Äitini Vieno Kaarina syntyi Pyhäjokivarressa Oulaisten Irvanperällä Ketosen Helmin ja Kaunon perheeseen seitsenjäsenisen sisarussarjan toisena lapsena helmikuun pakkasilla vuonna 1935. Samana vuonna syntyivät myös Elvis Presley, Pavarotti ja Dalai Lama. Suomea johti tuolloin kolmas presidenttimme P.E. Svinhufvud.  Äidin auttoi maailmaan hänen isänäitinsä, Sanna-mummu, joka oli tunnettu lapsenpäästäjä kylällä.

Äiti muisteli usein lapsuuttaan: kaunista jokivartta, tukinuittoa ja uintia pöllien seassa. Rannassa kukkivat kielot ja kullerot. Kauno-vaarin sotareissu kesti täydet viisi vuotta ja Helmi-mummu oli yksin neljän lapsen kanssa kotosalla. Navetassa oli muutama lehmä, mukavuuksista ei tietoakaan. Lähietäisyydellä asui kuitenkin sekä mummun että vaarin sukua. Äiti kertoi, että Helmi-mummun pyykkipäivinä vanhemmat lapset olivat vuorotellen pois koulusta lapsenpiikana, että mummu sai rauhassa pyykätä joella. Samoin koulusta otettiin etäpäivä Helmi-mummun leivontapäivänä. Leipomistouhut aloitettiin jo aamuyöllä uunin lämmityksellä. Taloissa oli pärekatot, ja ainoa paloturvallisuustekijä oli lämmittää uunit yökasteen aikana.

Äidin koulunkäynti jäi kansakouluun, kuten niin monella tuohon aikaan. Rippikoulun jälkeen oli lähdettävä piikomaan sukulaisten lapsia. 1950-luvun puolivälissä Pyhäjokivarren penkkatyöt mullistivat elämän, kun töitä tarjoutui työmaan keittiöllä ihan oman kodin vieressä. Työmaaruokalasta löytyi myös tuleva aviomies, isäni Reino Parhaniemi. Häitä vietettiin äidin kotona jo seuraavana kesänä.

Koti rakennettiin sitten Teeriperälle Parhalahdelle isän kotitalon viereen. Perhe kasvoi kahdella lapsella. Ensin synnyin minä 60 vuotta sitten ja veljeni Ilkka seitsemän vuotta myöhemmin. Alkuajat äiti oli kotona hoitamassa meitä, kuten tuohon aikaan oli tapana. Koulusta oli kiva tulla pullantuoksuiseen ja turvalliseen kotiin. Ilkan aloitettua koulutien äidille löytyi töitä muun muassa kaupasta, isän mukana rakennuksilta, sairaalasta ja viimeksi ennen eläköitymistä Puttaan vanhainkodista.

Äidin ja isän yhteinen taival kesti 58 vuotta ja päättyi isän pitkään sairasvuoteeseen ja kuolemaan syksyllä 2013. Äiti teki monta vuotta kotona isän kanssa samaa hoitotyötä, mitä oli tehnyt työaikanaan Puttaan vanhainkodissa.

Äidillä oli laaja sydän ja hän oli avarakatseinen ja täysillä mukana tässä päivässä. Hän ei kangistunut kaavoihinsa, ei valittanut vaivojaan, eikä halunnut olla riesaksi kenellekään. Hän asetti aina toisten tarpeet omien etujensa ja toiveidensa edelle.

Perhe oli äidille hyvin tärkeä. Hän hoiti mielellään lapsenlapsiaan: lähetti kouluun ja otti vastaan koulusta palaavat valmiin ruoan kanssa. Hän iloitsi nuorten elämästä ja opiskeluista. Hän maksoi pienestä eläkkeestään lapsenlapsilleen niin sanottua kuukausirahaa, koska opintotuet eivät riittäneet hänenkään mielestä mihinkään. Muutenkin hän oli hyvin antelias ja avokätinen nuoremmalle polvelle. Perintöjä jaettiin tämän tästä. Äiti sanoi, että hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Nuorilla on elämä edessään ja he tarvitsevat apua.

Lastenlastenlapset eli neljäs polvi saivat saman huomion: päiväkodin aloittaminen, koulunkäynti ja harrastukset olivat Vieno-mummulle tärkeää seurattavaa. Nuoren tuore ajokortti ilahdutti suuresti, autoilihan äiti itsekin viime metreille saakka. Ajokortti takasi itsenäisen elämän ja riippumattomuus toisista oli hyvin tärkeää. Suuri murhe olisi ollut isän kohtalo ja laitokseen joutuminen toisten käänneltäväksi. Tästä puhuttiin usein. Vaikka suru ja kaipaus meillä kaikilla on suuri, niin siitä ollaan onnellisia, että äidin toive toteutui, eikä pitkää sairasvuodetta tai laitosasumista tullut.

