Monia asioita on omasta äidistäni selvinnyt vasta sen jälkeen, kun hän on poistunut tästä ajasta. Tämä, selviytyjä nainen, on Martta Airaksinen, o.s. Vepsäläinen, s. 7.8.1907.

Hänen oma äitinsä kuoli 5.11.1913. Hänen isänsä jäi 7 orpolapsen kanssa. Puute oli jokapäiväinen vieras. Kuusivuotiaana myös Martan, isä vei 5:n km. päähän lapsenlikaksi. Martta ei  tietänyt edes ilmansuuntaa, missä olisi hänen kotinsa. Palveluspaikan kohtelu oli tylyä. Kun muut olivat syöneet, hänelle tuotiin yleensä homeisia leivänosia. Sisun hän kertoi kuitenkin siinä tilanteessa kasvaneen.

Kylässä oli kansakoulu, jonka hän suoritti hyvin arvosanoin. Heti sen jälkeen alkoivat naapurikylällä piikomispaikat. Kaikki osoittautuivat hyviksi, koska taloissa saatu oppi oli monipuolista, myös tulevaa elämää varten.  Työtodistukset olivat erinomaisia.

Samalta kylältä oleva Martan puoliso oli kätevä ja monipuolinen. Muutakin elämänviisautta oli tullut kirvesmiehen tehtävissä mm. Raumalla ja Kotkassa saakka. Tuolloin ”kotikylän tyttö”, oli tuttu ja turvallinen valinta. Myöhemmin, Martan leskeksi jäätyä, hän sai välittää pojalleen isänsä Matin neuvon; ”tyttöjä ei saa narrata, se on ollut myös isäsi elämänohje.” Matti isä oli myös jäänyt nuorena isästään orvoksi. Sen perheen vanhimpana lapsena, hänen oli lähdettävä tuon perheen hyväksi työelämään näin kauaksi. Nämä kaksi nuorta solmivat avioliiton v. 1932. Tuolloin oli Matti 38 vuotta ja Martta 23 vuotta.

Matin kotitilan maita oli 3 km:n päässä, suuren järven saaressa. Saaressa oli peltojen varrella kaksi latoa. Yhteisellä päätöksellä käytiin rakentamaan uutta, kaksihuoneista kotia. Raha oli vähissä. Isä Matti kaatoi vahvoja koivupuita, joista äiti Martta taittoi myytäväksi saunavastoja. Koivupuiden ympäriltä he kiskoivat tuohirullat tulevan kotinsa lattialautojen alle, tuulensuojaksi. Huoneiden laipiolautojen alle he levittivät sanomalehdet, joiden päälle laitettiin kuiva hiekka lämpöeristeeksi. Jokaiseen hirrenväliin oli kerätty sammalta metsästä tiivisteeksi. Sammal piti saada kuivaksi ennen hirren väliin laittamista. Järven toiselta puolen oli Isä Matti louhinut litteät kivet kalliosta,  pirtin ja kamarin uunia varten. Ne kuljetettiin kesäreellä rantaan veneeseen, sen jälkeen rakennukseen. Kaikessa tässä aherruksessa, oli tämä sitkeä nainen tasavertaisena miehensä rinnalla. Kodin urakassa koettiin ns. keskenmenokin.  

Kodin muutto tapahtui jäitten tultua. Oma koti oli ”kullan Kallis”. Äiti Martta oli tehnyt kreppiparista joulukelloja ja taittanut ja leikannut tähtiä valkeasta paperista. Kylän kauppias oli tuonut uuteen kotiin kaksi elävää kynttilää. Äidin kutoma liina laitettiin pöydälle ja hänen uudet kutomansa matot lattialle. Äidin valmistama talkkuna, lipeäkala ja monet sen ajan jouluiset asiat loivat puutteen keskellä, siitä joulusta täydellisen.

