Vieno Laitinen - Yrittäjäpuolison pitkä pesti

Äitini  Vieno Maria (s. 1923) Laitinen o.s. Sonninen   vietti  lapsuuden ensimmäiset vuodet  Iisalmen Ulmalan  Niemisellä. Vanhemmat olivat  Sonnilan talon poika Joonas Sonninen ja  Maria (o.s.) Halonen. Oli myös nuorempi  veli Pentti.
Perhepiiriin kuuluivat  vielä Sonnilassa asuneet  isän sisaret ja samalla peltoaukealla  omassa talossaan ukin veli, kaikki aikuista väkeä.  Pikkutytöllä olikin  tapana  esitellä, että oli ”kahden talon ainoa lapsi”.
Pekka-ukilla oli kiinnostava almanakka, jonka hän lupasi tytölle kuolemansa  jälkeen. ”Siksi aloin odottaa hänen kuolemaansa, mutta en muista sainko allakan”, muisteli  Vieno, joka oli ukin poismenon aikaan alle  nelivuotias.
Isä Joonas oli hyvä kanteleensoittaja.  Lähiseudun naapuri kertoi, että nuorisolla oli tapana toisinaan kertyä taloon soittoa kuuntelemaan.  Kannel oli kuitenkin  joutunut jonnekin, ja vain aivan pienenä hän muisti kuulleensa miten ” isä kauniisti soittaa rimpsutteli”. 
Isä olisi kai toivonut,  että tyttökin  olisi oppinut soittajaksi ja oli antanut  puusepälle tehtäväksi valmistaa kannel. Pettymykseksi puuseppä ei tilausta toteuttanut, ja niin tyttö jäi ilman soitinta ja soittotaitoa, mitä hän harmitteli  aikuisena.
Kun tämä koti olosuhteiden pakosta eli velkaantumisen seurauksena 1931 menetettiin,  haki äidinisä Aukusti Halonen  tyttärensä perheen kotiinsa Lauttamäkeen,joka oli noin 15 kilometrin päässä Paisuan kylällä.
Aikuisena Vieno kertoi yrittäneensä selvittää  äidiltään miten Sonnilan häviäminen tapahtui, sillä isä oli hyvin nuuka rahankäytössä eikä ainakaan tuhlailemalla saattanut taloa häviöön. Äiti arveli  velkoja kertyneen edellisten sukupolvien isäntien aikana, eikä isä pystynyt talon päälle kertyneitä ”asioita”enää maksamaan.  1930-luvulla niin kävi monessa talossa. 

Toisessa ukkilassa

Lauttamäessä oli kotona neljä tytärtä, siis tätejä ja  eno Evert. Hänestä oli ajateltu talon  seuraavaa isäntää, mutta hänen kohtalokseen tuli  katoaminen jatkosodassa.
Lauttamäkeen muuton jälkeen äiti-Mari meni apulaiseksi naapurikylään sukulaistaloon, sillä ukkilassa oli  lapsista  huolehtimassa  monta aikuista.  Mummo-Alma oli kuollut  1919  lentävään keuhkotautiin. Sairaudesta oli jäänyt pitkä muisto, keuhkotaudin ilmaantumista pelättiin eikä aiheetta, sillä  tehokkaita kääkkeitä ei  ollut.
Äiti kertoi nuorena tyttönä  hoitaneensa sairasta  äitiään ja tehneensä  ainoalla käytössä olleella desinfiointiaineella,  lysolilla siivousta. Sairas oli kohottanut peittoa ja huokaissut  ”heitä tuonnekin, jospa se auttaisi”.
Joonas-isä  kävi maailmalla tienestissä, talvella savotoilla ja kesällä Kainuussa kaivamassa metsäojia. Kävi hän ukkilassakin ja teki talon töitä, mikä milloinkin oli ajankohtaista. Eivät ansiot olleet  kummoisia, muutaman markan sai kun jaksoi riehua.  Hän oli riuska ja ravakka työmies. Ulkotöissä hän paahtui kasvoiltaan niin tummaksi että, häntä sanottiin ”kuparinväriseksi mieheksi”. 
Ukki komensi  lapsia joskus voimien mukaiseen työhön kuten elopellolle tähkäpäitä keräämään tai haravoimaan, teki jopa oman  pienen haravan.
Tai oli mentävä lypsytarhalle kärpäsiä ripsumaan, lehmiä paimentamaan ja avuksi, kun  niitä siirrettiin toiseen aitaukseen. 
Naapurissa  oli kaksi nuorempaa lasta, -Siiri-tytär ja Kauko-poika, heistä tuli parhaita leikkitovereita. Kerran  tehtiin yhdessä  talon emännän kanssa metsään tonttumökki.
Riukuja pystyyn ja päälle pitkiä liekoja. Mökki oli ulkoapäin kuin naamioitu ja säilyi koko kesän leikkipaikkana.
Muutamana kesänä naapurissa kävi sukulaistyttö Orvokki Kuopiosta.  Hän kertoi  elämästä kaupungissa, mikä  kuulosti uskomattomalta.  ”Taisi hän hiukan  lisätäkin , kun huomasi juttujen tepsivän meihin maalaislapsiin. Nimekseen hän sanoi Stella Orvokki, ja että Stella on tähti, mutta ainakin orvokin kaltainen hän oli, silmät siniset kuin orvokin kukat”,  muisteli kuulija.

