Tuovi Marjatta Saarela - Punaorvon tarina

Kuusikymmentävuotiaana aloin kirjoittaa näitä muistelmiani.

Siirryn kauas menneisyyteen.

Lähden vaeltamaan pienen tytön kanssa kapinan jälkeisen ajan taivalta. Yritän kertoa sen mahdollisimman totuudenmukaisesti, vaikka silmät kostuvat ja ikävä painaa rintaa ja sydänalaa.

Muistojen helminauha lähtee hiljalleen kehittymään pitkäksi, punaisten ja kaikenlaisten, pienten ja lapsen mielestä suurten helmien ja rihmojen surullisen kauniiksi vyyhdeksi. Punaorvon tarinaksi.

Tähän kauniiseen maailmaan syntyi vuonna 1917 pieni tyttö. Syrjäiseen, rauhalliseen ihmisten asuttamaan maalaiskylään, jossa ihmiset olivat toistensa kanssa sovussa ja jakoivat elämisen arkea. Kului vuosi tytön syntymästä ja maailma ympärillä muuttui. Kohtalon käsi rikkoi, repi ja muutti pienen tytön elämän kohtalokkaasti.

Polku lähtee kulkemaan Suomen itsenäisyyden alkutaipaleelta. On hienoa täyttää Synnyinmaansa kanssa samana vuonna kuusikymmentä vuotta ja muistella kaukaisia asioita ja tapahtumia. Olisi hienoa jos ei muistasi ollenkaan äidin murhetta ja kyyneleitä eikä suurta köyhyyttä. Sitä se aika suurelta osin oli. Iloa ei ollut. Ainoa ilo oli olla yhdessä köyhyydessäkin. 

Impi Josefiina

Äiti oli punavangin leski. Kapina oli käynnissä ja taistelut riehuivat juuri sen talon, jossa asuimme, takana olevassa metsässä. Talon pihassa oli maakuoppa, jonka katto oli nurmettunut. Sitä oli sivullisten vaikea huomata. Äiti oli saanut erikoisluvan viedä meidät lapset piiloon kuoppaan niin kauaksi aikaa kun taistelut siinä lähistöllä kestivät.

Kuopassa oli kosteaa ja pimeää, mutta saimme olla turvassa. Veljeni oli minua kolme vuotta vanhempi ja minä yhden vuoden paikkeilla. Äiti odotti nuorinta sisartani, joka sai olla turvassa ja lämmössä äidin vatsassa.

Olimme veljeni kanssa perunakellarissa ja äiti juoksi pihan poikki kuulasateessa keittämään pirttiin ruisvesivelliä. Välillä hän piiloutui suuren muurin taakse, välillä sekoitti vellipataa ja pelkäsi henkensä puolesta. Näin äiti meille on kertonut.

Taistelut riehuivat Vilppulan tienoilla verisinä. Miehiä kaatui ja kuoli. Toisia loukkaantui isänmaan puolesta. Toiset kaatuivat aatteen puolesta. Mutta kaikki tunsivat olevansa oikealla asialla ja osallisina jostakin suuresta.

Hautapaasissa hautausmailla kerrotaan kauniisti, että miehet sortuivat hyvän asian puolesta. Se ei tehnyt ketään onnelliseksi. Vaimot, äidit ja morsiamet etsivät miehiään metsästä. Toiset löysivät, toiset eivät. Äiti ei löytänyt.

Einar Valpas

Äiti sanoi usein, että suojelusenkeli oli varjellut meitä kun siitä hengissä selvittiin. Äiti uskoi niin ja minäkin, nyt kun olen näin vanhaksi elänyt ja tässä vanhoja muistelen. Äiti odotti tietoja isästä. Jossakin hän oli, koska taistelut etenivät Tamperetta kohti. Vilppulan seutu rauhottui taisteluista. Pelko jäi pysyvästi. Äiti mietti päivittäin mistä saisi hankittua ruokaa meille. Jotakin piti olla kasvaville lapsille ja odottavalle äidille. Niukkaa oli eikä apua saanut oikein mistään. Kaikilla muillakin oli köyhää ja rikkaat eivät auttaneet. Heidän olemassaoloaan ja hyvinvointiaan oli uhattu ja viattomia isäntiä ja herroja ammuttu kuoliaaksi. He olivat vetäytyneet omaan turvallisuuteensa eivätkä nähneet punaisten rosvojen lasten nälkää.