Iltapuhteella isä Matti teki tuvassa päreisiä koreja ja suuria pärevasuja, joita kotona jokapäiväisesti tarvittiin. Siihen sopiva puuaines oli ensin metsästä etsitty ja liotettu suohaudassa. Läpi vuoden saatiin pöytään pantavaksi kalaa runsaasti. Runsaita olivat varsinkin ns. pienkalasaaliit. Tuntui, että äiti Martta kesäisin suomusti sekä siivosi särkiä ja ahvenia lähes päiväkaudet. Sen jälkeen hän laittoi ne puuastioihin suolaukseen. Sieltä hän nosti ne isolle kivelle auringon paisteeseen, niihin isä Matin tekemiin pärevasuihin. Vasujen sisällön kuivuttua, äiti Matta pussitti ne suuriin paperisäkkeihin. Yleensä hän kypsensi ne perunoiden päällä ruokapöytään.

Navetassa oli viisi lehmää, hevonen, lampaita ja kanoja; ne olivat äiti Martan hoidossa. Kaikki käyttövesi oli järvessä. Talvisin se oli jäässä, joten jäähän tehtiin avanto. Nyt, kun ei ole tuota sisukasta äitiä, näen nyt hänet muistoissani. Hän luo lunta, navettaan, saunalle ja avannolle. Sytee avantoa. Vetää vesikelkkaa saunalle, navettaan tai kotipihaan. Joskus talvella hän on niin väsynyt, että lehmän lypsynkin välillä hän on pitkällään tuomillaan oljilla, siinä navetan lattialla. Joskus lapsena kuulin, että saaren Martta osaa olla ”rekenä ja kelkkana”. Nyt sen ymmärrän. Tämä nainen pisti nopsasti valjaisiin hevosen. Teki ns. sen ajan hevosella tehtävät työt. Kaivoi lapiolla ojat pelloille. Niitti heinät ja viljat. Kävi 10 km:n myllymatkat. Muistan, kun joku kylänmies oli pyydetty päiväksi niittomieheksi, niin hän oli kertonut naapureilleen: ”En olisi uskonut sitä Marttaa, kun en ehtinyt saada niitetyksi, kun Martta kaikki jo seivästi”. Joka kesäkautena, laidunmaan loppumisen vuoksi, oli lehmät vietävä Matin kotitilan maille. Lehmät oli lypsettävä kahdesti päivässä. Perämoottoreita ei ollut veneissä kenelläkään. Jokaiselle kesäajan päivälle oli tiedossa kuuden kilometrin soututaival. Siihen aikaan ei kysytty, mitä maitolitra maksaa? Maidon tuottamisella saatiin tilan rahallinen tuotto. Tiettömän matkan vuoksi, Martta jalosti maidon kermaksi. Uuteen kotiin oli ostettava separaattori.

Isä Matti oli ns.”vanhempaa ikäluokkaa”, joka ei joutunut sotatantereille. Äiti Martta lähetteli rintamalle paketteja, mm. veljilleen. Tuolloin myös häkäpönttöihin valmistettiin pilkkeitä.

Niitä isä ja äiti haalivat metsän koivupuista. Nekin kuivattiin ja säkitettiin kuin mainitsemani kalat, suuriin paperisäkkeihin. Ne pilkkeet myös käänneltiin ja kuivattiin kuiviksi tuvan uunissa ja sen kivistä tehdyn uunin päällä. Kaikesta tästä, suurimman työn ja huolen kantoi äiti Martta. Muistan, kun hän sanoi: ”Niin kauan kun minä elän, tässä ”huushollissa”, ei viinan ja tupakan kanssa läträillä”!

