Sukuni vahvat äidit ja naiset

Mummoni Walpuri Ylä-Outinen syntyi Säkkijärvellä noin v. 1842 ison talon tyttärenä. Äitinsä kuoltua hän lähti etsimään työtä ja omaa elämää Viipurista. Siellä hän tapasi myös Säkkijärveltä kotoisin olevan pojan, Aatami Pönkän, jonka kanssa avioitui Viipurissa. Aatami oli lihakauppias. He saivat viisi tytärtä ja kaksi poikaa.

Vappu-mummo oli hyvin tarmokas ja määrätietoinen nainen, joka halusi kouluttaa lapsensa. Mutta isä-Aatami kuoli 1893 ja Vappu äiti jäi yksin huolehtimaan perheestä. Lasten koulutuksesta hän kuitenkin piti kiinni, vaikka se siihen aikaan oli harvinaista.

Vähitellen vanhimmat lapset alkoivat päästä omaan ammattiin kukin. Heistä tuli opettajia ja Sasu-pojasta poliisi. Lapset olivat Sohvi, Tilda, Olga, Ida, Anna, Reinhold ja Mikko Aleksander (Sasu). Äitini Ida kävi tyttökoulun, oli ahkera ja tunnollinen. Hän kertoi, että mamma toi aamulla aikaisin aamulla vadilla kylmää vettä ja hän huuhteli kasvonsa, jotta heräisi lukemaan läksyjä kello 4.

Elämä oli kovaa kun huoltaja oli poissa, mutta sisukkaat ja lahjakkaat lapset menivät eteenpäin. Äitini valmistui tyttökoulusta ja alkoi miettiä, miten siitä eteenpäin. Raha olisi tarpeen, jos lähtisi lukemaan. Hänen sisarensa Sohvi oli jo opettajana kaukana Savossa Maaningalla. Hän kutsui Ida-sisaren luokseen pohtimaan tulevaisuuden suunnitelmia.

Kerran kesäisenä päivänä Sohvi luki lehteä ja huusi: ”Ida, tule pian katsomaan, täällä on sinulle työpaikka!” He lukivat ilmoitusta: Vieremän Nissilässä on alkavan koulun opettajan virka auki.  Haepas pilkallasi sinne!

Siitä huudahduksesta äitini elämäntarina alkoi. Tuli kutsu kauaksi Viipurista, kauaksi kaikesta tutusta ja rakkaasta. Ajatelkaa sitä aikaa, kun ei ollut teitä, ei matkusteltu ja Viipuri oli kaiken keskus, Suomen kansainvälisin kaupunki. Mutta äitini ei pelännyt. Hän istui junaan, joka toi hänet Iisalmeen asti. Sitten kerrottiin, että laiva vie edelleen Vieremälle ja sieltä jatketaan hevoskyydillä Nissilään.

Vieremän laivalaiturissa olikin hevoskyyti odottamassa. Matkaa oli tehty pitkä aika ja väsymys jo painoi. Vielä olisi 30 kilometriä huonoa kärrytietä jaksettava. Mutta yllätys: vastaan tuli komea isäntä kiesikärryjen kanssa, toivotti tervetulleeksi ja sanoi olevansa Nissilän Mattilasta, talon ja kestikievarin isäntä. Nissilän Mattila! Lapsina he olivat lukeneet Kauppis-Heikin loruja, kuten Nissilän Mattilalla ei oo toista silmee, ei oo toista silmee… Sydämessä hypähti, että onhan sen niminen paikka olemassa ja minä olen menossa sinne… Mitähän tästä tulee. Matka oli pitkä ja Iidaa alkoi pelottaakin, että mihin korpeen hän joutuukaan. Lopulta tultiin pieneen kylään, missä oli muutamia taloja ja koulu olisi Postitalo-nimisessä talossa. Oli vaan koottava rohkeus, noustava pieneen vinttikamariin, joka olisi asunto ja koulua pidettäisiin suuressa pirtissä.

