Ulla Juurola - puoliso, äiti, virkamies ja poliitikko

Silloin en vielä tuntenut häntä. Keväällä 1959, lukiolaisena, hän päätti lähteä Saksaan piikomaan ja kieltä oppimaan. Palkka oli melkein olematon ja kielen oppiminen yksin hellan ääressä jäi vähiin. Kesä Baijerissa päättyi kuitenkin korkealle.

Perheen tytär otti hänet mukaansa retkelle. Juna vei hiukan Itävallan puolelle ja sitten lähdettiin patikoimaan alppien loputtomille poluille, hän kesäisissä tennistossuissa ja shortseissa. Pian kohdattiin opas, joka pyysi tyttöjä mukaan ryhmäänsä. Kun vuoren seinämä sitten jyrkkeni, ryhmästä ei ollut enää kääntymistä.

Niin hän nousi uljaalle pyramidimaiselle huipulle, korkeus 2417 metriä. Valokuvassa taustalla on lunta ja, katolilaisten maiden tapaan, risti.

Valkoiset saappaat

Näin hänet jo ensimmäisellä opiskeluviikolla: pitkä, vaalea ja kaunis, jalassa valkoiset saappaat. Tai ehkä saappaat tulivat myöhemmin, syksymmällä, saappaiden aikaan. Hän oli todella kaunis, kaunis jotenkin tutulla tavalla, sillä tavalla kuin maalaispoika sen ymmärsi. Se oli kauneutta ilman lisäaineita, uskomatonta kauneutta, joka ei näyttänyt olevan lainkaan tietoinen itsestään. Kauneudesta ei toki ollut pulaa, yliopistolla. Mutta silti!

Yksi silmäys Porthanian ala-aulassa riitti. Sen jälkeen tunsin hänet, kaukaakin, toiselta puolen katua. Ja kun tunsin, myös katsoin. Ja kun katsoin, hänkin katsoi. Ensin melkein salaa, pään heti pois kääntäen, sitten hiukan viivytellen ja vihdoin – mutta silloin oltiin varmaan jo keväässä – vähän hymyillenkin.

Olin vielä nuori, ei ollut mitään kiirettä, ajattelin. Kävin ahkerasti opiskelijatansseissa, enimmäkseen Bottalla. Niin hänkin kävi, kuten hän kertoi sitten myöhemmin, mutta useimmiten Polilla. Ei tullut sitä tilaisuutta, jota odotin.

Ja niin oli ensimmäinen vuosi opiskeltu. No, ehkäpä ensi syksynä, ajattelin. Tuli kesä ja kotipuolen lavatanssit. Ja seuraava syksykin meni, enimmäkseen taas Bottalla. Tanssitettavia kyllä riitti ja Rovaniemen Sinikka nojasi aina pylvääseen vasemmalla, Bottan salin etuosassa, kun Martti Pohjalaisen orkesteri aloitteli kuubalaista. Joskus saattelin jonkun kämpilleen, mutta aina se jäi siihen. En pyrkinyt pidemmälle enkä uskaltanutkaan. Usein kävelin tanssien jälkeen yksin pitkän lenkin ennen kuin suuntasin kotiin Pohjois-Haagaan. Ei ollut kiirettä.

Eräänä maaliskuun iltapäivänä tulimme, opiskelijat, valtio-opin seminaarista alas Porthanian kierreportaita. Vieressäni kuopiolainen Tuulikki keskusteli jonkun toisen tytön kanssa ja mainitsi nimeltä hänet, jolla oli valkoiset saappaat. Totesin rennosti, että kyseessä oli sama tyttö, jota olin aikonut pyytää vappuheilaksi. Tuulikki valpastui: – Jos olet sellaista suunnitellut, pidä sitten kiirettä.

Miksi miehen on aina tehtävä aloite?

