Saarijärven salomailla Lanneveden kylässä Anttilan talossa elelivät maatilallansa Johannes ja Kustaava Anttila perheensä kanssa. Perheessä oli äidin ja isän lisäksi poika Juho ja tyttäret Johanna ja Maria. Sitten kesällä v.1897 heinäkuun 15. päivänä perhe kasvoi kerralla kahdella: syntyi potra poika ja hento tyttö. Kaksoset saivat kasteessa nimet Oskari ja Wilhelmiina. Perheeseen syntyi vielä paljon lapsia, kaikkiaan 12. Heistä 4 poikaa ja 6 tytärtä elivät aikuisiksi. Linda kuoli murrosikäisenä keuhkotautiin ja Erkki kuoli vauvana.
Perhe eli normaalia maalaistalon elämää. Maatalous ja karjanhoito olivat pääelinkeinot. Mutta elämä sai mullistavan käänteen, kun perheen isä yllättäen kuoli 53-vuotiaana vuonna 1912. Äitikin kuoli melko nuorena 58-vuotiaana vuonna 1926. Lapset jäivät keskenään. Vanhimmat lapset olivat jo aikuisia, mutta nuorin Heikki oli vasta 16-vuotias.
Elämä jatkui. Jatkettiin töitä, jotka vanhemmilta jo varhain oli opittu: kynnettiin, kylvettiin, hoidettiin karjaa, kasvatettiin pellavaa, kudottiin kankaita ja ommeltiin vaatteita. Vuorotellen myös vanhemmat lapset lähtivät kansanopistoon, maatalouskouluun, talouskouluun, emäntäkouluun, kaksi tyttäristä seminaariin ja maalaistalon emänniksi. Kaksosista Oskari jäi hoitamaan Anttilan talon isännyyttä ja Wilhelmiina lähti seminaariin. Perhepiirissä häntä kutsuttiin Miinaksi.
Perheessä lapset oli kasvatettu uskomaan ja turvautumaan Jumalaan ja Vapahtajaan. Lapset olivat saaneet hyvän ja turvallisen kasvualustan. Jo varhain Miina sai lähetyskutsun, ja valmistuttuaan seminaarissa opettajaksi hän tahtoi joskus lähteä lähetystyöhön. Hän pyrki ja pääsi lähetyskurssille Suomen Lähetysseuraan. Siellä suunniteltiin hänen lähettämistään Ambomaalle (nyk. Namibia). Kaikki oli valmista, enää tarvittiin vain lääkärintodistus lähtöä varten. Miina oli syntyessään pieni ja hento ja myös aikuisena hän oli pieni ja hento, mutta hyvin terve. Mieslääkäri kuitenkin takertui hänen pienuuteensa, pituus 148 cm. Lääkäri oli sitä mieltä, ettei niin pieni, hento ihminen pärjää Afrikan vaativissa olosuhteissa, eikä kirjoittanut todistusta. Mutta Miina ei hellittänyt. Hän meni naislääkärille, joka kirjoitti hänelle lääkärintodistuksen lähtöä varten.
Tie aukeni. Ensimmäinen työkausi Afrikassa Ambomaalla kesti 1927 – 1937. Sitten hän sai kotimaan loman. Mutta paluuseen tulikin ongelmia, koska Suomessa syttyi sota. Niinpä Miinakin palveli joitakin aikoja myös rintamalla lottana. Sitten tuli rauha ja piti löytää keino palata Afrikkaan omalle työkentälle. Purjelaiva Viking Ahvenanmaalta oli valmistautumassa purjehtimaan Afrikkaan Kapkaupunkiin ja se suostui ottamaan 25 lähetyssaarnaajaa mukaansa lastin lisäksi. Matka Ahvenanmaalta Kapkaupunkiin kesti 6 kuukautta. Mutta viimein laiva pääsi monien myrskyjen ja vaikeuksien jälkeen perille onnellisesti.