Vihdoin äiti sai kirjeen isältä. Hänet oli vangittu ja viety Tammisaaren pahamaineiseen vankileiriin. Äidin sydän kutistui. Oli melkein varmaa kun sinne joutui ettei ollut hengissä takaisin palaamista. Tammisaaren leirin maine tunnettiin punaisten vaimojen keskuudessa: se oli nälän, tuskan ja kuoleman leiri. Muistan kuinka epätoivoisia kirjeet olivat. Loppuaikoina kirjeissä oli päällimmäisenä kova koti-ikävä, halu nähdä vaimoa ja lapsia. Mieli oli maassa. Nälkä ja sairaudet kalvoivat ja epätoivo säilyä hengissä oli koko ajan läsnä.

Äiti kirjoitti isälle vastaan niin usein kuin kykeni. Aina kirjeet eivät menneet perille ja pienet ruokapaketit joutuivat ”parempiin suihin”. Äiti kertoi, että postimies Arvid, viinaanmenevä postimies, olisi ryyppyreissulla juuri silloin kun armahduskirje olisi pitänyt ehtiä perille. Isä kuoli nälkään päivää ennen vapautumispäätöstään. Nuorena lueskelin isän lähettämiä kirjeitä ja kortteja, mutta nyt ne ovat hukkuneet ajan mukana. Ne säilyvät muistoina vielä monta sukupolvea. Kaksi miestä tuli kotiin ja kertoi äidille, että kuolema oli tullut ja vapauttanut isän kaikesta pahasta. Kun äiti vuosia, vuosia myöhemmin kertoi asiasta, hänen kätensä pusertui nyrkkiin, voimattomana. Köyhää ei pidetty edes ihmisenä, hän usein sanoi.

Henkilökohtaiseti en voi muistaa näitä aikoja, koska olin vasta vuoden vanha, mutta äiti kertoili usein tapahtumista kun olin vanhempi ja osasin jo kysellä. Varsinkin isän kuolemasta äiti kertoi moneen kertaan. Se mitä hän oli aavistanut ja pahaa pelännyt tapahtui. Einar Valpas oli kuollut kovat tuskat kärsittyään. Hän oli luovuttanut ja nukkunut yöllä pois. Saanut vapauden ja rauhan. Häntä ei voinut kukaan enää vahingoittaa.

Hänet haudattiin vakaumuksensa puolesta sortuneitten kuoppaan tuhansien tovereidensa kanssa Tammisaaren hongikkoon: samaan kuoppaan kaikki sekaisin ja sikin sokin. Ihmiset! Näin myöhemmin lehtileikkeen, jossa luki: kuoli Tammisaaressa koti-ikävään ja nälkään. Isän hauta jäi siis kauaksi. Äiti ei päässyt sitä koskaan näkemään. Jo naimisissa ollessani olen saanut käydä komean punatiilisen hautamuurin luona katsomassa ”Vakaumuksensa puolesta kuolleitten” muistolehtoa. Myös isäni nimi löytyy muurista. Omille lapsilleni olen muistopaikan näyttänyt kesälomareissuilla, jotka yleensä kulkivat Tammisaaren kautta. Perhealbumeissa on kuvia muistomuurista ja muistomerkistä. Isän kuolema vei kaiken toivon paremmasta elämästä. Äiti joutui yksin hoitamaan ja huoltamaan lapsensa ja perheensä. Minun on vaikea ymmärtää mistä äiti sai meille ruokaa ja vaatteita. Oliko hänellä työtä? Hänhän oli raskaana. Oliko kuitenkin olemassa hyviä ihmisiä, jotka auttoivat ja säälivät ”punikin pentuja” ja ”huoran äpäriä”? Sisko syntyi syksyllä kun taistelut käytiin kesällä. Jotenkin meidän täytyi toimeen tulla. Elämä jatkui ja vuodet kuluivat.