Puolentoista vuoden rauhallisen odottelun jälkeen, minulle tuli nyt kiire. Tutkin opinto-ohjelmat ja jäin ensimmäisessä mahdollisessa tilanteessa odottelemaan Porthanian aulaan. Sieltä hän tuli. Vain muutama sana, ja niin lähdimme ensi kertaa yhtä matkaa. Kävelimme Ateneumin ohi, ohi Seurahuoneen ja Mannerheimintien yli. Sitten hän kääntyi Erottajalle päin ja minä Hankkijan aukiolle, mistä lähti bussi Pohjois-Haagaan. Heilautin huolettomasti kättä, Vapusta oli nyt sovittu. Vapun nimi oli Ulla.

Erottuani hänestä tiesin, että se oli siinä. Olin löytänyt oikean. Muistan hyvin, kuinka siinä bussille kävellessäni ajattelin kertovani tapahtuneesta joskus lapsenlapsilleni. Juuri niin olen kertonutkin. Minulla oli jo kauan ollut suunnitelma elämästäni. Nyt se alkoi toteutua.

Jossain vaiheessa ehdotin hänelle, että olisi ehkä hyvä harjoitella hiukan ennen Vappua. Hän oli samaa mieltä ja niin menimme Polille. Orkesteria en muista, mutta väliajalla soi Peggy Leen laulama Fever. Hänellä oli oranssinruskea liivihame ja vaalean keltainen pusero. Enkä tarkoita Peggyä. Myöhemmin hän kertoi pettyneensä, kun en suudellut häntä kerrostalon ulko-ovella Iso-Roobertinkadulla. En tiennyt, että niin voi tehdä jo ensimmäisellä saattoreissulla. En tiennyt mitään. Enkä osannut suudellakaan.

Vapun aattoiltana vein hänet Vesalaan, Sirkka-Liisan omakotitaloon. Siellä kokoontui joukko demariopiskelijoita ja yksi, joka ei ollut demari. Istuimme iltaa hyvin kilteissä merkeissä, joku ehkä joi olutta, en minä. Minua jännitti. Tiesin, että ilta saattoi olla ratkaisevan tärkeä. Osmo, josta tuli professori, lisäsi vielä löylyä kuvailemalla asioita, joihin minun olisi nyt uskaltauduttava. Ja niin tapahtuikin. Me suutelimme. Rautahatuntiellä. Ensimmäistä kertaa.

Yhtäkkiä kaikki oli itsestään selvää ja helppoa.

Helppous näkyi jo seuraavana, Vapun päivänä. Ulla lähti yhtään vastustelematta mukaani demarien vappujuhlaan, joka viimeisiä kertoja järjestettiin perinteisellä Mäntymäellä. En muista, kuka siellä puhui, mutta Mäntymäen kallionkoloissa oli vielä hiukan lunta.

Yliopisto tuli avukseni

Hänellä oli vielä monta estettä ylitettävänä. Tyttökaverien keskusteluissa hän oli ilmoittanut vakaasti, ettei tuleva kumppani saanut olla kommunisti, ateisti eikä alkoholisti. Se oli tiukka paikka, sillä minä ilmoitin olevani sosialisti, ateisti ja absolutisti. Aatteista ja uskonnosta riitelimme aluksi monta kertaa. Sitten Yliopisto tuli avukseni. Kansantalouttahan ei voinut opiskella perehtymättä Karl Marxin teorioihin eikä sosiaalipolitiikassa voinut väistää Pekka Kuusta. Ensi visiitillä Ullan siskon perheen luokse Oulunkylään absolutismini aiheutti kuitenkin hämmennystä, mutta ei siitä sentään riidan aiheeksi ollut.

Olihan minullakin pieniä asenteellisia esteitä. Minusta oli itsestään selvää, että kun kaksi ihmistä päättää liittyä yhteen, se on vain heidän asiansa. Olin väärässä. Kun olimme keskenämme asiasta sopineet, oli edessä matka sormukset taskussa junalla Vilppulaan, mistä Ullan isä haki meidät Suvirantaan, jossa olin kyllä käynyt jo aikaisemminkin. Se oli Ullan vanhempien maatila ja kesäpaikka ja osa siitä on nyt meidän kesäpaikkanamme.

