Ulla Koskinen-Laine - aina kulttuurin ja koulutuksen puolesta

Ulla Koskinen-Laine on paljasjalkainen lahtelainen kuvaamataidon opettaja, yhteiskunnallinen vaikuttaja, äiti ja isoäiti. Keskusteluissa Ulla Koskinen-Laineesta piirtyy kuva päättäväisestä naisesta, poliitikosta ja yhdistysaktiivista, jonka yhteiskunnallisen toiminnan punaista lankaa voisi kuvata sanoilla kulttuuri ja koulutus vauvasta vaariin.

Hänen elämäänsä vaikuttaa leimaavan eräänlainen luova pragmaattisuus ja peräänantamattomuus. Vaikeuksiin löytyy ratkaisu, koska järjen käyttö on sallittu… Ja värien käyttö! Kun Ulla Koskinen-Laine tukka punaisena leiskuen värikkäissä vaatteissaan on läsnä, asiapitoisessa kokouksessa on läsnä luovuus. Vahvasti läsnä on vaikuttajanainen, joka julistaa olevansa aina ihmisen puolella … ja kissojen!

 Ei tullut pikku-Ullasta karjakkoa isona

”Minusta tulee karjakko, kun lehmät on niin ihania”, sanoi 5-vuotias Ulla.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Ei tullut Koskisen Ullasta karjakkoa. Tavoitteet vaihtuivat. Keskikoulun päättymisen jälkeen 17-vuotiaan Ullan elämänuratoiveet olivat jo saaneet selkeän suunnan. Heti koulun jälkeen Ulla aloitti Lahti-mainoksen palveluksessa mainospiirtäjäharjoittelijana.

Ulla toteaa olleensa ns. nuoruuden lupaus jo lapsena. Kuvataide tuntui selvältä ammatinvalinnalta. Niinpä hän matkusti 18-vuotiaana Italiaan vuodeksi opiskelemaan piirustusta Milanon Accademia di Belle Arti di Brera´ssa.

Lahteen palattuaan Ulla Koskinen pyrki Lahden Taideteolliseen oppilaitokseen (nyk. LAMK Muotoiluinstituutti) ja valmistui sieltä opinahjon ensimmäisten opiskelijoiden joukossa vuonna 1973 graafiseksi suunnittelijaksi.

 Lapsuus ja luovuuden ensioireet

Ulla Koskinen syntyi ammattikoulun puutöiden opettaja mallipuuseppä Ahti Koskisen ja tämän vaimon taideompelija Kaisu Koskisen os. Malin perheeseen vuonna 1949. Perheessä oli entuudestaan 6-vuotias isosisko Riitta.

Lapsuudenkodissa Okeroistentiellä oli paljon kädentaitoa ja osaamista. Äiti oli itseoppinut kädentaitaja. Hän teki kirjontoja kansallispukuihin ja tekstiilitaiteilija Maija Kolsi-Mäkelän suunnittelemiin tyynyihin sekä ompeli pienoislippuja Karjalan tykistölle. Lahden vanhaan puukirkkoon äiti teki alttarivaatteet. Ulla Koskinen muistaa äidin olleen kaiken kukkuraksi taitava nyplääjä.

Vanhempiensa opastamana Ulla Koskinen innostui jo varhain tekemään käsitöitä. Hän oli erityisen innokas kutoja ja puunveistäjä. Isä, puutöiden osaaja, totesi tyttärelleen tämän tuskaillessa veistäessään leppäpuusta eläimiä, että puukon pitää aina olla terävä. Tylsällä puukolla ei saa aikaan mitään muuta kuin haavoja käsiin. Samaa oppia Ulla on toistanut lapsilleen ja nyt Aapolle, tyttärenpojalleen.

Kaksi ensimmäistä kouluvuottaan Ulla Koskinen kävi Lahden kartanon alakoulussa. Rakennus oli kaunis ja oman luokan kaakeliuuni kuin saduista. Siihen satumaisuus loppuikin. Ulla ei pitänyt opettajan otetta kannustavana.

Opettajan autoritäärisyyttä kuvaa erityisesti piirustustunti, jolla oli tehtävänä omenan leikkaaminen paperista. Opettaja toi tunnille valmiit kaavat omenan ”oikein” leikkaamiseksi. Omenan kannassa oli lehti. Omena oli puoliksi varjossa ja puoliksi valossa. Opettaja oli kaavoja tehdessään huomioinut valmiiksi kaiken tämän. Ei mitään variaatioita. Pienten oppilaiden oli leikattava, väritettävä ja myös liimattava ”äklön” vaaleankeltaiselle paperille omena tarkkaan kaavojen mukaan. Ullalla oli kuitenkin oma vankka näkemyksensä omenasta. Sen hän toteuttikin repimällä käsin paperista omenan lehtineen. Hän haastoi tahallaan opettajaa inttäen sitkeästi, että oli halunnut tehdä nahistuneen omenan.