Kesän tultua, tämän uuden kodin ympärille, nousi monipuolinen puu-ja marjatarha. Samanaikaisesti alkoi ensi merkit, isä Matin vaikeasta vatsasyöpä sairaudesta. Terveemmän puolison työmäärä kasvoi entisestään. Muistan, miten komeita vadelmia tuo tarha tuotti. Muistan myös, miten komeaa ja suurilehtistä oli puutarhassamme  tupakkaviljelys.  Kai sitä joku osti tuolloin sota-aikana, vai menikö sekin –rintamalle ? Puutarhan laidalla kasvoi artisokkarivi. Äiti Martta vei puutarhatuotteita  linja-autolla 60 km. päähän, torille myytäviksi. Tuohon aikaan oli vähän puutarhamansikoita tarjolla.

  Isä Matilta tuli kaikki ylen. Myös se ensimmäinen kotitarhan mansikka. Iloinen asia oli se, että tämä uuden kodin puu-ja marjatarha saivat kolmannen palkintosijan, v.1945. Tuo kilpailu käsitti koko sen läänin alueen. Toinen iloinen asia oli myös se, kun 1.1.1946 syntyi äiti Martalle tytär. Sekin lienee kertomisen arvoinen asia: Saaren kotiin oli haettu kätilö. Syntyminen oli edennyt siihen saakka, että vauvan käsi oli tullut näkyviin. Silloin kätilö määräsi, että on mentävä synnytyslaitokselle, joka oli 65 kilometrin päässä. Isä Matti valjasti kiireellä hevosen ja Martta liisterekeen ja jään ylitse kilometrin päähän tienvarteen. Siellä tämä sisukas Martta sai käskyn nousta kuorma-auton koppiin, joka vei synnytyslaitokselle. Myöhemmin, tämä äitini on minulle kertonut isä Matin enkelinäystä!

Puolison sairaus eteni. Lapsena sain vain aavistella äiti Martan valvottuja öitä, tuskaisen puolison äärellä. Tuolloin kipujen hoitoon oli vain yksi lääke, Morffiini. Sitä nyt Martta puoliso tiputteli veden seassa. Kaikesta hoivaamisesta sain aistia hänen myötä elämisensä. Näin jäi Martalle koko pienen saaritilan kivulias vastuu, kaukana tieyhteyksistä ja naapureista. Joskus piti turvautua kylän miesapuun. Vuosien kuluttua kuulin, kun kyseinen mies oli kertonut –saaren sitkeästä naisesta. Häneltä kun luotti ja osasi tehdä myös kaikki ns. miesten tekemät työt.

Saanen kertoa yhden muiston. Isä Matti oli kuollut tammikuussa. Me, äitini kanssa niitimme ja seivästimme viljapeltoa elokuussa. Kesken kaiken huomasin, että äiti Martta oli hävinnyt. Menin seivästyksistä kauemmaksi. Niin huomasin tämän ” vahvan naisen”, erään viljaseipään juurelta polvillaan ja ääneen itkemässä. Menin ja vaistomaisesti otin äitiäni hellästi kaulalta. Kuulin hänen itkunsa seasta sanovan, että ” meillä on rakas isä poissa !”Silloin aloin laulaa, ”Älä itke äitini, älä äiti kulta, vaikka vaan jo isäni, on vain musta multa./ Älä muista murhetta, tuol` on kirkas taivas. Poikas` torjuu puutetta, vähentääpi vaivas”.

Vuodet vierivät. Naisen ääni oli joskus niin hiljainen, että sitä sai vain aavistella. Esimerkiksi silloin, kun avasin kerran navetan oven. Kesken lehmien lypsämisen, näin hänet olkien päällä navetan lattialla. ”Levähtääkseen edes vähän”, hän sanoi. Näissä arjen askareiden keskellä, hänellä oli toivo, että vielä joskus työtaakka olisi helpompi kantaa. Se toivo, antoi hänelle selvästi voimaa. Kerran hän sanoi pojalleen näin: ”Kun sinä poikani saat joskus puolison, niin sitten käyn kylässä ja kierrän kaikki sukulaiset ”!