Kahvit juotuamme sanoin Ullan vanhemmille, että minulla oli heille asiaa. Siirryimme kolmisin kamarin puolelle Ullan jäädessä keittiöön. – Kyllä minä sinun asiasi arvaan, sanoi Ullan isä ja niin hän arvasikin. En sentään pyytänyt kättä, sillä sitä olin pidellyt jo monta kertaa. Kerroin vain meidän yhteisistä suunnitelmistamme, jotka siinä enempiä kyselemättä hyväksyttiin. Kyselyt jäivät myöhempään vaiheeseen.

Sitten soutelimme hämärtyvässä illassa Vohlasaaren kalliolle ja kun palasimme, sormissamme oli kultaa.

Hän on ainoa nainen, jota olen lyönyt. Kerran. Hän tosin oli jo siinä vaiheessa antanut minulle kunnon ryöpyn, lyönyt kolme tai neljä kertaa. Se ei ollut minusta oikein enkä keksinyt muuta keinoa sen lopettamiseksi. Pikkusiskoni kanssa olin oppinut, kuinka riidat sovitaan. Nyt se oli kuitenkin aivan erilaista, siitä ei ollut tulla loppua. Sellaista sovinnonteko on, sitä ei malta lopettaa. Kaikki oli kuitenkin alkanut, tietenkin, minun kiusanteostani.

Elämänsuunnitelmani oli hyvä suunnitelma. Vaikka kulku kävi polveilevassa maastossa ala- ja ylämäkineen, suunnitelmani alkoi toteutua juuri niin kuin olin ajatellut. Vuosia junnanneet opinnotkin alkoivat edetä. Arvosanat eivät olleet kummoisia, mutta mitä siitä. Kandin paperit ovat aina kandin paperit.

Vuosien mittaan, kahdeksan vuoden aikana, lapsia tuli monta. Suunnitelmani mukaan. Vain kaksoset olivat yllätys, kun yksi oli tilattu. Työpaikat järjestyivät onnekkaasti, mitä taas en ollut voinut suunnitella.

Yliopisto ei ollut opettanut työn tekoon. Eikä isä. Kun olin tekemässä jotain, isä, joka oli erittäin kätevä käsistään, saattoi sanoa kärsimättömänä: ”Anna se tänne, ei siitä tule mitään”. Sillä konstilla oppiminen – ja uskaltaminen – jäi vähiin. Ajauduin omiin maailmoihini, pohtimaan filosofisia kysymyksiä, olevaisuuden alkuperää, maailmankaikkeutta, oikeudenmukaisuutta ja hyvyyden olemusta. Mutta se oli harrastelua, joka vei kyllä moniin paneelikeskusteluihin ja väittelytilaisuuksiin, ensin vain yleisön joukkoon, joskus sitten puheenvuorojakin käyttämään. Se ei kuitenkaan auttanut maalaispoikaa seinänvieruspenkkiä pidemmälle.

Hänellä taas, jolla oli valkoiset saappaat, oli muistissaan toisenlaisia kokemuksia. Hän oli juuri saanut ajokortin, kun isä pyysi häntä hoitamaan traktorilla pellon äestyksen loppuun: ”Kyllä sinä sen osaat, onhan sinulla ajokortti.” Ja hän osasi. Olisinpa nähnyt hänet silloin!

Kaupunginsihteeriä tuuraamaan

Sain toimistoalan töitä pienestä kaupungista. Jouduin arvostettuun tehtävään, johon minulla ei ollut koulutusta, johon ei annettu juuri mitään neuvoja ja joka ei vastannut alkuunkaan vahvuuksiani. Pian kävi ilmi, että pikkutarkkuutta ja tunnollisuutta vaatinut tehtävä oli minulle liikaa ja sain lähteä. Oikein sekin meni. Viimeisen kuukauden aikana, johdon erikoistehtävissä, sain luottamusta takaisin: vaikka menetin työpaikan ja kuukausipalkan, sain luottamustehtävän ja kokouspalkkiot.