Lapsi

Muistikuvat alkavat häämöittä kuin sumun keskeltä. Lapsuusaika nousee kirkkaina kuvina ja tuo kertomuksia mieleen. Asuessamme siellä metsän reunassa, turvassa, oli elämä lapsen mielestä kuitenkin hauskaa. Siellä oli mukava leikkiä ja metsä tarjosi mahdollisuuksia erilaisiin leikkeihin. Siellä oli käpyjä, sammalta, oksia, kiviä ja linnut lensivät ja tekivät pesiään. Elo oli elävää ja mielikuvitus ruokki tekemistä. Leikkikaluihin ei ollut varaa vaan leikit piti keksiä itse.

Leikin sisareni kanssa metsässä päivät pääksytyksin. Teimme itsellemme kodin kivistä ja oksista, navetan tikuista ja lehmiä ja lampaita oli vaikka kuinka paljon. Isot kuusenkävyt olivat lehmiä ja hevosia ja männynkävyt lampaita. Tikuista teimme jalkoja ja pieniä kukkasia, lehtiä ja kiviä painoimme silmiksi. Heinätuposta tuli hevosille tuuhea häntä ja me leikimme, leikimme kuin hengen hädässä…

En muista näimmekö äitiä päiväkausiin. Myöhään iltaisin äiti tuli väsyneenä ja ilottomana kotiin. Aina hänellä oli mukanaan jotakin, josta kykeni tekemään meille lapsille ruokaa, perunavelliä, jauhopuuroo, leivänkannikoita, sillivettä ja porkkanoita. Joskus hänellä oli kaali ja lanttu. Hyvin harvoin hänellä oli kannussaan maitoa tai mehua.

Veljeni oli meitä vanhempi ja kulki muitten pojankölvien kanssa omissa riennoissaan. Muistan erään kerran kun leikimme metsässä ja lehmät ja lampaat oli saatu omiin aitauksiinsa kuului ihan lähellä olevan kiven takaa möreästi: ”Kommo, kommo, tulkka tänne”. Unkarin mustalaisista meitä oli varoitettu ja nyt ne olivat tulleet meidän metsään. Me lähdimme juoksemaan niin kovaa kuin kintuista irti saatiin. Polulla oli juuria, kiviä ja monttuja ja minä löin isovarpaani kiveen. Se sattui. Siitä alkoi tulla verta. Sisareni kaatui mahalleen ja alkoi huutaa. Hän löi nenänsä ja siitä alkoi vuotaa verta. Se oli aikamoista parkumista ennenkuin pääsimme kotiin. Onneksi äiti oli tällä kertaa kotona ja ihmetteli mitä oli sattunut. Metsässä oli Unkarin mustalaisia ja ne huusivat meille, että kommo, kommo, tulkka tänne, me kerroimme yhteen ääneen itkun säestämänä. Äiti lohdutteli meitä ja puhdisti haavojamme ja laittoi varpaaseeni siteen. Sisko sai pienen valkoisen kankaanpalasen, jolla paineli nenäänsä. Muistan sen tunteen vieläkin kun äiti oli niin lähellä ja ihana, että muistokin sattui. Äiti sanoi, ettei Unkarin mustalaisia ole olemassakaan, ainakaan Vilppulassa. Pojat siellä tekivät kiusaa ja peloittelivat.

