”You need me and I need you. Without each other there ain’t nothing we can do.” Museonjohtaja Virpi Kanniaisen puhelimen avauskuvana on Aretha Franklinin ”Think” – Se kiteyttää heti jotakin olennaista Virpistä. Vapaus luoda, tuntea ja olla oma itsensä ovat hänelle kaiken ytimessä.
Kun Virpi Kanniainen puhuu taiteesta, hänen äänessään on samaa hiljaista innostusta kuin lapsella, joka avaa salaperäisen museon oven ensimmäistä kertaa. Eikä se ole sattumaa. Hänen oma suhteensa taiteeseen syntyi juuri sellaisesta ovesta – ja sellaisesta lapsuudesta, jossa museot olivat turvapaikka, leikkikenttä ja ikkuna maailman kauneuteen.
Virpi on syntynyt Lapualla ja perheen muutettua Rovaniemelle hän vietti paljon aikaa lomillaan isovanhempiensa luona Vaasassa. Koska kavereita ei ollut, hän löysi kumppaneikseen museot. Niin Vaasan taidehalli, Pohjanmaan museo kuin itämaisen posliinin kokoelmat olivat hänen seikkailumaailmojaan. ”Kun museon ovi avautui, tunsin aina saman tunteen – lämmön ja jännityksen. Tunnen sen vieläkin.” Tuo lapsuuden hiljainen kokemus kantaa häntä yhä.
Rovaniemen vuosina Virpin kulttuuriharrastuksia vahvistivat Rovaniemelle perustettu taidemuseo, koulun kulttuurivisiitit ja kaupunginorkesterin aktiivisuus. Opintie vei hänet Lapin yliopistoon taiteen pariin, ensin taideteollisuuteen ja muotoiluun, sitten taidehistoriaan. Kandityönsä hän kirjoitti suomalaisista penkkiryijyistä, mikä kertoo jotakin Virpin tavasta katsoa taidetta: pintaa syvemmältä, tarinoiden ja tekijöiden kautta. Taiteilijuus ei lopulta näyttäytynyt hänen omana polkunansa, mutta ymmärrys tekijyydestä on läsnä hänen johtamistyössään.
Sittemmin torniolaistunut Virpi kokee, että ”eteläpohjalaisuus ei lähde ihmisestä, mutta torniolainen identiteetti on tullut vahvasti rinnalle”. Virpi pitää Tornion kulttuurihistoriallista merkitystä ainutlaatuisena -paikkana, jossa pienuus ei sulje pois suuria taidekokemuksia. Ensikosketus museotyöhön löytyi Tornionlaakson museon kansanhuonekalujen projektin kautta. Siitä alkoi polku, joka on sittemmin suunnannut Aineen taidemuseoon – paikkaan, jonka kehittämisessä hänestä on tullut keskeinen ääni. Aineen taidemuseon uudet näyttelysalit ja huippuluokan säilytystilat ovat herättäneet laajaa ihailua ympäri Suomen. Silti Virpi näkee paljon arvoa työssä, jota yleisö ei välttämättä huomaa: teosten valinnassa, näyttelyarkkitehtuurin rytmissä, metatason suunnittelutyössä, jossa näyttelyistä tehdään kokonaisuuksia eikä vain kokoelmia. Aineen taidemuseossa on rakennettu yhdessä strategia, visiot ja arvot. Erityismaininnan ansaitsee museon antirasistinen strategia – yksi Suomen ensimmäisistä. Museossa on kokeiltu myös yhteisökuraatiota, joka tuo esiin toisenlaisia ääniä ja näkökulmia. Virpin ajatuksessa museo ei ole hiljainen pyhäkkö, vaan elävä ja osallistuva tila. ”Museo on ihmisiä varten. Kaikkien pitää tuntea olevansa tervetulleita.”
Virpi on myös Taideneuvoston jäsen – ja tällä hetkellä sen ainoa virkamies sekä pohjoisen edustaja. Hän tuo pöytään näkökulman, jota etelässä ei aina osata nähdä: saavutettavuutta ja saatavuutta. Lapset ja nuoret eivät kaikkialla pääse taiteen pariin yhtä helposti. Esimerkiksi rahalliset leikkaukset näkyvät suoraan tapahtumissa ja kulttuuripalveluissa. Siksi hänen työnsä neuvostossa on ollut äänen antamista niille, joilla ääni ei aina kanna.
Virpi ei korosta itseään ja merkitystään yksilönä, vaan hän näkee itsensä museon henkilöstön tukijana ja osana yhteisöä. ”Haastavin ja tärkein tehtävä on tukea henkilöstön luovuutta.” Kaikista tehtävistään huolimatta Virpi innostuu eniten kohtaamisista. Lapsi, joka kertoo vanhemmilleen näyttelyssä oppimansa; ihminen, joka saa lohtua surun keskellä; vierailija, joka löytää teoksesta jotakin itselleen myös ilon ja juhlan aikana. ”Nykytaide voi olla vaikeaa, koska se on liian lähellä meitä. Siksi se myös koskettaa.” Virpin mielestä museon tehtävä on antaa tälle kokemukselle tilaa ja tukea. Virpi toivoo, että jokainen museokävijä tuntisi museon olevan häntä varten, ilman ehtoja tai ennakkovaatimuksia.
Kun työ vaatii paljon tunnetta, ajattelua ja ihmisten kohtaamista, Virpi palautuu luonnossa ja käsillä tehden. Metsä on hänelle museokokemuksen veroinen tila – rauhallinen, hengittävä ja laaja. Lisäksi hän ompelee lähes kaikki omat vaatteensa. Se on sekä arjen taitoa että mielenhuoltoa. Tavoitteena on tehdä joskus kaikki vaatteet itse – pitkän aikavälin unelma, joka kertoo Virpin suhteesta käsityöhön ja omannäköiseen elämään.
Seuraava näyttely ”Helmiä nauhassa” tuo esiin suomalaisia naistaiteilijoita eri aikakausilta. Se on samalla kunnianosoitus niille, jotka ovat pysyneet näkymättömissä, mutta vaikuttaneet taidehistoriaan hiljaisella voimallaan – samanlaisella tavalla kuin Virpi itse.