Niihin aikoihin kukaan ei olisi huomannut hänen valkoisia saappaitaan. Hänellä oli nimittäin muodin mukainen minihame, hyvin mini. Se aiheutti hämmennystä paikallisissa kunnallispampuissa, kun hän haki ja sai kesätöitä. Kesäkuu meni aluksi vähäisemmissä hommissa, mutta heinäkuun hän toimi kaupunginsihteerinä, siis vakinaisen sijaisena. En silloin – enkä vielä pitkiin aikoihin – ymmärtänyt hämmästyä, mutta nyt se tuntuu uskomattomalta. Ryhtyä vähäisellä kesätyökokemuksella hoitamaan kaupunginsihteerin tehtävää! Sekin oli hyppy suoraan traktorin pukille. Tulevan johtajan elkeitä!

Minulla oli opiskeluaikaisten harrastusteni ansiosta paljon ystäviä ja tukijoita, jopa yli puoluerajojen, kuten sain huomata. Sain työpaikan suuremmasta kaupungista vähäisistä työkokemuksistani huolimatta. Ullakin sai taas töitä, oikeastaan aluksi vähän minun suhteillani. Pian kykenimme jo hiukan lyhentämään asuntolainaamme.

Kotona olin saanut hyvän, mutta perinteisen kasvatuksen. En osannut mitään kotitöitä. Ei hänkään, mutta hän alkoi opetella, minä en. Makaroonipataa syötiin aluksi melkein joka toinen päivä. Hän hoiti myös siivouksen, pyykinpesun ja lastenhoidon silloinkin, kun piti käydä palkkatyössä. Olin hengessä mukana. Kyllä minulla hyvää tahtoa riitti.

Politiikasta emme olleet puhuneet pitkään aikaan. Siitähän tuli aina erimielisyyksiä. Osallistuin ahkerasti järjestötoimintaan ja lopulta asiat johtivat siihen, että hän, siis Ulla, oli kunnallisvaalien ehdokkaana. Olin tietysti rohkaissut häntä. Rahaa ei ollut, siksi vaalikorttia ei ladottu, vaan pieni määrä korttia toteutettiin siten, että siinä oli valokuva ja huopakynällä tekstaamani teksti. Vaalin tuloksena oli varasija, mutta seuraavista vaaleista alkoikin sitten pitkä poliitikon ura.

Yhä vaativampiin virkoihin

Hän vaihtoi työpaikkaa kymmenen vuoden välein. Ensin sosiaalitarkkaajasta terveysviraston suunnittelusihteeriksi, sitten kouluviraston talousjohtajaksi ja lopulta kansanedustajaksi.

Jo sosiaalitarkkaajan työ oli vaativa. Avustusten myöntämisessä piti olla tiukka. Asiakkaat saattoivat suuttua, kun virkailijan päätös oli kielteinen. Hän osasi kuitenkin senkin. Romanirouva esimerkiksi tuli hakemaan huoltoapua, vaikka oli jo saanut täyden kuukausierän. Ulla kertoi rouvalle, ettei tämä voinut saada enempää. Rouva suuttui ja lähti ovet paukkuen. Kohta hän kuitenkin palasi, raotti ovea ja sanoi: -Te olette kuitenkin paras!

Minusta tuntuu, että olisin voinut olla toiseksi paras tai ainakin jotenkin pärjätä vielä siinä hommassa.

Ammattikurssikeskuksen sosiaalikuraattorin työkään ei tuntunut minusta mahdottomalta, mutta siinä hän oli vain vähän aikaa. Sen sijaan terveysviraston suunnittelusihteerin tehtävä, johon hänet sitten valittiin, tuntui jo aivan ylivoimaiselta. Se olisi todellakin ollut liian vaativa minulle, mutta ajattelin, en sanonut, ettei hänkään mitenkään voinut osata laatia koko kaupungin terveystoimen käsittävää kansanterveyden toimintasuunnitelmaa. Määräajassa se kuitenkin valmistui eikä korjauksia tarvinnut tehdä.