Koulumuistoja

Vieno oli ehtinyt  käydä  Hernejärven koulussa yhden vuoden,  tosin hänet oli hyväksytty suoraan toiselle luokalle, koska hän  osasi lukea jo kouluun tullessaan. Häntä ei heti lähetetty Varpasen kouluun, jonne oli matkaa neljä kilometriä.  Yksi talvi jäi rokulia, eikä kotona ollut vihkoja kirjoittamisen harjoitteluun. Oli kuitenkin koivuhalkoja, joista voi irrottaa tuohta ja rihmalla ommellen koota vihkoja, joihin pystyi lyijykynällä kirjoittamaan.
Kouluun oli kuljettava yksin,  vain joskus toisten kanssa.  Aamupimeällä oli hiukan pelkomieli,  jos  jossakin kummittelee. Talvipakkasella saattoi varpaita palella niin kovasti, että piti riisua kengät ja kipaista kengät kainalossa loppumatka sukkasillaan.
Oman kodin puuttuminen oli  kipeä asia ja joskus suulain isoista pojista saattoi siitä muistuttaa. Kerran aineen  aiheena oli  Kotini.  Se tuntui vaikealta. Alku syntyi  vaivalloisesti.  ”Kirjoitan tätä ukkilasta, jota pidän kotinani.”  Jatkaminen tuntui mahdottomalta. Opettaja kierteli luokassa seuraamassa kirjoittamista. Hän otti vihkon, luki,  ja painoi kiinni eikä sanonut mitään. Opettaja tiesi tilanteeni,  muisteli Vieno kouluajan tapahtumaa.
Koulua käytiin silloin neljä luokkaa  ja jatkokurssi.

Tärkeät tädit

Ukki valistunut maalaisisäntä, lapsia pyrittiin kouluttamaan,  mikä ei ollut tuona aikana itsestään selvyys.
Aini-tädistä tuli tarkastuskarjakko eli assistentti, Helmistä kotitalousnevoja, mutta Jennyn opiskelut keskeytyivät silmävamman takia. Nuorin Tyyne-täti oli kuusi vuotta vanhempi Vienoa eikä vielä aikuinen.  He kulkivat usein yhdessä hakemassa lehmiä laitumelta ja viemässä laitumelle maantien toiselle puolelle.
Joskus Tyyne painoi korvansa maantiehen, pyllötti siinä  ja sanoi  kuuntelevansa tuleeko kohta auto. Tyynellä oli syntymästään saakka heikko kuulo,  mutta ehkä hän kuuli herkästi elottomat äänet vai tärisikö maa ja hän kuuli sen. Autoja kulki  harvoin, ja auto olikin niin harvinainen  vastaantulija, että sille niijata  niksautettiin hyvä päivä kuten kaikille muillekin vastaantulijoille. 