Siellä päin kulki kuitenkin mustalaisia ja lapset pelkäsivät niitä. Muistan erään tapauksen. Oli kesä ja äiti oli paistanut pannukakkua ja huuteli meitä syömään. Istuimme ja odotimme vesi kielellä pannukakkua, harvinaista herkkua. Ovi oli auki metsään päin. Äiti oli ottanut pannukakun uunista ja laittanut sen pöydälle jäähtymään. Mustalaisnainen oli varmaan kuullut äidin huudon ”syömään”. Kuin tuulispää hän ampaisi sisälle ja kietaisi pannukakun hameensa sisään pöydältä ja pakeni nopeasti ulos kuin tuuli. Sellaiselta se meistä lapsista tuntui kun katselimme ovelle päin poisjuoksevan päivänateriamme kanssa. Äiti alkoi itkeä nähdessään meidän nälkämme ja pettymyksemme. Kuitenkin hän lohdutti meitä ja sanoi, että mustalaisnaisella oli varmaan monta nälkäistä lasta odottamassa ruokaa. Mietin, että voiko vieläkin nälkäisempiä lapsia olla kuin me olimme.

Asuntomme seinän takana asui Aino-niminen nainen ja hän antoi meille leipää, kun äiti kertoi hänelle tapahtuneesta.

Vaikka elämä oli kurjaa,köyhää ja taistelua jokapäiväisestä ruuasta en muista nähneeni äitiä koskaan pahantuulisena tai katkerana. Aikuisena olen tajunnut, että hänellä täytyi olla omat tapansa saada itkeä ja murehtia kovaa kohtaloaan. Hän ei halunnut lisätä lasten surua ja pelkoja ja yritti olla vahva ja iloinen. Muistan kuitenkin äidin silmät, jotka olivat pohjattoman surulliset ja hän usein hyräili virsiä tehdessään ruokaa. Meidän koti ei ollut uskovainen silloin eikä myöhemminkään. Äiti kyllä ymmärsi kirkon ja pappien tavan toimia punaorpoja kohtaan, vaikka asiasta ei koskaan puhuttu. Äiti joskus sanoikin, ettei kuolla niitten kiusaksikaan. Itse vasta aikuisena ymmärsin lauseen ironian.

Nälkä

Olin liian pieni, että voisin muistaa kaikkea noilta kapinavuosien ajoilta. Usein olen miettinyt, että millä me tulimme toimeen, mitä äiti teki työkseen, missä hän oli päivisin ja saimmeko ruokaa maalaisilta? Sen muistan, että sillinsuolavettä sai hakea ilmaiseksi purkkiin kaupasta ja siihen kastettiin perunoita jos niitä sattui olemaan. Minulla oli onnea, koska minulla oli pieni ystävä, joka kutsui minut joskus kotiinsa leikkimään ja hänen äitinsä antoi aina jotakin syötävää. Veljeni ja sisareni olivat minulle kateellisia tästä ystävästä ja edusta, jota sain pienenä nauttia. Kateuden siemen sisarusten kesken kylvettiin jo lapsena ja se säilyi koko elämän ajan. Elämässä on omat lakinsa.

Meidän asuintaloa vastapäätä tien toisella puolella oli pappila. Pappilan Kaarina oli ystäväni nimi ja me leikimme joka päivä. Hän oli kirkkoherran ja ruustinnan kasvattitytär. Pariskunta ei saanut omia lapsia ja niin Kaarina sai perheen ja kodin pappilasta. Sisareni katseli meitä ja leikkejämme portin raosta. Häntä ei ollut kutsuttu, joten en voinut ottaa häntä leikkiin mukaan. Mutta siellä pihassa oli marjapensaita ja kävin antamassa siskolle marjoja portinrakosista. Hän itki koko ajan. Joskus hän meni kotipihaan syömään marjoja kun pelkäsi, että ne otetaan häneltä pois jos joku pappilasta näkee.

Sain Kaarinalta hänen vanhoja vaatteitaan ruustinnan luvalla ja yhdet oikein somat ja sopivat kengät. Ne olivat ruskeata nahkaa ja pitkävartiset, kuin prinsessan kengät. Pappilassa oli kaunista ja lämmintä. Siellä tuoksui usein paistettu pulla ja leipä. Sain olla talossa sisällä Kaarinan kanssa eikä kukaan katsonut pahasti. He olivat hurskasta väkeä ja säälivät isätöntä.