Suunnittelusihteerin tehtävä oli aika yksinäistä työtä, vaikka se edellyttikin yhteistyötä viraston päälliköiden kanssa. Ullan seuraava työ kouluviraston talousjohtajana oli kuitenkin aivan muuta. Se oli todellista johtamista. Siinä työssä hänellä oli nelisensataa alaista eli viraston muu kuin opetushenkilökunta. Viraston talousarvio taas kattoi viraston ja koulujen kaikki toiminnot ja siitä oli käytävä monia neuvotteluja henkilöstön edustajien ja myös itsetietoisten rehtorien kanssa. Kaiken hän sai sovittua ilman riitoja. Outoa ja aikaisemman käytännön vastaista oli, että kouluvirasto pysyi annetuissa puitteissa ja että budjetti piti, kun sitä sitten uutena toimintavuonna ryhdyttiin toteuttamaan. Sellainen kyllä huomattiin, korkeimmallakin tasolla.

Tiedän, että Ulla pärjäsi yleensä hyvin ihmisten kanssa. Kaikkia ei kuitenkaan voi miellyttää. Eikä tarvitsekaan. Kerran, ulkomaanmatkalla, Ulla oli tavallaan matkanjohtajana, sillä hänen hallussaan oli porukan matkakassa. Esimieskin oli mukana matkalla, tavallisena perässäkulkijana. Tapahtui jotain sellaista, minkä johdosta Ullalta paloi pinna. Tiettävästi esimies oli paljastanut surkean henkisen pienuutensa. Keskellä ravintolasalia Ulla tarttui esimiestään ”kraivelista” ja ravisti niin, että miehen nuppi tutisi. Nokkimisjärjestys asettui kohdalleen.

Kun lapsia tuli lisää, Ulla oli jonkin aikaa kotiäitinä. Se ei ollut erityisen hyvää aikaa, sillä kotielämä synnytti kovin vähän hyviä puheenaiheita. Saimme lapsille erinomaisen hoitajan, mutta pian taas virastotyö, toiminta kaupunginvaltuustossa ja muissa luottamustehtävissä sekä kodin hoito työllistivät häntä vähintään riittävästi etenkin, kun itse osasin niin vähän. Oli helpottavaa kuulla vanhimman tyttären tokaisu: Mene sinä äiti vaan töihin. Me olemme siihen niin tottuneet.

Eduskuntaan

Kokeneimmat kaupunginvaltuuston jäsenet ovat tietenkin aina potentiaalisia kansanedustaja-ehdokkaita. Emme tulleet sitä ajatelleeksi ennen kuin luoksemme tuli joku, joka oli miettinyt asian valmiiksi. Asetelma näytti lupaavalta. Vaalitukea emme osanneet edes odottaa, mutta tilille oli kertynyt vähän rahaa ja lainaakin oli varmaan saatavissa. Vaalityö odotti siis, meitä molempia.

Riittävän kokenutta ja tunnettua naisehdokasta oli kaivattu ja Ulla sopi odotuksiin aika hyvin. Lapsetkin olivat jo aikuisiässä, joten lasten laiminlyömisestä ei päästy moittimaan. Saimme paljon tukijoita ja ahkeria, kannustavia vaalityöntekijöitä. Tyttäretkin jakoivat kaveriensa kanssa mainoksia. Samalla alkoi oma vuosia kestänyt tukityöni. Suunnittelin vaalikampanjan ja hoitelin yhteyksiä mainostoimistoon ja tiedotusvälineisiin. Kirjoitin joitakin artikkeleita, mutta enimmäkseen osuuteni oli toimia oikolukijana ja tekstien tarkastajana. Melkein aina kuitenkin lisäsin hänen kirjoituksiinsa erilaisia ideoita ja hyvinä pitämiäni ilmaisuja.

Saavuin vaalivalvojaisiin keskusvaalilautakunnan tehtävistä viime hetkellä. Vain Nastolan tulokset puuttuivat ja Ulla näytti olevan putoamassa. Minulla oli parempaa tietoa. Saatoin ilmoittaa hiljaiselle joukolle, ettei ollut hätää. Ulla voittaisi Nastolan kirkkaasti, kuten kävikin. Pian istuin eduskunnan lehterillä kunniavieraana muiden puolisoiden joukossa valtiopäivien avajaisissa.

