Inkerinmaalta Suomeen evakkoon

Äitimme, Tyyne Lehtonen, syntyi vuonna 1925 Lempaalassa, Pohjois-Inkerissä, Suomen rajan tuntumassa. Hän oli perheen nuorin lapsi. Isän suku oli savakkoja, jotka olivat tulleet jo 1600 luvulla Savosta Inkerin maalle. Äidin suku oli äyrämöisiä Kannakselta. Perhe viljeli maata ja he myivät monenlaisia elintarvikkeita miljoonakaupunki Leningradiin. Luterilaisuus ja suomalaisuusaate kuuluivat tiiviisti arkielämään. Ahkeruus ja säästäväisyys olivat perheen turva. Luettiin paljon ja seurattiin tiiviisti maailman tapahtumia.

Stalinin pakkokollektivisointi koetteli monella tavoin inkeriläisiä talonpoikia. Verotus oli kovaa. Karja ja maat otettiin kolhoosin omistukseen. Talonpoikien viljelyala kutistettiin 10 aariin. Vuonna 1935 talonpojat saivat julman karkotuspäätöksen heille ennalta määrättyihin karkotuspaikkoihin. Äiti oli kymmenvuotias, kun he matkasivat karkotuspaikkaansa Tserepovetsiin. Siellä he viipyivät vuoden, kunnes karkasivat lehmänsä kanssa Länsi-Inkeriin Viron rajalle. Äidin äiti elätti karkotusaikana perhettä myymällä torilla elintarvikkeita, ja äidin isällä oli säästöt turvana.

Äidin isä rakennutti heille 1937 uuden kodin Länsi-Viroon. Seutu oli kaunista ja viljavaa. Siellä oli paljon kauniita kesähuviloita. Elämä oli turvallisen tuntuista, vaikka pelko urkkijoista ja ilmiantajista oli jokapäiväistä. Vanhemmat ja sisaret olivat töissä kylän kolhoosissa, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa. He kasvattivat myös juurikasveja ja poimivat marjoja säilöttäväksi. Leipäviljan he saivat kolhoosin yhteisjaosta. Vuodet kuluivat aika rauhallisissa merkeissä.

Elettiin kesää 1941, joka oli hyvin lämmin. Äiti joutui 16-vuotiaana keskeyttämään sodan takia keskikoulun ja menemään töihin kolhoosin kasvitarhalle. Miehet vietiin armeijaan, vanhemmatkin. Äitikin oli viikkoja kaivamassa tankkiesteitä toisten nuorten kanssa. Pommisuojia vahvistettiin. Saksan armeija saapui vauhdilla Leningradin lähistölle, ja aloitti ilmapommituksen. Rautatie, asema ja kaikki suuret rakennukset pommitettiin. Perheen asuttama kylä oli yhtenä tulimerenä. Useat perheet menettivät kotinsa. Kyläläiset viettivät yöt pommisuojissa ja pelkäsivät kuolemaa.

Kotikylä jäi rintaman sisälle. Saksalaiset tultua alkoi kova komento. Kaikki määrättiin töihin saksalaisille. Nuoret lapioivat lunta ja pitivät lentokenttää auki. He tekivät sahaustöitä ja hoitivat armeijan kasvitarhoja. Kyläläiset elivät nälässä ja pelossa. Siviilit olivat saksalaisten työorjina. Äiti teki nuorena tyttönä raskasta työtä saksalaisille melkein kolme vuotta. Kuri oli kovaa ja niskuroinnista sai helposti hirttotuomion.

Sodan kuluessa häviöllä olevat saksalaiset joutuivat perääntymään. Eräänä harmaana lokakuun päivänä 1943 saksalainen komendantti toi kylään evakuointikäskyn. ”Teidät viedään Suomeen ja lähtö on huomenna kello 10.00. Mukaan saa ottaa vain vaatteet ja taloustavarat.” Suomi ja Saksa olivat käyneet neuvotteluja inkeriläisten siviilien siirtämisestä.

Suomessa naimisiin

Suomi oli rakas emomaa, jonne menoa äiti odotti jännityksellä ja helpottuneena. Perhe joutui viettämään vielä muutaman viikon surkeassa Kloogan leirissä. Viimein laiva lähti läpi miinoitetun Suomenlahden kohti Suomea ja Hankoa, jossa näkyi vain kolkkoja kallioita.