Tuli  tammikuinen, keskitalven leuto pakastava aamu. Puolison ja isä Matin vaivat päättyivät. Helmikuun yhdeksäspäivä, hautauspäivä, oli aurinkoinen ja kirkas. Varmaan tuo tahtoi valaa, toivoa ja uskoa surun keskellä. Näin mentiin eteenpäin seuraavaan vuoteen. Äiti Martta oli nuorena siellä naapurikylällä, puhonnut alas heinän pudotus luukusta. Siitä oli tullut jo elinikäinen selkävamma. Nyt hän kompastui kotona oleviin rappuihin, josta oli seurauksena reisiluun murtuminen. Läänin sairaalan hoidossa siihen aikaan, potilas laitettiin ns. vetoon. Marttakin sai vetopunnukset jalkaansa. Määrätyn ajan päästä, käveleminen alkoi kainalosauvojen varassa.

Poika toi saareen puolison, v. 1960. Nyt saaressa oli kaksi emäntää. Talvella 1961, tultiin ”vanhaa emäntää” pyytämään kotimieheksi, kilometrin päässä olevaan niemeen. Sieltä maantielle oli matkaa 3 kilometriä. Kaksi veljestä asuivat toisistaan n. 150 m:n päässä. Ilomielin nyt äiti Martta lupasi tulla kotimieheksi. Lypsettäviä oli siellä vain kolme. Huoneetkin tuli pitää lämpöisenä.

Illan suussa hän sai lehmät ja muut hoidetuksi. Hän teki valon, talon öljylamppuun, aikomuksena neulominen. Neulomisesta ei tullut mitään. Koko pitkän yön hän valvoi. Seisomisesta ei tullut mitään. Aamulla hän sai itseään maata pitkin vedetyksi tuohon naapuriin. Klo oli yhdeksän aamulla, kun tuo naapuri toi kotimiestä kotisaareen. Äiti Martta oli sanattomana ja lähes liikkumattomana pitkällään, tuossa naapurin liistereessä. Minä, hänen poikansa, valjastin hevosen kiireellä reen eteen. Alkoi taas jään ylitse kilometrin matka, nyt jo taxiin ja edelleen läänin sairaalaan. ”Naisen ääni” vaimeni lähes täysin yli 20:ksi vuodeksi. Tuohon vuosimäärään mahtuu viisi eri ns. halvausta. Sen, mitä päivien toipuminen toi mukanaan, tämä uusi tilanne vei aina huonommaksi. Jouduin kysymään: Koska tämä murhe päättyy?

Tämä ”naisen ääni” nyt elää muistoissani.  Elämänlanka katkesi jo v. 1982. Sinä syksynä kolmen kuukauden sisällä, olivat neljät, minulle läheisen ihmisen hautajaiset. Rakkaan äitini lisäksi, poistui ajasta, veljensä ja sisarensa, sekä rakas Anoppini. Elämässäni vaikuttavat edelleen hänen neuvonsa ja elämänohjeet; ”vaikka ”sydänriepu”olisi välillä sykkyrällä, niin älä norkoile, vaan toimi silloin terveesti ja kuuntele omantuntosi ääntä !”-Äitini oli hyvin ”valoisa”, vakaa ja työteliäs ihminen.

Hautausmaalla on suhteellisen pieni kivi. Isä Matin tietojen vieressä lukee tiedot myös äiti Martasta. Hänen päättymispäivä on sama, kuin  toisen, sen ”nuoren emännän”syntymäpäivä; kuukausi ja päivä. Kiven alla nyt lepäävät vieretysten molemmat emännät. Kiitos heille molemmille ! Heidän elämänkaartaan on kaunistanut vaatimattomuus. Täällä me  hautausmaillamme, kuljemme monien pienien hautakivien ohitse. Toivottavasti, me uskomme todeksi sen, että ”jokainen ihminen on laulun arvoinen”. Myös tämä, -saaren Martta !