Olin kirjoittanut kymmeniä puheita etenkin kaupunginjohtajille ja niin Ulla oletti, että kirjoittaisin niitä myös hänelle. Kieltäydyin ja sanoin, että puheisiin ja artikkeleihin oli saatava hänen oma äänensä. En myöskään halunnut kirjoittaa asioista, joihin hän oli paneutunut, minä en. Enin siis, mitä saatoin tehdä, oli korjata Ullan laatimien tekstien virheet ja lisätä kirjoituksiin uusia ajatuksia ja kiinnostavia sanontoja. Usein, melkein aina, hän suuttui tekemistäni yliviivauksista ja korjauksista, mutta kun siirryimme tietokoneen käyttöön, hän näki vain lopullisen, korjatun tekstin eikä tekemiäni muutoksia. Suuttumiseen ei ollut enää aihetta.

Tiesin, että Ulla pärjäisi asiakysymyksissä. Hänellä ei ollut kuitenkaan juuri lainkaan kokemusta julkisesta esiintymisestä. Aluksi hän ei olisi sallinut minun olla lainkaan paikalla, kun hän esimerkiksi piti puhetta. Minä taas jännitin suuresti hänen esiintymisiään. Koetin toimia rakentavana kriitikkona, mutta riitaahan siitä tuli. Vähitellen opimme, hän esiintymään, ja minä luottamaan. Opimme myös riitelemään sopivan hillitysti, enimmäkseen.

Kansanedustajuus tuli Ullalle sopivaan aikaan. Nuorimmaisetkin olivat siis jo aikuistuneet ja minä saatoin käyttää vapaa-aikani erilaisiin tukitehtäviin. Nautimme koko perhe uudenlaisista kertomuksista, hänen raportoimistaan tärkeistä uusista tuttavuuksista, erilaisista puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän kokouksista kantautuneista sisäpiiritiedoista, asiantuntijakuulemisista ja valiokuntamatkoista valtamerten taakse. Ja tietysti olimme iloisia myös siitä, että hän nopeasti oppi tekemään sitä työtä, johon hänet oli valittu.

Putoaminen uran huipulle

Putoaminen eduskunnasta kahden vaalikauden jälkeen oli sitten tietenkin pettymys, vaikka se olikin ollut näköpiirissä. Vaaliasetelma oli sellainen, että seudullamme moni ehdokas sai suuren äänimäärän, mutta ei kukaan riittävän suurta tullakseen valituksi. Mitään ei ollut tehtävissä. Asiat kulkivat kulkuaan.

Olin jäänyt varhennetulle eläkkeelle luottaen siihen, että vaikka eläkkeeni pienenisi melkoisesti, pärjäisimme Ullan tuloilla. Nyt ne kuitenkin yhtäkkiä loppuivat. Saihan hän toki osittaisen kansanedustajaeläkkeen, mutta tulomme romahtivat silti. Melkoiset vaalikampanjalaskut oli maksettava samalla, kun kesäpaikkamme kunnostus oli vienyt suurimman osan säästöistä. Ei meillä hätää ollut, mutta palasimme vanhaan niukkuuteen.

Olin asettunut ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa, kun Ulla keskittyi eduskuntatyöhön. Tulin myös valituksi hyvällä äänimäärällä. Neljässä vuodessa ei kuitenkaan kasveta kuntapäättäjäksi. Oli selvää, että Ullan kokemus oli aivan toista luokkaa kuin omani. Minun oli siis väistyttävä, kun Ullan kansanedustajan työ loppui, sillä Ullaa tarvittiin taas valtuustossa. Oli selvää, että entinen kansanedustaja tulisi ilman muuta valituksi ja lisäisi myös puolueen äänimäärää.

En epäillyt hetkeäkään, etteikö Ullalla olisi vielä politiikalle annettavaa. Sitä oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tiesin, että nyt hän hallitsisi myös julkisuuden. Siinä roolissa halusin nähdä hänet vielä kerran. Annoin siis Ullalle taas täyden tukeni.

