Vilhelmiina Tuuri - onnensa etsijästä tarmokkaaksi talolliseksi

Vilhelmiina Juhontytär Tuuri os, Ojala syntyi Kauhajoella 1875 tilallinen Juho Jaakko Iisakinpoika Ojalan ja vaimonsa Heta Sofia Hermannintyttären (os Krusberg) kolmantena lapsena.

Suureen maailmaan onnea etsimään

Ennen vuosisadan vaihdetta, epävarmoina venäläistymispaineiden aikoina tuli yhä tavallisemmaksi hakeutua Suomesta siirtolaiseksi ulkomaille, etsimään parempaa elämää. Tavallisimmin lähtijöitä olivat miehet, jotka useinkin välttivät tällä toimenpiteellään osallistumisensa Venäjän armeijan palvelukseen.

Vilhelmiina tiesi jo 17-vuotiaana, ettei pientalollisen kolmantena tyttärenä 1800-luvun Suomessa olisi hänelle tarjolla kovinkaan ruusuista tulevaisuutta. Mieli avoimena hän kuunteli kyläläisten tarinoita ihmemaasta, jossa unelmista tehdään totta. Naapurin tytär Maria Gustava Kuja-Aro kuunteli samoja tarinoita ja yhdessä he päättivät lähteä suuren meren taakse etsimään onneaan ja toteuttivat haaveensa n sukulaisilta lainaamien rahavarojen avulla.

Kristiinankaupungin maistraatti myönsi 5 vuoden passin 24.4.1893 nimellä ”torparedottern Wilhelmina Jakobsdotter Ojala från Kauhajoki socken”. Ellis Islandiin New Yorkiin hän saapui S.S.Rugialla 29.5.1893 Hampurista Le Havren kautta. Kieliä taitamattomalle 17 -vuotiaalle matka taisi olla melkoinen seikkailu.

Talollisen tytär oli oppinut kotonaan tiukan työmoraalin ja sai pian töitä New Yorkilaisen perheen sisäkkö-apulaisena. Myöhemmin ovat jälkeläiset tienneet kertoa, ettei kukaan osannut tehdä niin erikoisia ruokia kuin ”Tuurin mamma”. Hän oli oppinut suuressa maailmassa.

Onni löytyi Kanadan suomalaisyhteisöstä

Ilmeisesti ”suureen länteen” muuttaneet suomalaiset pitivät tiiviisti yhteyttä toisiinsa ja niinpä Vilhelmiinakin sai tietoonsa, että Kanadassa Greightonin alueella on kaivostöissä runsaasti suomalaisia ja hänkin päätti hakeutua niille seuduille. Tarkkaa tietoa ei ole hänen muuttonsa ajankohdasta, mutta varma tieto on, että hän tapasi Greightonissa kauhavalaisen Nikolai Tuurin, jonka kanssa hänet vihittiin avioliittoon 15.4.1896. Greightonin lutherilaisen kirkon seinällä on muistolaatta, josta näkyy, että Nikolai ja Vilhelmiina Tuuri olivat perustamassa kirkkoa, mikä oli osoitus suomalaisten vahvasta yhteishengestä ja myös uskonnollisuudesta.

Perhe

Tuurin perheeseen syntyi 1896 poika, joka sai nimekseen Johan Ludvig. Nimi valittiin ehkä ajatellen englanninkielisten ääntämistä mutta vahvasti suomalaista merkkihenkilöä muistaen. Pieni Ludvig menehtyi sittemmin 1898, mutta pian hänen kuolemansa jälkeen syntyi 1898 Jaakko Artturi.

Pieni perhe teki rohkean päätöksen vuonna 1900 kun Vilhelmiina odotti kolmatta lastaan; hän lähti yksin pienen Artturi-pojan kanssa Atlantin valtameren yli takaisin Suomeen mukanaan valtava matka-arkku. Tarkoitus oli, että hän etsii Suomesta pariskunnalle oman tilan ja Nikolai jää vielä joksikin aikaa hankkimaan varoja tilan ostoon. Nikolai oli neuvonut Vilhelmiinaa hakeutumaan Kauhavalle veljensä luo ja vanha tarina kertoo, että veli oli asemalla vastassa, mutta oli ilkikurisena miehenä ”juksannut” tulijaa leikkimielellä. Vilhelmiinan huumorintajua koeteltiin pitkän matkan rasitusten jälkeen ja hän läpäisi testin.

Kauhavalta Vilhelmiina muutti lapsineen vanhempiensa luo Kauhajoelle Ojalan taloon. Vuosisadan alussa muutto ”suuresta lännestä” takaisin Pohjanmaalle oli varmaan melkoinen muutos, – tarkkaan harkittu teko. Kanadasta haettiin rahat oman kodin ja tilan perustamiseen ja kokemukset maailmalta avarsivat perheen näkökulmaa ja halua olla kehittämässä omaa kyläyhteisöään. Suomi oli ollut perheen perustamisvaiheessa unelmien kohde ja erityisen rakas ja se varmaankin vaikutti siihen, että isänmaallisuus oli tärkeää koko elämän ajan.