Niin tuli ilta, matkatavarat oli kannettu ylös, mutta Ida Karoliina seisoi lattialla, katseli ympärilleen sanoi: ”Tänne minä en kyllä jää”. Ajatelkaa mikä shokki lähteä vilkkaasta karjalaiskaupungista ja monen päivän matkan jälkeen päätyä metsien ympäröimään pieneen maalaiskylään. Sinä yönä ei uni tullut silmään, mutta aamu valkeni ja oli alettava tosi toimeen haalimaan koulutarvikkeita ja muuta tarvittavaa. Vuosi oli 1898. Talon isäntä oli valistunut ihminen ja auttoi missä voi, mutta Idan sydämessä oli aina ajatus: tänne en jää!. – Koulu alkoi ja oppilaat olivat miltei aikuisia, jopa vanhempia kuin opettaja, joka silloin oli 18-vuotias.
Isäntä seurasi koulun pitoa, tuli luokkaan jopa kesken oppitunnin ja sanoi: ”Laulakaapas niitä Maamme-laulun pökäleitä, ne on niin komioita.” Nuoren opettajan oli toive toteutettava.

Tuli päivä, jolloin tarkastaja tuli katsomaan koulua ja opettajaa. Hän oli jutellut isännän kanssa ja kehunut, miten tarmokkaasti tuo nuori oli aloittanut koulun ja miten hyvin opetti, mutta sanonut sitten: ”Pidä tätä tyttöä silmällä, ettei hän karkaa teiltä.” Olihan äidin pukeutuminen ja koko olemus ympäristöstä poikkeavaa ja tarkastaja käsitti ikävän ja kaipuun Viipuriin.

Mutta päivät kuluivat, työ innosti, ja olihan hänellä pieni huutolaistyttö Alina, joka iltaisin kipusi vinttikamariin kuuntelemaan suuren maailman tapahtumia. Tämä Alina meni myöhemmin Amerikkaan ja piti tiivistä yhteyttä äitiini. Hän kertoi, että hänellä ei ole muistettavia, ei sukua eikä ystäviä. Alina olisi halunnut oppikouluun ja itki tuvassa sitä, että hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia ja samaan aikaan kamarissa itki talon tytär sitä, että hänet pakotettiin kouluun. Niin rajat olivat jo silloin ja paljon jyrkemmät kuin nykyään. Köyhät olivat tosi köyhiä ja parempiosaisten armeliaisuuden varassa. Sama Alina-tyttö kirjoitti elämänsä suurimmasta ilosta, kun sai joululahjan opettajaltaan elämänsä ensimmäisen lahjan! Sitten sota-aikana hän palkitsi ystävyyden Amerikanpaketeilla.

Vähitellen oli purettava matkalaukut, oli aloitettava ei vain koulun pito, vaan myös koko kylän valistustehtävä. Siinä sai olla lääkärinä opastamassa, pappina kastamassa heikkoja lapsia hätäkasteella, puhumaan puhtaudesta, koska esimerkiksi lattialle sylkeminen oli ihan tavallista ja taloissa torakoita, luteita ja täitä. Oli siinä sarkaa nuorelle tytölle!

Sitten alettiin puuhata omaa koulurakennusta, mikä tuli Mattilan maille, yksinäiselle paikalle suurten petäjien ympäröidessä pihapiirin. Kun koulu valmistui, oli juhlan aika ja kylä alkoi elää.
Opettaja oli kaiken keskipiste, näkijä, kokija, tekijä. Hän aloitti laulukuorot ja ohjasi näytelmiä, jotta voitiin pitää ohjelmallisia iltamia ja saada rahaa, jolla ostettiin koululle mm. harmooni. Kun luku- ja kirjoitustaito lisääntyi harrastukset sujuivat hyvin. Mutta lapsilla oli puutetta ruuasta, vaatteista, kaikesta tarpeellisesta.
Opettaja mietti miten saataisiin apua nöihin aineellisiin asioihin. Hän keksi, sisar Sohvin mies oli opettaja ja myös lehtimies, että hänen välityksellään voisi tapahtua ihmeitä. Ja niin tapahtui. Opettaja kirjoitti saksaksi (viipurilaistyttö osasi saksaa ja venäjää) selostuksen kylän lasten tarpeista tämän Pekka Ollilaisen välityksellä Sveitsin ja Saksan lehtiin. Ja apua alkoi tulla! Saatiin aloitettua kouluruokailu, saatiin vaatteita ja kaikenlaista muuta apua. Voi sitä iloa!

