoisen nauhan.

Ja vielä on vuotta jäljellä. Mihin kaikkeen Riittta ehtiikään, jos vain kuntoa ja terveyttä riittää? Näin siis sota-aikana, vuoden pimeimpään aikaan, keskellä yötä syntynyt Pälkjärven tyttö on halunnut omalta osaltaan säilyttää ja viedä eteenpäin sitä lähihistoriaa, jonka muistajat harvenevat päivä päivältä.

Ehkä se hippunen sanataituruutta on jotain geneettistä perimää, miettii Riitta lopuksi. Riitan äidin taustalla on kaksikin runonlaulajasukua, Shemeikat ja Vornaset. Riitan ukin, Aleksanteri Vornasen, mummi oli Pedri Semeikan sisko. Myös Tolvajärven Vornaset Korpiselästä ovat sukulaisia suoraan ylenevässä polvessa. Ei voi kuin ihmetellä, millaisia mahtimiehiä – ja naisia – löytyy aikaisemmilta vuosisadoilta.