Tuula Väyrysen värikkäät opevuodet – kasvutarina Kainuussa ja Kempeleessä

Varhaiset vuodet

Synnyin pienessä Hossan korpikylässä Kainuun takamailla lähellä Venäjän rajaa vuonna 1950. Lapsena en tajunnut, että sota-ajasta oli kulunut vain viitisen suotta. Isäni ”yliopisto” oli ollut vapaaehtoisena talvisotaan lähtö, armeija välirauhan aikana, asemasota ja lopuksi vielä saksalaisten ajaminen Lapin kautta Norjaan. Hän perusti maalaiskylään pienen kyläkaupan maataloustoimien rinnalle.

Rauhan aikaa siivitti monenlainen jälleen rakentamisen into. Kylä oli turvallinen lapsuusympäristö. Mutta sieltä tajusin jo pienenä lähteväni koulutukseen ja maailmalle.

Pääsin oppikouluun ja muistan hyppineeni siitä ilosta. Jotkut naapureista kauhistelivat kielten oppimisen vaikeutta. Mutta kirjoitin päiväkirjaani 12-vuotiaana oppikoulua aloittaessani, että minusta tulee saksan tai ruotsin kielen maisteri. Tuskin ymmärsin sanojen sisältöä vielä erikoisemmin.

Kävin Suomussalmen kunnallista keskikoulua vuosina 1962–1967. Pitkämatkalaiset olivat viikot koulun asuntolassa, joka oli sisäoppilaitos sääntöineen. Opin siitä koti-ikävän tunteet, mutta myös sosiaalisia taitoja asuessani samanikäisten kanssa. Teiniajan kaveruudessa oli paljon estotonta huumoria ja ensi ihastumisia. Päiväkirjamuistiinpanoni ilmaisevat perusturvallisuutta sekä kotona että koulussa.

Lukioaika

Lukioon menin sisareni kanssa yhdessä Kajaanin Yhteiskouluun. Asuimme alivuokralaisena omakotitalojen vinttihuoneissa ja pänttäsimme 3 vuoden ajan ruotsia, saksaa, englantia, latinaa, ranskaa ja kaikkea kielilinjalle kuuluvaa. Sain päähäni, että haluan keskeyttää koulun kakkosluokalla ja pyrkiä lastentarhaopettajaseminaariin. Tottelin kuitenkin estelevää äitiäni. Muistan käyneeni psykologian palikkatestissä ammatinvalintaa varten. Minulle sanottiin, ettei lastentarhaan, vaan kaikki viittaa siihen, että kannattaa pyrkiä yliopistoon. Se jäi varmaan muistoksi takaraivooni. Kirjoitin sisareni kanssa yhtä aikaa 1970 ylioppilaaksi kohtuullisen hyvin arvosanoin, joten yliopisto oli sittenkin tavoite.

Korkeakouluopinnot

Pääsin Oulun Yliopistoon lukemaan historiaa syksyllä 1970. Jatkoin seuraavana kesänä opintojani ja pääsin lukemaan myös suomen kieltä ja kirjallisuutta. Edessäni oli laaja-alainen opiskeluvalikko yhteiskuntatietoineen, puhetaitoineen ja kasvatustieteineen. Tein opettajasijaisuuksia kotikyläni kansakoulussa ja muutamia muitakin välillä. Valmistuin humanististen tieteiden kandidaatiksi 1975. Olin toimittajana Oulu-lehdessä yhden kesän. Siitä jäi kiinnostus lehtikirjoittelua kohtaan.

Ainevalikkoni oli niin laaja, että pääsin epäpätevänä lukioihin ja peruskouluihin sijaiseksi. En tuntenut itseäni alalle sopivaksi. Vieläkin kylmät väreet nousevat pintaan muistaessani muutamia kokemuksiani opettajan työstä. Siis lapsuuden maisteriunelma ei maistunutkaan mukavalta toteutuneena. Mutta alalle olin vain ajautunut. Siihen aikaan ei sanottu, että ”tää ei taida olla mun juttu”.