Suomi oli kaunis maa ja evakot otettiin lämpimästi vastaan. Työvoimastakin oli pulaa. Muutaman viikon Hangossa olon jälkeen matka jatkui junalla pohjoiseen. Inkeriläiset odottivat sijoituspaikkaa muutaman kuukauden karanteenileirillä. Tammikuussa 1944 perhe sai evakkopaikan lähipitäjän maatalosta. Vanhemmat ja neljä tyttöä seisoivat pakkasessa nyytteineen pienellä asemalla. Siellä heitä oli vastassa evakkotalon tumma, komea poika. He nousivat rekeen ja matkasivat talolle.

Perhe asettui maalaistaloon, jonka omisti Helsingistä muuttanut sivistynyt, kulttuuria harrastava rakennusurakoitsijan perhe. He viljelivät maata ja kasvattivat karjaa. Perheen isä teki urakointitöitä lähialueilla ja kaupungissa. Perheessä oli kaksi poikaa.

Evakkosisarukset hoitivat talon karjaa ja tekivät sisätöitä emännän apuna. Äidin vanhemmat saivat asunnoksi mökin, jonka omisti talon poika. Iltaisin kaikki sisarukset viihtyivät paremmin siellä vanhempiensa luona kuin evakkotalossa. Myös talon poika kulki tiheään mökissä, sillä hän oli ihastunut vaaleaan kauniiseen evakkotyttöön. Evakkotaloa koetteli suuri menetys, kun heidän kotitalonsa paloi keväällä. Palossa tuhoutui perheen suuri kirjasto, mikä harmitti äitiä kauan. Syksyyn mennessä veljeksien rakentama uusi koti oli jo valmis.

Äiti oli 19-vuotias ja talon poika oli 35-vuotias mies, joka toimi Nuorisoseurassa ja soitti tanssiyhtyeessä. He alkoivat pian kulkea yhdessä tansseissa ja muissa tilaisuuksissa. Talon poika otti töihin usein mukaan iloisen tytön, joka oli nopea ja nokkela oppimaan asioita. Rakkaus syttyi. Anopille oli kova paikka myöntää, että evakkotytöstä taitaa tulla miniä taloon. Pääsiäisenä 1945 nuoret kihlautuivat ja elokuussa pidettiin häät. Inkeriläinen evakkoperhe sai jäädä Suomeen, eikä heitä koskaan pyydetty palaamaan Neuvostoliittoon.

Arki alkaa

Nuoripari asui anoppilassa muutaman vuoden. Esikoinen syntyi reilun vuoden päästä ja pian hän sai seuraa sisaresta. Aviopuoliso teki sahaustöitä kyläläisille ja hoiti vanhempiensa kotipaikkaa. Vanhin veli oli jo muuttanut pois, ja pian vanhemmatkin myivät talon.

Äitini ja isäni ostivat kesällä 1948 lähipitäjästä keskeneräisen talon, johon kuului metsää ja 12 hehtaaria maata. Ensimmäisen yön he nukkuivat heinäladossa, koska talo kuhisi lutikoita. Äiti keitti ruokaa pihalla, sillä savupiippu ei vetänyt ollenkaan. Isä oli taitava rakentaja ja osasi tehdä monenlaisia töitä. He tekivät taloon suuren remontin. Siitä tuli komea, pirtti oli pitkä ja korkea. Navetassa oli muutama lehmä, vasikoita ja lampaita. Sähköt saatiin läheisestä voimalaitoksesta. Nuoripari asettui onnellisena asumaan ja tutustui seurallisina ihmisinä kylän ihmisiin. Pian uudessa kodissa vietettiin kolmannen lapsen ristiäisiä. Niissä kyläläisiä oli paljon, kuten maalla oli tapana tuohon aikaan.

Äiti ja isä olivat kirkkokuorolaisia ja esiintyivät usein eri tilaisuuksissa. Isä hoiti hetken aikaa myös kanttorin virkaa. Silloin koko perhe istui kirkossa veisaamassa. Äiti kulki viikoittain naapurin emäntien kanssa kirkon diakoniapiirissä. Vanhemmat tekivät usein matkoja Helsinkiin sukulaisiin ja Messukeskuksen tapahtumiin. Elokuvat ja iltamat olivat myös heille mukavia illan viettoja. Viikoittain kyläiltiin myös naapureissa.