Tämä lähetyskausi kesti 1946 – 1957, jolloin Miina pääsi eläkkeelle. Hän vietti eläkepäivänsä Jyväskylässä, jonne hänen kaksi sisartaan olivat valmistaneet hänelle eläkekodin. Sisarukset, jotka jo lapsena olivat hyvin tiiviisti toisiinsa hitsautuneita, auttoivat toisiaan läpi elämän, aina vuorollaan sitä sisarusta, joka milloinkin apua tarvitsi. Niinpä heillä oli kaunis asunto Jyväskylässä varattuna omia eläkepäiviään varten ja siellä oli valmis kamari myös Afrikasta pitkältä taipaleelta kotimaahan palaavalle sisarelle. Myös elämä Suomessa oli paljon muuttunut. Oli hyvä aloittaa uusi elämänvaihe tuttujen ihmisten kanssa.
Miina työskenteli Ambomaalla opettajana eri paikoissa, myöhemmin myös tarkastajana eri kouluilla. Hän joutui tekemään pitkiä matkoja jalan viidakon halki. Hän kertoi, että hyvät unet sai matkalla, kun kaivoi kuopan maahan ja täytti sen heinillä. Varmaan suojelusenkelit olivat hänen matkassaan, koska viidakossa oli myös paljon villieläimiä ja käärmeitä. Mitään onnettomuuksia ei tapahtunut, tosin monia vaaratilanteita. Hän sai ambolaisten luottamuksen ja he pitivät hänestä. He antoivat hänelle lempinimen ”Kuku Miina”, joka on myös kunnianimi. Hän rakensi myös itselleen pienen bambumajan, josta tuli hänelle rakas koti. Viimeiset työvuotensa 50-luvun lopulla hän vietti Etundan kylässä, joka tuli hänelle hyvin rakkaaksi. Etunda sijaitsee Lounis-Afrikan ja Angolan rajan tuntumassa Namibian luoteiskolkassa. Siellä hän valvoi myös koulurakennuksen valmistumista ja asui keskeneräisen koulurakennuksen nurkassa. Mitään yksityisyyttä ei ollut, sillä ikkuna-aukoista riitti uteliaita katselijoita. Ja kun välikattoakaan ei ollut, kopsahtelivat rotat yöllä hänen telttavuoteeseensa keskeyttäen hänen unensa, jota muutenkin jatkuvasti häiritsi kylistä kuuluva rummutus ja tanssin jytke. Äärimmäisen karuista olo suhteista huolimatta hän kesti paikallaan ja sanoma Jumalan rakkaudesta löysi tien ihmisten sydämiin. Päästiin opiskelun alkuun koululla vuonna 1959. Samana vuonna, jolloin Miina siirtyi eläkkeelle kotimaahan, toimitettiin Etundassa ensimmäinen kaste. Kahdeksan kylän asukasta kastettiin ja otettiin seurakunnan yhteyteen.
Vuonna 1977 palmusunnuntaina väsynyt kulkija sai iäisyyskutsun ja siirtyi Taivaan kotiin. Iso suku sisaruksia ja heidän perheitään oli saattamassa meille kaikille niin rakasta tätiä Saarijärven kirkkomaahan. Pitkä matka oli päättynyt. Surujuhla oli lähinnä taivasjuhla. Saimme muistella, mitä tätimme oli itsekullekin meistä merkinnyt. Vielä vanhana hän lauloi kirkkaalla, kauniilla äänellään ”Herraa hyvää kiittäkää” ja ”Jeesuksesta laulan”, joka oli kaikunut myös pimeässä Afrikassa ja avannut monelle tien pimeydestä valoon Vapahtajansa yhteyteen. 18 vuotta saimme pitää tätiämme vielä kotimaassa, oppia häneltä elämänviisautta ja kuulla Jumalan rakkaudesta ja johdatuksesta. Hän oli esirukoilijamme ja esikuvamme, jonka siunauksin saimme aina Jyväskylän kodista lähteä ja tietää, että esirukoukset seurasivat meitä elämän matkalla. Oli myös suurta juhlaa tavata hänen rakkaita afrikkalaisia ystäviään, jotka kävivät häntä tapaamassa Jyväskylässä. Elämän viimeiset vaiheet hän sai viettää sairaalassa väsyneenä. Mutta kun menimme häntä katsomaan ja aloimme laulaa hänen rakkaita laulujaan, huulet alkoivat liikkua, vaikka ääntä ei enää tullutkaan. ”Kuku-Miina odotti jo pääsyä Isän kotiin.
Kirjoittaja
Helena Hirn
Lisätietoja
Miina Anttilan kirja Hyvästi kaunis kylä
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.