Olin äidin kanssa tekemisissä hyvin paljon. Soitimme päivittäin toisillemme jopa useamman kerran.  Aamulla keskustelimme, miten yö oli mennyt ja onko Uuno-kissa kotevunut yöjalasta. Äiti ja Uuno olivat jo usein ehtineet tehdä yhdessä joka aamuisen postin hakureissun. Äiti työnsi joko rollaattoriaan tai potkukelkkaa ja Uuno istui tyyriinä kyydissä. Töiden jälkeen kävin vilkaisemassa äitiä, söimme usein yhdessä. Iltasella soitin ja puhuttiin päivän kuulumiset. Kuka oli soittanut tai käynyt.

Iloitsen kovasti, että niin moni oli yhteydessä äidin kanssa oman perheen lisäksi soittamalla tai piipahtamalla. Hän sanoikin aina, että hän on yksin, muttei yksinäinen. Naapurin Impi ja Ojan Liisa olivat mieluisia vieraita monen muun lisäksi. Kyläyhdistyksen porinapiiriä äiti odotti innolla. Piirissä kokoontuu kymmenkunta iäkästä Parhalahden naista kahvittelemaan ja samalla parantamaan maailmaa. Kyläparlamentti sanan mukaisesti. Saman pöydän ääreen kokoontuivat viikoittain eri poliittista kantaa edustavat naiset. Myös ydinvoimakanta vaihtelee, samoin uskonnollinen vakaumus. Näistä eroavaisuuksista huolimatta yhteinen sävel on olemassa ja sopu säilynyt. Malliesimerkki vaikka mille kyläkulmalle tahansa.

Äidin rakas harrastus oli ehdottomasti käsityöt ja siitä pääsi nauttimaan oman perheen lisäksi myös moni muu läheinen. Kauniit ja taidokkaasti kudotut villasukat lämmittävät meidän nuorempien jalkoja vielä pitkään. Samoin itse kudottuja mattoja löytyy vielä monen sukupolven tarpeisiin.

Ristikkolehdet olivat harrastus numero 2. Ne täyttyivät joka käänteessä, ja sanojen ratkominen piti äidin pään terävänä. Se todettiin moneen kertaan. Matkailu avartaa, sekin todettiin useaan otteeseen. Ensin äidin ja isän reissut suuntautuivat kotimaan lisäksi Ruotsiin ja entisen Neuvostoliiton alueelle. Myöhemmin Välimerelle ja jopa Amerikkaan saakka sukulaisia tapaamaan. Tämä Amerikan reissu ansaitsee suuren kunnioituksen, koska vanhempani ja isän Rauha-sisko olivat täysin kielitaidottomina. Monen viikon mittaisesta reissusta, koneen vaihdoista ja jopa Kanadaan menosta äiti ja isä selvisivät mallikkaasti. Isän sairastuttua kävin äidin kanssa useamman kerran Välimeren maissa ja Venäjällä, mukana saattoivat olla myös lapsenlapsia.

Äiti oli hyvin ajan hermolla ja täydessä tolkussa loppuun saakka. Politiikka ja Hanhikiven asiat kiinnostivat ja eduskunnan kyselytunti oli yksi äidin suosikeista. Vanhuksista puhutaan sote-keskusteluissa isona menoeränä, rasittavina numeroina. Positiivisia kannanottoja vanhuskeskusteluissa ei juuri kuule. Vanhempamme ovat kuitenkin rakentaneet meille tämän hyvinvointiyhteiskunnan, jonka palveluista me nautimme itsestään selvyytenä. Vanhukset maksavat veronsa ja käyttävät oman kylän palveluja, lähipalveluja, viimeiseen saakka. He ovat voimavara, ei riesa. He ovat tietopankkeja, lähihistoriaa parhaimmillaan. Kannattaa ottaa asiat puheeksi ja nostaa kissa pöydälle, kun joku asia mietityttää tai vaivaa ja kun se vielä on mahdollista. Vanhukset puhuvat asioista juuri niiden oikeilla nimillä ilman turhaa hienostelua.

Äidin elämää nyt läpikäyneenä olen havahtunut siihen tosiasiaan, että alan itse olla oman perheeni ja jopa sukuni vanhinta kaartia. Vielä reilut 20 vuotta sitten minulla oli turvaa takanani monta sukupolvea: mummu ja vaari sekä äiti ja isä. Nyt minä olen se mummu, johon turvaudutaan. Toivottavasti olen sen arvoinen.