Pitkä pesti alkaa

Aikuistuttuaan Vieno meni apulaiseksi Honkakoskelle  nuoren kauppiaan Aatu Laitisen  sekatavarakauppaan. ”Sitä pestiä riitti sitten  kolmekymmentä vuotta.” Alku  oli  vuokrahuoneen vaatimaton myymälätila, mutta  kauppa oli kyläkunnalle tarpeellinen ja menestyi.   Nuoret kokivat  yhteisen elämän ja perheyrittämisen omaksi tulevaisuudekseen ja avioituivat jatkosodan 1941 kynnyksellä. 
Aviomiehellä oli yrittäminen verissä. Kun yksi yritys ei menestynyt odotusten mukaisesti, ei hän lannistunut, vaan  rupesi harkitsemaan uutta mahdollisuutta.
Jokainen yritys alkoi pienellä pääomalla,  omiin käsiin  ja osaamiseen luottaen rakentamisesta lähtien.  Vuosikymmenien mittaan ehti  yrittäjäparilla olla kauppa kolmessa paikassa ja kaksi myllyä, joista yhden välillä tulipalo tuhosi  ja rakennettiin uudellen ennen seuraavaa muuttoa.
Perheeseen syntyi viisi lasta, Eila, Timo,Ritva, Seppo ja Juha.
Kun perheen elanto tuli  omin voimin hoidetuista yrityksistä,  äiti joutui jakamaan aikansa ja voimansa yrityksissä tehdyn työn ja kotitöiden kesken. Asiakkaiden palvelu kaupassa oli hänen  pääasiallisin tehtävänsä, samoin  kirjalliset työt, jotka nekin  oli pitänyt opetella. Ei ollut äitiyslomia, vain lasten syntymisen jälkeen toviksi kylän tyttöjä apuun. 

Sotavuosien muistoja
 
Sotavuosina ja sen jälkeen elintarvikkeiden säännöstely teetti  kaupassa paljon lisätyötä kuponkitilityksissä, jotka piti tehdä täsmällisesti. Tehdasvillan  asaimiehenä otettiin vastaan lumppuja ja villoja vaihdettavaksi kankaisiin ja huopiin. Marjoja ja sieniä välitettiin keräilyliikkeille.
Kaupalta hoidettiin  kaikenlaisia  palvelutehtäviä.  Kun Kaupalle soitettiin tiedot kaatuneista  ja kauppias joutui viemään perille koteihin sillä seurauksella,  että kylällä  säikähdettiin,  kun nähtiin hänen liikkuvan tavallisellakin  asialla. 
Lotta-Svärd- kyläosaston  perusti opettaja Juli Korolainen.  Hän toimi myös puheenjohtajana ja Vieno oli tuolloin sihteerinä.  Tehtiin muun muassa  ilmavalvontaa koulun katolta käsin ja pidettiin yhteisiä tilaisuuksia.
Talvisodan päättymisen jälkeen keväällä 1940 kyläläiset järjestivät sodasta palanneille kylän  pojille juhlan. Juhlapuhujaksi oli saatu suojeluskunta-aktiivi  Santeri Sahlström Iisalmesta. Väkeä oli paljon.
Syyskuussa 1941 Kapalan talossa pidettiin seurat, joissa oli puhumassa silloinen Iisalmen maaseurakunnan rovasti Yrjö August Wallinmaa.
Seurojen jälkeen sovittu kyyti ei tullutkaan hakemaan ja rovasti tuli jalkaisin kaupalle soittelemaan kyydistään. Tuohon aikaan yhteydet olivat huonot eikä ketään hakijaa saisi samalle illalle.  Niinpä rovasti pyysi saada yösijan.
”Katselimme ensin toisiamme. Meillä oli vain pieni kamari ja keittiö ja yksi levitettävä heteka. ”Lopputulokseksi tuli, että vieraalle laitettiin peti hetekanpuoliskolle kamariin ja meille toiseen puoliskoon meille keittiöön. Aamulla rovasti lainasi polkupyörän ja ajoi Paisuaan, josta kulki linja-auto Iisalmeen.
Wallinmaa valittiin myöhemmin Oulun hiippakunnan piispaksi ja hän sai surmansa vetäytyvien saksalaisjoukkojen tulessa.  Meille muistoksi jäi, että matalassa majassamme  yöpyi tuleva piispa”,  kertoili  Vieno sota-ajan muistoja.
Sodan päättymistä  odotettiin  hartaasti. Kapalan talon  isäntä mainitsi joskus, että heillä on kahvipaketti odottamassa, että saadaan keittää rauhantulokahvit. Kun se päivä sitten koitti, hän kävi kutsumassa lähitalojen väen kahville.  Siihen aikaan paahdettu  kahvi oli pakattu paperi- tai pahvipakettiin. Kun paketti  otettiin esille, havaittiin että kylkeen oli tehty viiltoja, jotka oli paikattu liimapaperilla. Mutta varsinaisesti kahvipaketti avattiin rauhan tulon kunniaksi. 