Kartanon koulun aikoihin Ulla oli varsinainen tarinaniskijä. Hänellä oli vilkas mielikuvitus. Mielikuvituksen lentoa ei kuitenkaan pidetty hyvänä. Koulussa piti puhua vain ja ainoastaan totta, ei saanut valehdella. Valehteleminen oli rangaistava teko ja siitä joutui nurkkaan. Jännittävistä tarinoistaan Ulla maksoi kovan hinnan.

Ahdistavana pitämänsä alakoulun jälkeen Ulla Koskinen siirtyi Lahden Kivimaan kouluun 3. luokalle, mikä oli oikea onnenpotku. Ullalle luovuuden tunnistaminen itsessään personoituu yhteen henkilöön, Kivimaan koulun nuoreen, innostavaan luokanopettaja Teuvo Kupariseen. Tämä ihasteli ja kannusti oppilastaan nähdessään tämän piirustuksia kehuen häntä hyväksi piirtäjäksi. Mitä!  Kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin niin sanonut sitä ääneen. Ulla oli vain piirtänyt, laulanut ja tehnyt käsitöitä, koska hän piti niistä. Tuntui hyvältä ja innostavalta kuulla, että oli hyvä jossain.

Ulla Koskinen -Laine on tänä päivänäkin ahkera konserteissa kävijä. Hän rakastaa musiikkia. Pienestä pitäen hän on laulanut mielellään. Kivimaalla samalla luokalla oli monien vieläkin tuntema laulaja Kiti Neuvonen ja myöhemmin elokuvaohjaajana tunnettu Manti Raunio. Luokkatovereita olivat myös Aallon hanuristiveljekset, joista toisesta taisi tulla kapellimestari, ja siellä oli tuleva näyttelijä Hannele Kainulainen.

Uskomaton määrä luovuutta oli kokoontunut Teuvo Kuparisen ympärille. Opettaja antoi sille tilaa kannustaen lapsia ilmaisemaan itseään. Teuvo Kuparisen johdolla Ulla koulutovereineen esitti lapsioopperan nimeltä Kukkaro. Kävivätpä lapset keikoillakin oopperaa esittämässä. Näin Ulla koulukavereidensa kanssa sai Kivimaan koulussa tuntea ”luovuuden ensi oireet”. Oli paljon musiikkia, piirustusta, liikkumista, itsensä ilmaisemista ja omien lahjojen löytämistä.

Graafisesta suunnittelijasta mainosgraafikoksi

Italian vuoden 1968-69 jälkeen Ulla Koskinen suunnitteli vain käyvänsä kääntymässä Suomessa ja palaavansa kipin kapin Italiaan. Hän viihtyi Italiassa ja piti italialaisista.

Paluu Suomeen tapahtui vähän epähuomiossa. Opiskelut eivät sujuneet suunnitellulla tavalla. Milanossa oli rauhatonta. Koko kaupunki oli välillä lakossa, ”in sciopero”, koulu, yliopisto, posti, pankki, lennätin, kaikki.

Niin kauan kuin Ulla Koskinen asui ja oli lapsenhoitajana toimittaja Pirkko Rognonin perheessä, ei ollut hätää. Lukukauden päätyttyä oli kuitenkin selvittävä omillaan. Tutun avulla Ulla onneksi pääsi taidegalleriaan sisäänheittäjäksi. Se oli itse asiassa hauskaa puuhaa.

Samaan aikaan Ullan täti ja hänen miehensä Erik Kruskopf, joka oli Venetsian biennaalin Suomen osaston komissaari vuonna 1968, olivat kuitenkin lähdössä autolla Suomeen ja tarjosivat Ullalle ilmaista kyytiä kotiin. Loma Suomessa tuntui houkuttelevalta ajatukselta.