Nikolai tuli Suomeen vasta noin 1901–1902. Nikolain muuttokirja Kauhavan kautta Kauhajoelle on päivätty 5.8.1902, Vilhelmiina tuli Päntäneelle Aronkylän Ojalasta ja molemmat olivat läsnä, kun tehtiin elämän tärkein hankinta, ostettiin oma Kalliorahkolan tila 19.7.1902 6800 markan kauppahinnalla. Lisäksi ostajilla oli 200 markaksi arvioitu eläkevastuu Sameli Juhonpoika Rahkolalle ja tämän vaimolle, joilta Joakim Tall oli talon ostanut 1.11.1900. Kiinnekirja Nikolaille ja Vilhelmiinalle myönnettiin kolmannen lainhuudatuksen jälkeen talvikäräjillä 14.3.1903.

Rippikirjassa mainitaan todistus Amerikan matkaa varten 13.11.1902, joka vahvistaa, että Nikolai lähti talokaupat tehtyään joulukuussa 1902 uudestaan Amerikkaan, tällä kertaa Michiganiin, jossa Vilhelmiinan veli Iisakki Ojala asui. Vilhelmiina odotti Nikolain lähdön aikaan Arvo-poikaa. Matkustajapapereista löytyy nimi Nikolai Teuri.

Talollinen

Kaiken tämän ajan vastasi Vilhelmiina talonpidosta hoitaen siinä ohessa myös talokaupassa siirtyneet eläkevastuut. Avukseen hän sai sittemmin vanhempansa, jotka iäkkäinä muuttivat tyttärensä avuksi. Nikolai Tuuri palasi Suomeen vuonna 1905 ja asettui pysyvästi asumaan Päntäneen tilalle. Lapsia syntyi kaikkiaan 8, joista vanhin siis haudattiin Kanadan kirkkomaahan.

Nikolai kuoli 56-vuotiaana uudenvuodenpäivänä 1931. Kaivostyö tuohon aikaan oli hengitysteille armoton. Perunkirjan mukaan pääosan kuolinpesän varallisuudesta muodosti Kalliorahkolan 0,0377 manttaalin tila, jonka arvoksi määriteltiin 84000 markkaa. Navettaa asutti 8 lehmää, kaksi hiehoa ja härkä sekä sika, 15 kanaa ja kukko. Talossa oli myös kaksi hevosta, Kirppu ja Vappu.

Vilhelmiina oli taas yksin, vastuussa tilasta ja sen toiminnasta. Lapset olivat jo aikuistuneet ja nuorimmainenkin jo 19 vuotias. Sama vahvuus, joka oli kantanut kaikkien vaikeuksien läpi, tuli jälleen esiin tai oikeastaan tilanteessa, jossa 7 lasta olisivat ehkä joutuneet kiistaan perinnöstään, nähtiin Vilhelmiinan kasvatuksen tulokset parhaimmillaan. Jako suoritettiin täydessä sovussa, koskaan eivät veljekset ja sisar asettuneet toisiaan vastaan. Heidät oli kasvatettu rehellisiksi ja ahkeriksi toisiaan arvostaviksi kansalaisiksi.

Toisen ihmisen arvostaminen ja auttaminen olivat osa Vilhelmiinan luontoa. Siitä on hyvänä esimerkkinä se, että hän kutsui kotiinsa asumaan sisarensa Amandan, joka oli kokenut vastoinkäymisiä elämässään. Varattomana leskenä hän vietti viimeiset vuotensa Tuurissa sisarensa hoivissa. Kun talonpito siirtyi pojalle, rakennettiin Vilhelmiinalle ja Amandalle yläkertaan kamarit.

Vanhuus

Tuurin vinttikamari oli lapsille ja lastenlapsille mieluinen paikka. Sinne oli aina tervetullut ja siellä oli hyvä olla. Oli mukava kuunnella tarinoita kaukaa lännestä ja aina oli mammalla jotain tarjottavaa.

Sitten mamma sai aivohalvauksen ja puhekyky ei enää koskaan palannut entiselleen. Sanat ”pappi” ”kirkko”, ”Arvo” ja ”lehmä” saattoivat merkitä mitä tahansa, mutta ne olivat myös aina olleet tärkeitä sanoja hänen elämänsä aikana. Arvo oli lapsista ainoa, joka oli lähtenyt Kanadaan v.1924 ja jäänyt sinne. Mamma odotti tätä poikaansa aina palaavaksi.

Vilhelmiina eli aikalaisekseen aika pitkään, hän oli kuollessaan 87 vuotias. Hän jätti jälkeläisilleen perinnöksi kasvatuksellaan valtavan henkisen pääoman. Positiivinen elämän asenne, rehellisyys, oikeudenmukaisuus, toisista huolehtiminen, isänmaallisuus ja uskonnollisuus säilyivät perusarvoina kaikkien lasten elämässä ja niitä välitettiin edelleen seuraaville sukupolville.

Antti Tuuri kirjoitti teoksessaan ”Pohjanmaa” ikimuistettavan repliikin Hakalan Erkin lausumaksi: ”Pohojanmaan viisaus on sen vanhoos naisis!” ja se piti Vilhelmiina Tuurin kohdalla täysin paikkansa.