Raskasta työtä

Vuonna 1955 äidillä oli jo seitsemän lasta, yhdet kaksosetkin. Vastuu kodista ja karjanhoidosta jäi yksin hänelle, sillä aviomies aloitti yritystoiminnan traktoritöissä kylän taloissa. Muutaman talven ajan lisäansiota toi koulun rakennustyömaa ja valtatien rakentaminen. Äiti sai pulsaattoripesukoneen, joka helpotti huomattavasti pyykinpesua. Äiti poimi syksyisin valtavat määrät puolukoita ja sai omaa rahaa. Niillä hän osti taloustarvikkeita ja monenlaisia kankaita. Kylän ompelija valmisti äidille ja lapsille vaatteita. Äidille oli tärkeää, että heidän perhe oli kauniisti puettu.

Navettatyöt oli aina tehtävä, oli pyhä tai arki. Ne aloittivat jokaisen aamun ja olivat päivän raskain työn vaihe. Sonta oli siirrettävä navetasta ulos, ja heiniä oli haettava elosuojasta. Lehmät ja vasikat piti juottaa, ja vesi oli kannettava ulkokaivosta ämpäreillä navettaan. Vesi lämmitettiin suuressa muuripadassa karjakeittiössä. Talvella kaivon vesi väheni ja usein täytyi sulattaa lumesta juomavettä karjalle. Maitoa myytiin meijeriin ja sieltä ostettiin voita. Suuri perhe kulutti paljon ruokaa. Usein meijeritili jäi pieneksi.

Lapsia syntyi kaikkiaan kymmenen. Isä matkusti töissä jopa Lapissa asti metsäsavotassa. Äiti vietti viikot yksinään lasten kanssa ja huolehti kaikesta talon töistä. Piti kantaa puita, lämmittää uuneja, leipoa, siivota, pestä pyykkejä. Sukkia, lapasia ja kenkiä kului paljon suuressa perheessä. Navettatöiltä äiti kiirehti aamulla sisälle keittämään puurot ja laittamaan lapset kouluun. Lapsista oli vain hiukan apua kotitöihin. Kotipellotkin jäivät huonolle viljelylle isän kiireiden vuoksi.

Maalla tilat olivat tuohon aikaan pieniä. Ne antoivat juuri ja juuri toimeentulon. Sen vuoksi isän työpalkkakin jäi pieneksi, vaikka hän teki jatkuvasti pitkää työpäivää traktorityössä. Isä joutui ostamaan maatalouskoneita velaksi ja vekseleillä. Raha tuli ja meni. Velkojen korot ja monet muut menot rasittivat taloutta. Perhe kasvatti välillä sopimusperunaa, ja isä yritti monenlaista toimeentuloa.

Lapset kasvoivat ja auttoivat kotitöissä. Vaikka päivät olivat raskaita, täynnä työtä, silti kuului aina navetasta iloinen laulun hyrinä ja huumori jaksoi auttamaan arjessa. Harrastuksiin ei äidillä ja isällä ollut enää aikaa. Kahtena kesänä äiti sai nauttia viikon lomasta äitien lomaleirillä.

Suuri suru saapuu

Äiti menetti omat vanhempansa 60-luvun vaihteessa. He olivat olleet hänelle tärkeä tuki arjessa ja olivat auttaneet tyttären perhettä. Mutta vielä suurempi suru oli odottamassa. Lokakuussa 1965 isä joutui yöllä sairaalaan. Hän oli saanut sydänkohtauksen ja tilanne oli vakava. Äiti matkusti päivittäin sairaalaan isää katsomaan. Neljäs sairaalapäivä toi tiedon isän yöllisestä kuolemasta. Sydämen valtimot olivat pahasti tukkeutuneet. Lääketiede ei ollut tuolloin niin pitkälle kehittynyt kuin nykyisin. Äiti toi murheellisena viestin kotiin lapsilleen. Äiti sai raskaan taakan kannettavaksi, mutta hän oli vahvaluontoinen ja aina hyvin terve. Nämä auttoivat häntä jaksamaan ja kestämään edessä olevat vaikeudet.