En ollenkaan muista millaisia kenkiä meillä muuten oli ja mistä niitä saatiin. Rahaa ei ollut eikä senajan sosiaaliavustukset olleet isoja jos niitä olikin. Äidille oli kuitenkin tärkeätä, että olimme puhtaissa vaatteissa ja niinkuin hän sanoikin, että köyhä voi olla mutta likainen ei tarvitse olla. Joka aamu pestiin kasvot ja kädet ja hiukset letitettiin tiukoille leteille. Essua vaihdettiin ja pestiin usein.

Olin näihin aikoihin noin viiden vuoden vanha. Kaikki sen ajan asiat olivat lapselle kaunista, hyvää unta. Pahuus ei päässyt pesiytymään syvälle, koska äiti piti huolen siitä, että jotakin syötävää oli joka ilta ja yhdessä nukkuminen loi turvallisuutta. Äidillä oli vanha satukirja, jossa oli kuvia. Hän luki joka ilta pienen pätkän tarinaa. Me saimme hyvin unen päästä kiinni ja nukuimme aamuun asti. Lapsen mieli on kummallinen. Se seuloo, valikoi, hylkää ja hyväksyy asiat niikuin ne ovat. Sanotaankin, että lapset ovat realisteja. Omien lapsieni kanssa elämä on ollutkin yhtä vuoristomäkeä ja kaikki neljä lasta ovat täysin erilaisia. En koskaan haluaisi, että he tai kukaan joutuisi elämään samanlaisen lapsuuden kuin me elettiin Vilppulan maalaismaisemissa. Äiti suri surunsa lasten nukkuessa.

Rahat olivat koko ajan niukassa ja usein äidiltä jäi vuokra maksamatta. Siitä seurasi, että jouduimme muuttamaan pois Koskisen talosta. Sinne jäi lehmät ja lampaat metsään, Kaarina pappilaan, Aino-täti ikkunaan vilkuttamaan ja yksi aikakausi elämästä loppui. Helminauhaan tulee uusia helmiä uudesta asuinpaikasta ja elämä saa uusia juonia. Elämästä tuli jännittävää. Talo johon muutimme, oli melkein Vilppu-kosken rannalla. Se oli vaarallista lasten leikkiä, mutta tärkeintä oli, että äiti oli saanut työtä.

Siihen aikaan ei ollut päiväkoteja tai lastenhoitajia köyhillä, vaan äiti joutui jättämään meidät oman onnemme nojaan työpäivän ajaksi. Työ, johon äiti meni oli propsin kuorintaa. Raskasta, märkää ja likaista. Pihkaisia pöllejä käsiteltiin, kädet rohtuivat ja tulivat kipeiksi ja vaatteet likastuivat. Miesten työtä se oli. Miehet eivät ottaneet sellaista työtä tehdäkseen. Plaanilla oli muutama muukin nainen. Työpaikkaa sanottiin propsiplaaniksi. Se sijaitsi asemalla, jossa lastattiin pöllejä toisesta vaunusta toiseen ja pikku passi vei ne tehtaalle naapuripitäjään. Kuitenkin työ oli otettava mistä sai ja usein köyhiä ja naisia, jotka olivat menettäneet kapinassa miehensä, käytettiin surutta halpana työvoimana ikävissä töissä.

Vilppukoski ja muut vaaralliset leikkipaikat

Uusi aika alkoi sujua omalla painollaan. Veli aloitti koulunkäynnin ja minä ja sisareni leikimme kahdestaan kosken rannassa. Me keksimme uusia leikkejä ja meistä oli jännittävää ja hauskaa roikkua kosken yli kasvavissa koivun oksissa. Koski kohisi tummana alla ja valkoiset vaahdot pyörivät ja tekivät kuvioita, joita oli ylhäältä hauska katsella. Pidimme koivun oksista kiinni ja välillä huljutimme jalkojamme vedessä. Se oli hauskaa, emmekä yhtään miettineet miten vaarallista se oli. Kumpikaan ei osannut uida.