Työkokemuksia

Muutamien vuosien työkokemuksen jälkeen tein suomen kielen gradun paikannimistöstä, joka oli tullut minulle tutuksi keruutyöstä Kuhmossa ja Hyrynsalmella. Sain filosofian kandidaatin tutkinnon valmiiksi.

Minut valittiin äidinkielen, puheopin, kirjallisuuden ja historian lehtoriksi Kempeleen yläasteelle keväällä 1986. Tästä virasta minulle tuli sitten eläkeikään saakka vakituinen työ, josta en enää haaveillut muuttavani muualle. Jossain vaiheessa loin nahkani uudelleen opettajana ja sanouduin irti autoritääristen kansankynttilöiden malleista. Heittäydyin omana itsenäni areenalle. Luulen, että siten pystyin paremmin tekemään työtäni ja säästymään turhalta kuormitukselta.

Ohessa Kempele-seuran, Kempele – meri luovutti helmen – teoksessa julkaistu juttu (2017). Kirjoitin kirjaan työstäni Kempeleen yläkoulussa vuosina 1986–2010. Se kertokoon opettajan työn haasteista ja iloista, jotka koin omakohtaisesti.

”Väykky, lausu se Vanhalla vinnillä kummittelee – runo”

Rekkakuskin olalle taputus

Seison marketin pursuavan hedelmätiskin edessä. Olkapäähäni läpsähtää iso käsi. Säpsähtäen käännyn katsomaan, kuka mahtaa olla kyseessä. Näen haalaripukuisen, suurikokoisen miehen, joka sanoo: ”Terve, Tuula.” Anteeksi, nyt en taida tarkalleen muistaa sinua, totean, mutta samalla kuulen, että hän on käynyt Kempeleen yläasteen. ”Sinä opetit minulle äidinkieltä”, hän sanoo arvostavasti. Päähäni tulvahtaa valtava määrä muistoja 24 vuoden työurakastani. 

Arjen kohtaamisia

Mutta aika on armollinen: se pyyhkii pois marraskuun loskaiset päivät. Se nauraa ainekirjoitustuntien hikisille aloituksille, jolloin mopomies teroitti kynäänsä kuin järki löytyisi siitä tai punktyttö viilasi kynsiään hakien siitä kirjallista ilmaisua. Se piilottaa paksut, työpöytää rasittaneet aineniput, jotka odottivat punakynän käyttäjää. Se unohtaa meluisat käytävät, haaveet kunnantoimiston hiljaisuudesta. Se ei tahdo ajatella aurinkoisia kevätpäiviä, jolloin luokka oli paikalla vain fyysisesti. Mutta siinä vain vielä painiskeltiin opetussuunnitelman liekassa. Verbien vilinää … subjekteja ja objekteja päihin, joissa olisi soinut mieluummin rokin jytke. Se ei muista kesän tuloa hitaasti punnitsevia ja koululaisia pidätteleviä päiviä, jolloin äikän open istumalihakset puolestaan puutuivat tutkielmien korjauksissa. Se hymyillee opettajainkokouksen pohdinnoille, annetaanko oppilaalle armovitonen, jos tämä on kerran pyöräillyt uimahallille. Sitä huvittaa vieläkin poissaolokirjan myöhästymiskirjaus, jossa luki ”ajoin sumussa koulun ohi” tai pelkkä tunnustus, että on ”lintannut”.