Siihen aikaan kuljeskeli ns. maantierosvoja ja muitakin kulkureita. Koulu oli yksinäisellä paikalla ja opettaja yksin talossa. Siksipä veli Sasu opetti sisarensa ampumaan, jotta tämä voisi pelotella tunkeilijoita. Hän antoi äidilleni ladattavan revolverin (taskuase) ja syyspimeinä iltoina äitini ammuskeli ilmaan, kunnes sitten sysimustana syysiltana kuului ryskytystä ja oven auki raapimista.
Lukkoa ovessa ei ollut, säppi vain. Sydän kylmänä rohkea opettaja hiipi pimeiden huoneiden läpi luokkaan, avasi ikkunan ja laukaisi aseen, kuusi kertaa peräkkäin. Tuli syvä hiljaisuus ja sitten nuoren opettajan mieleen hiipi pelko, josko hän on osunut ihmiseen ja mitä päivän valjetessa paljastuukaan. Pelko osoittautui turhaksi, selvisi, että liikkeellä oli ollut vankikarkureita, jotka olivat varastelleet ruokaa ja vaatteita kylältä. Tämä revolveri oli tallessa vielä minun lapsuudessani.

Monia, monia muisteluita ja tapahtumia äidilläni oli noilta koulun alkuajoilta.

Myöhemmin hän pyysi toverikseen ja avukseen nuorimman sisarensa, joka oli heikko ja sairaalloinen. Tämä Anu-täti meni myöhemmin naimisiin Heikki Hurskaisen kanssa ja asuivat koululla opettajan huoneissa, kunnes rakensivat oman talon, Ukonahon.

Kesällä koulun loputtua Ida lähti Viipuriin mamman ja sisarusten luo, Suomenniemelle, Reitkalliin. Sieltä hän hankki kauniita pukuja ja hattuja, palasi syksyn tullen työpaikkaansa, uurasti koko kylän hyväksi. Olihan niitä kateellisia ihmisiä silloinkin, mutta äitini viihtyi paremmin vähäosaisten, pienten ihmisten parissa. Heitä hän auttoi kaikin tavoin. Välillä hän kävi vuoden opettajana Miehikkälässä (Karjalassa), missä ehkä oli nuoruuden rakastettu. Ida kuitenkin palasi Nissilään, jossa odotti Mattilan Juho-poika.

Hän kertoi joskus nuoruuden episodista miten hän oli matkalla Suomenniemelle, joka oli pyörä- ja laivamatkan takana. Kun hän tuli laivarantaan, hänelle sanottiin, että laiva ei yhtä ihmistä lähde viemään. Siinä Ida ihmettelemään, että tähänkö matka pysähtyi, kunnes paikalle tuli nuori, komea mies ja nähtyään nuoren, upean naisen pettymyksen, sanoi laivan kapteelille, että heti koneet käyntiin. Mistä tämä johtui? Nuori mies oli laivan omistajan poika. Ehkä siinä jotain sykähti… Oliko siitä muistona sormus, joka katosi juoksuleikkien aikana koulun pihalla eikä koskaan löytynyt. Siihen aikaan nuoret kokoontuivat iltaisin koulun pihalle leikkimään, pelaamaan ja tapaamaan toisiaan.

Tuli vuosi 1910. Mattilan Juho-poika ja opettaja Ida Karoliina vihittiin avioliittoon. Talossa oli ollut useita veljeksiä, kaksi poikaa oli lähtenyt Amerikkaan ja toisille jaettu perintöosuudet. Isäni äiti oli suuren, vauraan Pikanmäen tyttäriä ja katsoi karsaasti erilaista emännän alkua, joka poikkesi täysin sikäläisistä ihmisistä.
Niinpä hän sanoikin, että nyt Mattilan talo menee nurin, kun tulee tällainen emäntä. Paljon muitakin epäilijöitä oli, eivät ajatelleet, millainen rahasampo oli ihminen, jolla oli kuukausipalkka! Ida toimi koulullansa opettajana 49 vuotta.
Karja- ja maataloustulot olivat olemattoman pieniä. Ainoa tuki oli metsissä, joita Juholla oli jakojen jälkeenkin 300 hehtaaria.

Nyt kun itse vanhana ajattelen äitini elämää, ihmettelen, miten hän sen kaiken jaksoi. Oli siinä työsarkaa yhdelle ihmiselle, naiselle: olla opettaja, koko kylän valistaja, emäntä, seitsemän lapsen äiti.

Ida Karoliina Nissinen, o.s. Pönkkä, 1878 – 1966