Lapsen mieleen ei pälkähtänyt, että virta ja kuohut vievät mukanaan jos oksa katkeaa ja putoaa. Kosken yli kulki kapea silta. Sitä myöten vietiin tukkeja kosken toisella puolella olevaan tehtaaseen. Silta oli myös kiva leikkipaikka. Erään kerran yksi tyttö, Gunilla, alkoi tuuppia sisartani koskeen päin. Gunilla nauroi ja sisareni itki ja kiljui. Minä en voinut mennä lähelle, koska silta oli liian kapea. Sisareni kiljui niin kovaa, että Gunilla pelästyi ja lakkasi tuuppimasta. Vieläkin tulee oikein kylmä kun muistelen millainen leikkipaikka se oli. Äidin varoituksia ei muistettu pitkään vaan aina joku sinne kosken partaalle houkutti.

Niinä vuosina ruoka tai sen puute olivat aina mielessä. Kosken alajuoksulla, kivien välissä oli paljon rapuja. Otimme niitä käteemme ja laskimme taas veteen. Köyhän lapsen ei tullut edes mieleen, että rapujakin voi syödä. Kaloja emme myöskään ymmärtäneet onkia nälkäämme. Taidot ja tiedot olivat vähissä. Kukaan ei ehtinyt opettaa tai neuvoa erilaisista mahdollisuuksista tulla paremmin toimeen. Nälkäiset lapset käyttivät energiansa ja voimansa leikkimiseen, unelmoimiseen ja turvattomuuden torjumiseen. Päivä piti jotenkin selvitä, että yöllä saisi unen päästä kiinni ja alkaa taas aamulla uusi päivä. Semmoista se silloin oli. Vielä nyt aikuisenakin miettii usein ruokaa: sen valmistamista, tarjouksia, makuja, ravintoarvoja ym. ja piti tiukasti kiinni siitä, että ruualla ei saanut leikkiä eikä sitä saanut tuhlata tai heittää kompostiin. Ruoka oli tärkeä tekijä hengissäpysymisen taistelussa. Pienessä emalipurkissa, jonka kyljessä oli pieniä, punaisia sydämiä piti aina olla eucalyptys-karamelleja. Varmuuden varalta jos makean nälkä yllätti. Varmaankin omat lapseni muistavat purkin ja sen piilopaikan, koska aina heidän käytyään kylässä oli sisältöä verotettu.

Kosken rannassa oli myös tukkiruuhi. Se oli tyhjä silloin kun sulku oli päällä. Me kapusimme alas ruuheen pitkin tikapuita, jotka olivat pystyssä sillan kupeessa. Ruuhessa me juostiin ja leikittiin ymmärtämättä ollenkaa miten vaarallisesta sellaiset leikit olivat. Jos työmiehet olisivat avanneet sulun olisimme huuhtoutuneet mustaan tuntemattomaan helmaan ikiajoiksi. Mutta niin ei ollut tarkoitettu.

Talosta muutaman metrin päässä oli rautatie. Akkunat helisivät kun tavarajuna mennä kolkutteli ohitse. Siinä oli yksi, oiva leikkipaikka lisää. Kävelimme perätoukuria rautatiekiskoa pitkin ja kuvittelimme olevamme matkalla Tampereelle, joskus Turkuun ja melko usein aina Ruotsiin saakka. Oli vaikea pysyä kiskolla, joka oli kapea ja liukas ja usein jalat lipsahtelivat ja nilkkoihin sattui. Mutta matkan oli jatkuttava. Joskus laitoimme pieniä kiviä kiskoille ja liikuttelimme niitä niinkuin pieniä tavarajunia. Kuvittelimme, että ne vievät massaa pöllitehtaaseen . Välillä puhalsimme kimeäasti merkiksi, että juna on tulossa. Lapsen ei tullut mieleen ollenkaan miten vaarallista oli kiskoilla leikkiminen. Kukaan aikuisista ei koskaan tullut kieltämään tai komentamaan pois. Hauskaa oli myös laittaa korva kiskoa vasten ja kuunnella onko juna tulossa. Joskus kuului hiljainen kumina kun juna oli tulossa vielä kaukana. Kumina kuului aina kovempana ja kovempana mitä lähemmäksi juna tuli. Silloin hyppäsimme sivuun ja juuri ajoissa. Nyt puistattaa muistella tälläisiä leikkejä. Suojelusenkeleillä oli ankaraa puuhaa meidän kanssa, ettei mitään vakavampaa päässyt tapahtumaan.