Kokemusten kultaamia hetkiä

Onneksi aika sirottelee kultaa kokemusten lehtimatolle. Eikä se sellaista kyllä ollutkaan, mitä media tietää kertoa opettajista ja teini-ikäisistä. Ei ainakaan Kempeleen yläasteella. Niinpä muistan myös elokuun lempeät aamut, uusien kirjojen tuoksun, seiskojen iloisen hälinän käytävillä, askartelijoiden tyytyväisen hyrinän värikynien ja saksien rapinassa, viime hetken kiivaat kokeisiin pingotukset. Kun sanoin, että tästä ette hevillä pääse, sain vastineeksi leikkimielisen kysymyksen: entä rokilla? Samantapaiset tilannetajuerot tulivat esiin myös silloin, kun oppilaat innostuivat pelaamaan oppitunnilla aikaa ja esittivät loputtomiin esitelmän pitäjälle kysymyksiä, vaikka opettaja mielessään kävi jo kuumana uuden asian opettamisen suhteen.

Minkä ilotta opit, sen surutta unohdat

Kirjallisuus avartaa maailmankuvaa, kyseleminen ja keskustelu parantavat vuorovaikutustaitoja. Aihe oli oma intohimoni. Mutta… Miten selvisin syntyjä syviä koskevista pohdinnoista? Eteeni tulivat sen seitsemänlaiset jutut: murrosikäisen mielen koukerot, rakkausdraamat, vihan ja rasismin kitkeminen, ystävyyden tärkeys, yksinäisyyden tunteet, huumeet, vauvansaanti, perhe-elämä, muoti-ilmiöt. Miten selittää todellisen väkivallan ja viihteellisen väkivallan eroja? Miksi ja mihin tarvitaan kielioppia? Oppilas kun saattoi itse löytää koevastauksessaan sijamuodoista kepetiivejä ja kureliivejä. Mitä hyötyä on kauniista kielestä, sanavaraston kartuttamisesta? Mikä on suomalaisen kulttuurin merkitys meille? Kansaan meneviä vastauksia joutui joskus miettimään yön yli. Sitten taas tehtiin paritöitä, ryhmätöitä, projekteja. Luokan ja käytävän seinät täyttyivät tuotoksista, joista avautui joskus pieniä kasvun ihmeitä, yllättäviä ideoita, jopa taidonnäytteitä.  ”Minkä ilotta opit, sen surutta unohdat.” Sopisiko se kouluelämän motoksi?

Yhteistoimintaa

Kun tulin yläasteelle 1986, vielä silloin roudattiin 650 oppilasta jokaisen oppitunnin jälkeen ulos 15 minuutiksi. Mikä hikinen urakka. Valvontapäivän tiesi etukäteen menevän pilalle. Sitten välitunteja lyhennettiin ja keskelle päivää saatiin joustotunti.  Ulosajot jätettiin pois. Tietokoneiden tulo taloon ja käytön opettelu oppilaiden kanssa poisti myös turhaa virallisuutta. Jos me opettajat olisimme olleet lukukauden lopussa aivan naatti poikki väsyneitä, emme olisi varmaan järjestäneet vuodesta toiseen syysjuhlia, urheilutempauksia, itsenäisyys- ja joulujuhlia, ystävänpäivien halijuttuja, musikaaleja, 9. luokkien lähtökahvitilaisuuksia, kevätgaaloja, luokkaretkiä tai lähettäneet oppilastöitä valtakunnallisiin kilpailuihin.

Muistan ohjaamieni ryhmien kiihkeät tunnelmat kenraaliharjoituksissa juhlasalissa ja vatsassani lentäneet perhoset ennen esitysten alkua …ja helpotuksen huokauksen, kun kaikki oli ohi. Olin kerran itse sijaisroolissa näytelmäesityksessä, kun oppilas yllättäen sattui olemaan juhlasta poissa. Keijukaispuvun hihoista katkaistiin liian tiukat kuminauhat. Esityksen jälkeen sain nuorilta palautteen: ”Opettaja, hyvin meni, mutta yhdessä kohdassa puhuit liian pitkään.”