Honkakosken kuohuja kauppoineen

Honkakoski siltoineen  oli  keskeinen paikka. Kahta järveä,  Varpasta  ja Hernejärveä, yhdistävä joki muodosti  kosken, jonka partaalle oli  jo vuosia aikaisemmin perustettu kylämylly ja nyt  kauppakartano,  mikä oli suurellinen nimitys, mutta  aikanaan monipuolinen palvelupaikka. Honkakoskelta haarautuivat  tieyhteydet  Iisalmeen, Sonkajärvelle ja Varpaisjärvelle, joten  sillalla oli liikennettä suuntaan jos toiseenkin.  Sillassa oli neljä luukkua, joilla yhdestä veden virtausta ohjattiin myllyn voimanlähteeksi.  Aikanaan virtaus oli niin vuolasta, että puutavarayhtiöt uittivat puutavaraa Iisalmen alaspäin reitin koontapaikoille.  
Keväinen tukinuitto olikin  odotettu näytelmä, jossa rannalta katselijat  toivoivat ruuhkan syntymistä, koska sen purkaminen oli kiinnostavaa seurattavaa.
Myöhemmin perhe asui kosken toisella puolella  myllärin asunnoksi kuuluneessa  myllymökissä. Vesi virtasi talon nurkalla ja siinä oli jatkuva vaara tarjolla lapsille.  Kaikki saivat vuorollaan kylvyn koskessa, mutta  kuin varjeluksella  yksikään ei hukkunut. Erityisen hauskaa oli vesiluukkujen sulkemisen jälkeen kalojen kiinniotto alapuoliselta kivikolta,  mihin ne jäivät veden paettua räpistelemään.
1950-luvun  alussa puutavaran uitot  loppuivat  ja veden väheneminen rupesi  haittaamaan myllynkin
toimintaa.  Taas oli aika katsella uutta yritystä ja paikkaa, joka löytyi Niemiseltä, Vienon lapsuuden kotikylältä.

Toimelan aherrusta

Koivulan talon aittarakennuksessa aloitettiin 1954 kaupan pitäminen ja ennen pikaa nousi lähelle uusi kauppa- ja asuinrakennus ja sen yhteyteen sähkökäyttöinen mylly, jossa jauhettiin maatalojen leipä- ja rehuviljoja.
Isä-Aatu halusi tilalle nimeksi Toimela kuvaamaan  monipuolista aherrusta. 
Lapsistakin alkoi olla työapua  ja hyvän opin yrittäjätoiminnasta he saivat kotonaan. Ehkä liiankin  perusteellisen, sillä  kukaan ei halunnut jatkaa, vaan kaikki   hakeutuivat kouluihin ja opiskelemaan omiin ammatteihin.  
Tyoimelassa hiljeni. Aatu-isän kuoleman  jälkeen 1969 yritystoiminta lopetettiin,  mutta Vieno jäi asumaan omaan kotiin loppuun asti.
Nyt hänellä oli aikaa rakastamilleen käsitöille.  Perheen perustamisen aikoina hän oli opiskellut Ammattienedistämislaitoksen kirjekurssilla vaatteiden kaavoitusta ja sillä ja tutulta ompelijalta saamallaan lisäopilla ompeli lastenvaatteet. Aikanaan piti kääntää ja leikata käytetyistä,  harvoin sai uutta kangasta käsiteltäväksi.   
Enää ei ollut vaateompelun tarvetta. Neuletöistä avautui lisäansion mahdollisuutta. 1970-luvulla työllisyyskursseilla opastettiin  neulomaan myyntiin kirjoneule- ja hahtuvalapasia. Näistä työpalkka jäi kuitenkin mitättömäksi pieneksi.
Mutta  löytyi uusi käsityötapa, joka  innosti, tuohityöt. Kansalaisopiston kussilla syntyivät ensimmäinen kori  ja virsut,  Kotiteollisuusyhdistyksen neuvoja opasti lisää ja alkoi muotoutua leipäkoreja,  koteloita, kasseja,  virsuja,  jopa kookkaita  kontteja.  
Tuohitöitä palkittiin Kotiteollisuuden Keskusliiton latumerkillä  ja maakunnallisessa tuotesuunnittelukilpailussa,  oli esillä Työ ja Taito-messujen ekologisten tuotteiden osastossa.  Tuohitöiden valmistusta hän esitteli erilaisissa tapahtumissa. Hyväkuntoisena hän kävi vielä yli 80-vuotiaan hankkimassa metsästä raaka-ainetta eli kiskomassa  koivuista tuohta.
Joskus diskettilevykoteloa pujotellessa muistuivat mieleen lapsuuden tuohivihkot ja silloin hymyilytti  ”Kaksi aikakautta ehti käsieni  kautta kulkea”.
Vieno Laitinen kuoli 90-vuotiaana Iisalmessa.