Niin Ulla Koskinen tuli palanneeksi Suomeen vakaana aikomuksenaan matkustaa takaisin Italiaan. Hänen piti vain levähtää tovi ja lihottaa itseään äidin lihapatojen ääressä Suomessa. Isän huijaamana hän kuitenkin suostui hakemaan Lahteen perustettuun Taideteolliseen opistoon. Isän mukaan se ei ottaisi eikä antaisikaan, vaikka tytär pyrkisi Taideteolliseen, koska hän voisi palata Italiaan joka tapauksessa. Kannattaisi kokeilla. Ulla Koskinen pääsi parhain pistein sisään. Paluu Italiaan jäi.

Opiskelun aikana Ulla Koskinen oli kesätöissä ja tarvittaessa mainostoimistoissa, Lahti-mainoksessa ja Advisorilla mainosgraafikkona.  Valmistuttuaan 1973 graafiseksi suunnittelijaksi hän meni suoraan töihin Lehtimiehet Oy:n mainososastolle. Siellä hän mainosti menetyksellä miestenlehtiä Jallua, Rattoa ja Kallea sekä Vauhdin maailmaa, Hymyä ja Nyrkkipostia.

Lehdistä Ratto oli uusi miestenlehti, jolle oli saatava näkyvyyttä ja jonka mainontaan tarvittiin erityistä iskevyyttä. Ulla Koskinen nikkaroi sellaiset mieleen iskostuneet mainoslauseet kuin:” Ratto iskee kuin rutto joka miehen aivoytimeen” ja ”Ratto miehille, ei jänishousuille.” Tyytyväisenä Lehtimiesten johtaja Urpo Lahtinen palkitsi nuoren mainosnikkarin onnistuneesta mainoskampanjasta palkankorotuksella ja hajuvesipullolla.

Kahden taiteilijan kohtaaminen

Mukkulan Taidetalliin oltiin vuonna 1973 Ulla Koskisen juuri valmistuttua graafiseksi suunnittelijaksi koostamassa kesänäyttelyä. Taidetallissa jokaisen näytteilleasettajan oli itse kalkittava oman näyttelytilansa seinät.

Tapio Laine -nimiseltä herralta, kuulemma Eiri Oy:n markkinointipäällikkö, oli tulossa maalauksia näytteille Taidetalliin. Tapio Laine saapui työpäivänsä jälkeen kalkitsemaan ripustustilansa – harmaassa puvussa kravatti kaulassa! Kuinka ollakaan Ulla tuli kalkinneeksi saman tien paitsi omat myös Tapio Laineen seinät, koska hän oli jo valmiiksi yltä päältä kalkkimaalissa.

Myöhemmin samaisena kesänä lahtelaisten taiteilijoiden kesäjuhlissa Tapio Laine, taidemaalari ja Ulla Koskinen, uunituore graafinen suunnittelija kohtasivat uudelleen. Siitä käynnistyi heidän yhteinen tähän päivään asti kestänyt tarinansa. Ulla asui Harjukadulla Lahden keskustassa taideopiskelijoiden kommuunissa, jonka sijainti osoittautui monessa mielessä ihanteelliseksi. Siellä Tapiokin huomasi yhä useammin heräävänsä aamulla töihin lähteäkseen.

Ulla Koskinen ja Tapio Laine avioituvat vuonna 1977. Neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen omilla tahoillaan elävät lapset Maija ja Jussi ja joukkoon liittynyt mainio lapsenlapsi Maijan poika Aapo sekä puoliso Tapio muodostavat Ullan lähipiirin. Se on ”tiimi”, johon hänellä on hyvin mutkaton suhde, jollain tavoin tilaa antava ja selkeä.

”Tapio meistä se varsinainen taiteilija on”, toteaa Ulla. ”Opetus ja sen kehittämistyö sekä oma opiskelu veivät minun aikani.”

Tapio Laine on taidemaalari ja konstruktiivinen ”koloristi”. Hän toimi aktiivisesti 1970-luvulla konstruktivistien perustamassa tunnetussa nykytaiteen Dimensio-ryhmässä.

Ulla on myöhemmällä iällä maalannut akvarelleja, joista hän kertoo:

”Sirkus, narrit ja klovnit ovat aina kiinnostaneet minua. Klovni on ihminen muttei selkeästi mies tai nainen, pikemminkin mielentila tai elämäntilanne. Puitteet useille kuvilleni antaa Asikkalassa sijaitseva, isovanhempieni rakentama kesäasunto. Kotkaniemen ympäristö on kuvissani läsnä, samoin perheeseemme kuuluvat kissat, joilla on tapana hypätä kuviin ikään kuin huomaamatta.”