Puhuin joskus tunnillakin liian pitkään. Lupasin monesti oppilaille, että tässä uusi asia, kyllä 15 minuuttia pitää riittää sen esittämiseen, katsokaa vaikka kellosta. Ja kohta kuului ääni kuin eduskunnan kyselytunnilla: ”Aika meni jo umpeen.” Opettajan ilo oli monesti aidossa palautteessa.

Erilaiset opettajapersoonat

Koulumme opettajat olivat kaikki erilaisia. Siksikö, me työkaverit, arvostimme toisiamme? Ainakin itse monesti ihmettelin monipuolista osaamista, joka näkyi kokouskeskusteluissa. Innostus tarttui. Sellaisessa ilmavirrassa oli helpompi mennä eteenpäin. Vertasin itseäni joskus sadun rumaan ankanpoikaseen. Itsekin kasvoin kouluaikanani. Jos en kuitenkaan laulujoutseneksi niin ainakin käsiäni levittäväksi kanaemoksi, ruokailuvalvojaksi. Tai poliisiksi, sosiaalihuoltajaksi, virkailijaksi, asiantuntijaksi, joka nautti oman alansa tiedon jakamisesta ja hallinnasta. Tai välillä minusta tuntui, että viihtymisen tunne liihotti iloisena siipenä koulun käytäviä kävellessäni varsinkin kohdatessani hymyileviä ja ymmärtäväisiä kollegoita. Työpäivän mylläkkä alkoi väsyttää vasta sen jälkeen, kun olin sulkenut opinahjon oven. Ja vaikka olin monesti rätti poikki väsynyt ja kylvin ikuisessa riittämättömyyden tunteessa, en kuitenkaan kyllästynyt työhöni.

Työilmapiiri ratkaisee

Saimmeko Kempeleessä yläasteen oppilaiksi nuoria, joilla enimmäkseen oli kunnollinen kotikasvatus ja joita ala-asteet olivat opettaneet hyvin? Joka tapauksessa meille lankesi huollettavaksi nuoren ihmisen kehityksen vaiherikas ja vaikea osuus: nopean kasvun aika. Teini-ikäisen housunlahkeet saattoivat käydä kesäloman aikana 10 senttiä liian lyhyiksi tai pää tavoitella opettajansa korkeutta, mutta kuitenkin sisäinen olemus vielä pitkään etsi voimiaan ja vahvuuksiaan. Eipä siis ihme, jos oppilaan into tunnekehityksen kiikkulaudassa välillä notkahti alemmas. Kasvattajan täytyy ymmärtää se. Kohde puolestaan saattaa testata loputtomiin koulun asettamien sääntöjen pitävyyttä. Kokeillaan sitä, mikä direktiivi sitoo opettajaa. Tuon kaiken tiedostin myös kirjoittamista ohjatessani.  Kun kasvukynnyksiä ylitettiin, tekstiäkin alkoi taas tulla enemmän.

Haikeana katsoin joskus kevätjuhlaan saapuneita kaunottaria ja komistuksia, jotka innostuksen kipinät silmissään ottivat vastaan päästötodistuksiaan. Juuri sellaisina olisin halunnut heidän jatkavan.  Mutta ikäluokka lähti pois.

Ja taas uudet teinit syksyllä tulossa

Ja taas seuraavana syksynä täytyi aloittaa alusta. Pitääkö aina aloittaa substantiiveista seiskalla, mietin loman lopussa? Mitä he saavat näistä minulle puhki tutuista asioista? Miten voisin kohdata heidät? Millaista heidän kanssaan on tänä vuonna? Koko vuotta ei voi hotkaista yhtenä palana, päivä kerrallaan mennään eteenpäin – arvaamattomin yllätyksin. Kiinnostus siirtyi yhä enemmän oppivaan ihmiseen. Ilman sitä tajua ei voisi opettajana ollakaan.

Huomaan edelleen penkovani värikkäitä hedelmätiskejä ja samalla eläkeläisen työmuistojen tarjouspöytää. Rekkamies meni jo. Ja nopeasti menivät työvuodetkin.