Hautajaiset olivat ohi ja perheen pärjäämisestä huolissaan olevat naapurit auttoivat tarpeen mukaan. Äiti oli tuolloin 40-vuotias ja hänellä oli 9 alaikäistä lasta, nuorin viisivuotias. Vanhin oli valmistunut ammattiin ja odotti armeijaan menoa. Hän sai lykkäystä, koska perhe tarvitsi hänet avuksi kotiin. Uusi navetta oli vielä keskeneräinen.

Suruun ei ollut aikaa, koska kaikki arjen työt oli tehtävä. Karja odotti navetassa hoitajaa ja lapset pirtissä äitiä. Kylälle oli saatu kunnallinen vesijohtoverkko ja se helpotti paljon arkea. Leipomista riitti. Ruokaa kului paljon. Pyykinpesua ja vaatteiden korjausta oli loputtomiin. Arjen oli sujuttava kuten aikaisemminkin. Sosiaaliavusta äiti kieltäytyi jyrkästi. Iltaisin äiti nukahti väsymyksestä uupuneena ja itki surunsa yöllä.

Äiti kävi talon papereita läpi laskien tuloja ja menoja. Tilanne oli toivoton, koska velkaa oli paljon. Talon menetys oli pelättävissä. Äiti keräsi kaikki tärkeät paperit mukaansa ja meni tapaamaan pankinjohtajaa. Äiti tiedettiin kylällä ahkeraksi ja luotettavaksi. Pankinjohtaja oli lämminsydäminen ja ymmärsi täysin perheen tilanteen. Lainat niputettiin yhteen ja niille annettiin lisää maksuaikaa. Pankki pyysi aluksi vain korkojen maksuja. Pankin toive oli, että perheen koti säästyy. Keveämmin mielin äiti palasi kotiin pankista. Äiti otti yhteyttä myös muihin velkojiin, jotka antoivat lisäaikaa lyhennyksille.

Jouluna yritykset ja yksityiset ihmiset muistivat perhettä. Tuntemattomilta lahjoittajilta saapui joulupaketteja, sillä tieto perheen kohtalosta oli mennyt seurakunnan kautta eteenpäin. Tuona jouluna jokainen lahjoitus tuli tosi tarpeeseen. Äiti kiitti jokaista lahjoittajaa kiitoskirjeellä. Joulu oli lämminhenkinen ja äidin paistamat herkut maistuivat kuten aina. Aattona veimme kynttilät isän haudalle.

Vuosi 1966 oli hyvin kylmä pakkastalvi. Rakensimme navetan perheen voimin valmiiksi. Äiti alkoi myös kasvattaa lihakarjaa myyntiin. Lehmävasikoita oli myös useita kasvamassa. Vanhimmat lapset kävivät töissä ja opiskelivat. He antoivat osan palkastaan kotiin, jotta päästiin vaikeimman ajan yli. Äiti haki virastoista neuvoa erilaisten tukien hakemisiin. Kesälomilla lapset auttoivat tilan töissä.

Jo helpottaa

Näin eri vuodenajat kuluivat nopeaan, työntäyteisinä kuukausina. Navetta oli jo täynnä karjaa ja lehmät lypsivät hyvin. Meijeritilit kasvoivat kuukausi kuukaudelta. Äiti kasvatti lihakarjaa, josta sai hyvät tulot. Pellot tuottivat hyvin viljaa ja heinä kasvoi. Äiti maksoi lainan korkoja ja pankin yllätykseksi lyhensi koko ajan myös lainoja. Pankissa ihmeteltiin äidin sisukkuutta. Samalla hän myös lyhensi vähin erin muiden velkojien osuuksia. Joulunajan hyväntekijöille hän laittoi kiitoskirjeet ilmoittaen, että pärjäämme jo omillamme. Hyvin lyhyessä ajassa, noin kolmessa vuodessa, perheen talous koheni huomattavasti äidin taitojen ja ahkeruuden ansiosta.