Liftaten opettajaksi

Jo vuonna 1975 alkoi opettajan ura, kun palkittu valokuvauksen opettaja Sakari Nenye pyysi Ullaa Koskista opettamaan visuaalista suunnittelua Taideteolliseen oppilaitokseen, josta hän oli vain pari vuotta aikaisemmin valmistunut. Tämä opetusrupeama kesti vuoteen 1983.

Tiedämme että asioilla on taipumusta ruuhkautua, osaajista on kysyntää. Samaan aikaan sattumakin puuttui peliin. Näinä ruuhkaisina vuosina kaiken muun ohessa Ulla Koskinen ja sittemmin Koskinen-Laine kävi Tampereella vetämässä ammattioppilaitoksessa käytännön graafikkokurssin. TV2:ssa oli näet huutava pula graafikoista.

Ullan Koskisen liftatessa Tampereelta Lahteen töiden jälkeen tien poskessa kohdalle pysähtyi auto, jonka kuljettaja osui olemaan Lahden koulutoimenjohtaja. Ajomatkan aikana kävi ilmi, että Kärpäsen koulun yläasteelle tarvittiin kuvaamataidon opettaja. Niin alkoi Ulla Koskisen, sittemmin Koskinen-Laineen kuvaamataidonopettajan kolmekymmentä vuotta kestänyt ura Lahden koululaitoksessa, pääosaltaan Kärpäsen yläasteella kansalaiskouluporukan opettamisella. Pystymetsästä hän totesi hommaan lähteneensä. Työ tekijäänsä kuitenkin neuvoi.

Ensimmäisenä työpäivänä vararehtori Antero Telama komensi tytönheitukkaa koulun ruokalassa menemään paikalleen eikä pyörimään ympäriinsä. Ulla Koskinen esittäytyi vakuuttaen olevansa koulun uusi kuvaamataidon opettaja, joka oli määrätty ruokasaliin valvojaksi. Elettiin vuotta 1975, jolloin peruskoulu tuli Lahteen. Kuvismaikan työstä ei todellakaan puuttunut haasteita.

Nuori opettaja rakasti murrosikäisiä oppilaitaan. Kärpäsen koulussa alkoi kiinnostava koulukokeilu. Kuvaamataidossakin yläasteella kokeiltiin oppilaskeskeisiä opetusmetodeja, projektiopetusta, kurssimuotoisuutta, valinnaisuutta, 5-portaista arviointia. Tulokset puhuivat puolestaan. Oppilaat ja opettaja panivat parastaan. Koulun kerhokeskus valitsi Kärpäsen koulun kuvaamataidonkerhon Suomen toiseksi parhaaksi koulukerhoksi.

”Se oli aikaa, jolloin elämä oli sananmukaisesti yhtä koulua yötä päivää”, toteaa Ulla Koskinen -Laine.

Neljännen polven sosiaalidemokraatti, kolmen kauden valtuutettu

Ulla Koskinen-Laineen elämä on aina ollut vähän ruuhkainen. Ei ole koskaan ollut vain yhtä asiaa kerrallaan. Elämässä on niin paljon mielenkiintoisia asioita ja epäkohtia, joiden puolesta voi tehdä jotain, joskus on jopa taisteltava. kaikkea kun ei voi purematta niellä.

Yhteiskunnallisia luottamustoimia on kertynyt enemmän kuin yhden ihmisen jaksettavaksi. Tai ei se ole totta. Siksi juuri niitä on kertynyt, että Ulla Koskinen-Laine haluaa vaikuttaa. Hän jaksaa ottaa selvää asioista, lukea mietintöjä ja muita asiakirjoja asiakirjojen perään.

Politiikka astui 18-vuotiaan Ullan Koskisen elämään Milanossa. Italiassa kaupunkiterrorismi nosti päätään opiskeluvuoden aikana. Joulukuussa 1969 naapurikadulla Milanossa räjähti pommi tappaen 20 ihmistä ja haavoittaen lähes sataa.

Kuusikymmenluvun lopussa poliittinen liikehdintä vahvistui, ja anarkistinen toiminta sai alkunsa. Italiassa toimi 1960- ja 1970-luvuilla lukuisia vasemmistolaisia terroristiryhmiä ja myös joitakin pienempiä nationalistis-separatistisia ryhmiä. 1970-lukua kutsutaan Italiassa lyijyn vuosiksi, anni di piombo. Suurin terroristiryhmistä oli vasemmistolainen Punaiset prikaatit, joka tappoi ja sieppasi valtaapitäviä, ryösti pankkeja ja sabotoi tehtaita. Päämääränä oli vallankumous.