Hyvä äänimäärä vaaleissa ja ylivoimainen kokemus johtivat toivomaani ratkaisuun: Ulla valittiin kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi. Hän oli nyt uransa huipulla. Suuren kaupungin hallituksen puheenjohtajalla on toki paljon enemmän valtaa kuin rivikansanedustajalla. Kuten aina, eteen tuli ongelmallisia asioita. Etenkin kaupungintalouden tasapaino vaati tiukkaa asioiden hoitoa. Kuitenkaan kenenkään päättäjän huomio ei voi koskaan kohdistua riittävän painavana kaikkiin asioihin. Puheenjohtajan on tasapainoiltava hyvin monenlaisten ja ristiriitaisten odotusten välillä.

Vaikka ymmärsin entistä haastavamman tilanteen, seurasin kaupungin päätöksentekoa eläkeläisenä liian pinnallisesti. Olin siis varmaan huono keskustelukumppani. En osannut nyt antaa tukea siinä, missä olisi pitänyt. Tai ehkä hän ei enää juuri tukeani tarvinnutkaan. Hän toimi hyvässä vuorovaikutussuhteessa kaikissa omissa yhteisöissään. Minun osaltani ehkä riitti, kun säilytin myönteisen asenteeni, kun ihan vain yleisellä tasolla kannustin ja rohkaisin häntä.

Perheen asiat olivat hyvin. Tyttäret ihailivat äitiään ja muodostivat huomaamattaan hänen kanssaan eräänlaisen kuuden naisen kerhon, jolla oli turhankin yhdenmukainen, hiukan kriittinen, joskin hyvin hyväksyvä käsitys isästä, isästä, joka kaikkien isien lailla oli ja on mies. Miehenä en ole koskaan yrittänyt olla minkään stereotypian mukainen. En ole käyttäytynyt karskisti, en ole harrastanut ns. miesten harrastuksia enkä ole arvostanut komeita lihaksia. Viinaakin olen juonut vastahakoisesti, kunnes lopetin kokonaan. Olen tiennyt ihmisenä pärjääväni sellaisena kuin olen.

Tytöistä ja naisista olen pitänyt ja heidän seurassaan olen viihtynyt aina, alakoulusta alkaen. Se on ehkä outoa, sillä en ole mikään naisten mies, vaan tiedän nyt olevani ihan aidolla tavalla yhden naisen mies. Ja viiden tyttären. Ajatus elinikäisestä kumppanuudesta on kuulunut aina elämänsuunnitelmaani. Nyt, pitkien pohdintojen jälkeen ymmärrän myös, että elinikäinen kumppanuus ei lopultakaan ole minun, vaan evoluution suunnitelma tai itse asiassa evoluution rautainen laki.

Kumppani, on sellainen, jota tarttuu mielellään kädestä ja jonka voi vetää kainaloonsa monta kertaa päivässä. Kumppania voi ja pitääkin tukea silloin, kun hänen on pidettävä puhe heti presidentin jälkeen, lähdettävä kielikurssille vieraalle maalle, johdettava Kiinaan matkustavaa valtuuskuntaa tai annettava haastattelu kriittiseksi tunnetulle toimittajalle. Luulen, että kumppani on myös paljon sellaista, jonka kohtaa vasta, kun voimat vähenevät viimeistä kertaa.

Jos vanhempani olisivat enemmän rohkaisseet minua, minusta olisi voinut tulla aivan muuta kuin tuli. Vaikka jotain tärkeää onkin jäänyt puuttumaan, tunnen olleeni harvinaisen vapaa kasvamaan täydeksi omaksi itsekseni. Sen vapauden olen onnistunut säilyttämään myös ihailemani ja kunnioittamani Ullan rinnalla täysin tasaveroisena. Parisuhteessa ei kumpikaan kasva yksin. Jaettu vapaus on kaksinkertaista vapautta.

Opiskeluaikainen tuttavani kertoi kerran omasta menestyksekkäästä urastaan. Sanoin hänelle itsekin menestyneeni hyvin. Kerroin vaimoni olevan kansanedustaja!