Äiti oli nuorena kirjoittanut runoja ja tarinoita, mutta vuosikymmeniin niihin ei ollut jäänyt aikaa. Nyt enää neljä nuorinta asui kotona. Aamupäivisin äidillä oli aikaa istahtaa ja kirjoittaa tarinoita sekä lukea kirjoja. Iltapäivällä lapset tulivat koulusta kotiin ja navettatyöt kutsuivat. Äiti kirjoitti kertomuksia esimerkiksi heimopataljoonasta Kansa Taisteli -lehteen. Pataljoonassa oli taistellut hänen kotikylänsä inkeriläisiä poikia. Myös hänen runojaan ja kirjoitelmiaan julkaistiin lehdissä (Inkeriläisten Viesti ja paikallislehdet). Hän kuului Maakuntakirjailijoiden liittoon ja osallistui liiton tapahtumiin.

Äiti sai sattumalta kirjeitse yhteyttä kotiseudulle jääneeseen ystävään ja matkusti tapaamaan häntä yli 25 vuoden jälkeen. Tältä kotiseutumatkalta äidille jäi vahva tunnekuohu, ja hän päätti kirjoittaa elämästään tarinan. Hän osallistui Otavan vuonna 1972 julkistamaan kirjoituskilpailuun ”Elämäni tarina”. Kilpailuun osallistui 957 kirjoittajaa ja äiti pääsi 15 parhaan joukkoon. Hänen käsikirjoituksensa ”Kohtalon lapsia” julkaistiin vuonna 1974. Kirja sai julkisuutta paikallislehdissä ja inkeriläisten keskuudessa. Kirjassa kerrotaan rohkeasti inkeriläisten kovista kohtaloista. Oma kunta myös muisti häntä kulttuuripalkinnolla.

Äiti matkusteli paljon, etupäässä kotiseudulleen. Hän toimi matkoilla venäjän kielen tulkkina. Lapset avioituivat ja lapsenlapsia syntyi suvun jatkeeksi. Äitiä tarvittiin usein lastenhoitajaksi. Karja myytiin, kun hän pääsi 55-vuotiaana maatalousyrittäjän eläkkeelle. Vanhin poika osti kotitilan ja äiti muutti kaupunkiin. Hän kuitenkin auttoi kylvö- ja puintiaikoina kotitilan töissä.

Vuonna 1990 äidille myönnettiin Presidentinlinnassa Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan mitali kultaristein. Hän sai sen ansiokkaasta työstä kasvattajana. Ansiomerkki sai paljon julkisuutta paikallislehdissä ja radiohaastattelun. Vanhimmat tyttäret olivat äidin mukana juhlatilaisuudessa. Äitiä juhlittiin vielä kotonakin.

Äiti nautti kaupungissa oman kodin hiljaisuudesta, kirjoittamisesta ja kesämatkoista. Lapset vierailivat usein äidin luona perheineen. Syntymäpäivät sekä äitienpäivät toivat elämää kodin hiljaisuuteen. Äiti muisteli ja kertoi usein syntymäpaikastaan Inkerinmaasta. Hän oli tyytyväinen, kun viimein Suomessa puhuttiin avoimemmin Inkerinmaan historiasta. Presidentti Mauno Koiviston lupaus inkeriläisten paluumuutosta Suomeen sai äidin onnelliseksi.

Äiti sairastuu

Vuodet kuluivat ja äiti viihtyi yhä enemmän yksin kotonaan eikä halunnut lähteä mihinkään. Hän alkoi erakoitua ja luonne alkoi muuttua. Kotipalvelun kautta äiti sai lisäapua arkeen. Viimein oli tehtävä kova päätös ja äidin oli muutettava palvelukotiin.

Äiti sopeutui alussa huonosti uuteen, outoon paikkaan. Vuosien myötä hän antoi periksi ja vahva äiti haurastui vuosi vuodelta. Kävimme äidin luona usein vierailulla. Hän piti laulamisesta ja muisti hyvin laulujen sanat. Viimeisen vuoden äiti vietti sairaalan osastolla. Hän nukkui rauhallisesti pois vuonna 2011, ilman kipuja.

Äiti antoi meille kymmenelle lapselleen hyvän ja turvallisen kasvupohjan. Hän kasvatti meidät työtä pelkäämättömiksi ja tarttumaan rohkeasti vastoinkäymisiin. Perimme häneltä myös iloisuuden ja musikaalisuuden sekä kiinnostuksen kirjallisuuteen. Äitimme oli arjen sankari maamme historiassa.