Suomeen Italiasta opiskelijamellakoiden keskeltä palannut Lahden Taideteollisen opiston opiskelija Ulla Koskinen heittäytyi mukaan täälläkin alkaneeseen opiskelijoiden poliittiseen liikehdintään. Oli ajanjakso, jolloin maltillisen demari-isän aatteen paloa leiskuva tytär tunsi, että taistolainen ryöstökapitalismin vastustaminen oli ainoa vaihtoehto.

Ulla Koskinen-Laineen mukaan poliittinen punaisuus alkoi pikku hiljaa haaleta. Nuoruuden hulvattomuus jäi taakse ja hän liittyi sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Sosiaalidemokratia oli hänen suvussaan ollut jo useamman sukupolven ajan lähinnä sydäntä ollut aatesuunta. Ensimmäisen kerran Ulla Koskinen-Laine valittiin Lahden kaupunginvaltuustoon 1996 varavaltuutetuksi ja vuonna 2004 valtuutetuksi. Kaikkiaan hän istui kaupunginvaltuutettuna kolme kautta.

Yhdistysaktiivi jonka sydän sykkii kulttuurille ja lapsille

Ullan Koskinen-Laineen poliittisessa toiminnassa kulttuuri ja koulutus ovat aina olleet etusijalla. Kulttuurilautakunnan puheenjohtajana hän toimi vuosina 2004–2012, sittemmin Lahden liikunta- ja kulttuurilautakunnan puheenjohtajana 2012-2015 ja varapuheenjohtajana 2016.

Puistolan erityiskoulussa Ulla Koskinen-Laine opetti 10 vuoden ajan ”kuvista” CP-lapsille. Vammaisen lapsen äidin Maila Koskisen johdolla Puistolan koulun äidit ryhtyivät vapaaehtoisvoimin ajamaan Nastolan Villähteelle erityisesti kehitysvammaisille tarkoitettua taide- ja kulttuurikeskusta. Sitä varten perustettiin Kaarisilta ry.

Vuonna 1987 aloitti toimintansa Kaarisillan taide- ja toimintakeskus toiminnanjohtajanaan Maila Koskinen. Keskuksen tilat sijaitsevat entisessä Erstan kartanossa Villähteellä 10 km Lahdesta. Kaarisilta-yhdistyksen hallituksen jäsenenä ja varajäsenenä Ulla Koskinen -Laine on toiminut ensin vuosina 1987–2000 ja uudelleen vuodesta 2016 lähtien.

Päijät-Hämeen elokuvakeskus ry:n hallituksen puheenjohtajana Ulla Koskinen-Laine on toiminut vuodesta 1997 lähtien. Elokuvakeskus omistaa elokuvateatterin Kino Iiriksen, joka esittää valtavirrasta poikkeavia elokuvia ja tekee paljon yhteistyötä päiväkotien ja koulujen kanssa unohtamatta eläkeläisiä. Yhteistyö Elokuvakeskuksen ja Päijät-Hämeen videokuvaajien kesken on mahdollistanut omien elokuvien tuottamisen.

”Kino Iirikseen ja Päijät-Hämeen elokuvakeskukseen ajauduin opettaessani Puistolassa. Vein oppilaani Kino Iirikseen elokuvaa katsomaan. Sisään astuessamme ”Mama Movieksi” kutsuttu Kino Iiriksen tulisielu Eila Sundelin nappasi minut jo ovelta juttusilleen”, Ulla Koskinen-Laine muistelee.

Lahden Taiteilijaseura ry:ssä Ulla Koskinen-Laine on ollut jäsenenä 50 vuoden ajan. Taiteilijaseuran ja Lahden Taidegraafikot ry:n sekä Lahden valokuvataide ry:n ”kattoyhdistys” on Kauno ry, jossa hän on toiminut Lahden kaupungin edustajana vuosina 2004–2016.

Kaunon ylläpitämässä Taidepanimossa Ulla Koskinen -Laine sanoo puuhanneensa aktiivisesti 10 vuoden ajan tarkoituksena saada eri taiteenalat saman katon alle toimintansa lopettaneen Mallasjuoman tehtaan tiloihin. Projekti ei kuitenkaan jatkunut tehdaskiinteistön remontin ja rahoituksen vähäisyyden takia. Niinpä lahtelaiset saivat lukea paikallislehdestä, että Taidepanimo oli muuttanut lokakuun 2008 alussa remontin alta korvaaviin tiloihin Kymintielle. Taidepanimo-hanke päättyi ja Kymintien toimitila nimettiin Uudeksi Kipinäksi.

Lahden Ensi- ja turvakoti ry:n hallituksen jäsen Ulla Koskinen-Laineesta tuli vuonna 1996 ja puheenjohtaja neljä vuotta myöhemmin. Puheenjohtajuus jatkuu edelleen. Ensi- ja turvakotien liiton liittohallituksen jäsenenäkin hän on ehtinyt vaikuttaa 2004–2013.

”Heikolla on oltava puolustajansa. Siksi haluan olla mukana”, Ulla Koskinen-Laine toteaa ykskantaan sen enempää selittelemättä.

Taistelua esteettömyyden puolesta

Kun yrittää kuvata Ulla Koskinen -Laineen ehtymätöntä toimintatarmoa tärkeäksi pitämiensä asioiden puolesta, on ehdottomasti nostettava esiin myös hänen toimintansa esteettömyyden puolesta.  Hän on toiminut vuodesta 2001 lähtien Lahden kaupungin vammaisneuvostossa ensin varajäsenenä ja 2003–2017 neuvoston varapuheenjohtajana.

Vammaisuudesta Ulla Koskinen-Laineella on omakohtaista kokemusta. Hänen suvussaan on sukurasitteena, erityisesti tytöillä, niveliin liittyvät ongelmat. Vastasyntyneeltä Ullalta puuttui lonkkanivelestä lonkkamalja. Professori Lagerskiöld siirsi vain neljän kuukauden ikäiselle pienokaiselle äidin luuta rakentaen puutuvan lonkkamaljan. Lagerskiöld totesi leikkauksen jälkeen: ”Ei hyvä, mutta nuoruus pelastettu.”

40-vuotiaaksi asti Ulla Koskinen-Laine käveli melko vaivattomasti, mutta sitten alkoi lonkkien korjausleikkausten kierre. Haavabakteeri iski operoituun lonkkaan niin rajusti, että oli kolmen kuukauden ajanjakso, jolloin häneltä puuttui koko lonkka bakteeria häädettäessä.

” Koko jalka oli kuin makkara, jota piti koossa rautavaijeri ja lihakset. Mutta siitäkin selvittiin”, Ulla Koskinen-Laine kuvailee rankinta vaihetta.

Kysymykseen, miten liikkuminen nykyään onnistuu, Koskinen-Laine heilauttaa kävelykeppiään ja selittää: ”Kaatumista pitää välttää, kun luuta on niin vähän. Sitä paitsi, mut on kasvatettu niin että sorminivelien puuttumisista ja muista nivelvaivoista ei oo tehty numeroa. Nivelet ja luustovaivat on erityisesti tytöille periytyvä poikkeama meidän suvussa.”

Ulla Koskinen-Laine näyttää sormiaan. Toden totta, niistä sormista, joissa pitäisi olla kolme niveltä, puuttuu yksi. Hän toteaa, että nivelet ovat jossain kehityksen vaiheessa vain unohtuneet pois.

Aktiiviselle, monessa mukana olevalle naiselle, esteettömyys ja palveluiden saavutettavuus ovat omakohtaisesti tärkeä asia. Yhteiskunta on rakentanut julkisiin rakennuksiin yllättävän monta porrasta. Viime aikoina on kuitenkin jo melko hyvin huomioitu liikuntaesteisten tarpeet.

Ulla Koskinen-Laine ei ole omalla kohdallaan koskaan kokenut liikuntarajoitteisuuttaan tekemisen tai osallistumisen esteenä, korkeintaan hidasteena. Hän haluaa herätellä kanssaihmisiään: ”Ei tajuta, että pelkkä fyysinen esteettömyys ei vielä riitä. On vielä aivan liikaa henkistä ja asenteellista esteellisyyttä. Sen poistamisesta ei selvitä pelkällä rahalla. Siihen tarvitaan humaania asennetta.”

Vielä yhden tärkeän asian Ulla Koskinen-Laine haluaa nostaa esiin esteettömyyskeskusteluun. Digitaalisten teknologioiden yleistyminen arkielämän toiminnoissa tuntuu olevan nykyajan keino ratkaista asia kuin asia. Sähköiset palvelut eivät korvaa ihmisen läsnäoloa, vaikka niihin pääsisi napin painalluksella.

” Muistutan vaan, että on esimerkiksi ikäihmisiä, jotka eivät koskaan pääse ulos. Ulos pääsy ei onnistu ilman toista ihmistä. Sitä paitsi ihminen tarvitsee toisen ihmisen kosketusta!”