Omalla pojallani kymmeniä vuosia myöhemmin ei ollut suojelusenkeliä matkassaan. Hän oli viisivuotis ja hänen kaverinsa pari vuotta vanhempi. Heillä oli tapana karata pihasta junanradalle leikkimään. Monet varoitukset ja kiellot kaikuivat kuuroille korville. Eräänä päivänä pojat menivät jälleen leikkimään radalle, molemmat jäivät junan alle ja kuolivat. Minun syntymäpävänäni. Suru ja murhe tekivät pehmeän pesän sydämeeni. Kannan siellä poikaani hautaani asti.

”Tuonen lehto,

öinen kehto, 

Sinnepä

lapseni saatan.”

Metsä

Toisella puolella taloamme oli pieni koivumetsä. Muistan sen kauniina ja lämpimänä paikkana. Leikin siellä sisareni kanssa usein pahasta maailmasta mitään tietämättä. Poimimme kukkia, teimme seppeleitä ja heinänkorrella katsoimme tuliko kukko vai kana. Leikit olivat erilaisia kuin Koskisen talon takana olevassa metsässä. Koivumetsässä ei ollut käpyjä lehmäleikkeihin, mutta marjoja, metsä- ja ahomansikoita oli paljon. Vattupuskia oli metsäsaarekkeen reunalla ja ketunleipiä kasvoi laikkuina paikoitellen. Muurahaisia oli paljon ja niiden keko oli meidän eläintarhamme. Seurasimme niiden polkuja ja juttelimme niille ilojamme ja surujamme. Muurahaiset olivat hyviä kuuntelijoita. Meidän jutuistamme välittämättä ne tekivät ahkerasti töitään ja keko sai uutta elämää pienistä havunneulasista, lehdistä ja joskus kuolleesta kärpäsestä.

Teimme leivoksia vatunlehdistä ja vatuista. Käärimme pari marjaa lehden sisään ja väänsimme rullalle. Se oli hyvää. Mesimansikoita poimimme timotei-heinään ja siitä yksitellen napsimme suuhumme. Ketunleipiä söimme ja muurahaiskeosta saimme kirpeää makua suuhumme kuorituista tikuista nuolemalla. Tikut laitettiin keon päälle ja annettiin muurahaisten pissata se märäksi. Kirpeä neste sitten nuoltiin tikusta niin, että suupielissä kirveli. Aika kului ja minä olin jo viiden vanha.

Luvattomilla asioilla

Muistan erään tapauksen. Meidän pihaan tuli joku mies ja pyysi veljeäni lähtemään kalaan kanssaan. Hän oli kiltin näköinen, reppu selässään ja puhui ystävällisesti. Hän oli tullut lääkäriin, mutta lääkäri oli sairaskäynnillä ja tulisi vasta joskus myöhemmin. Olisi hyvää aikaa, kun järvellekään ei ollut pitkä matka. Mies otti repun selästään ja laittoi sen koivun juurelle siksi aikaa kun olisivat kalassa. Rannassa oli vene. En oikein muista kenen vene se oikein oli, mutta sinne menivät mies ja poika onkimaan. Katselin sisareni kanssa rannalta kun he heiluttelivat ahkerasti vapojaan melko lähellä rantaa. Veneessä ei ollut matoja matkassa, joten ei tullut kalojakaan, mutta siellä he vain aikaansa kuluttivat ja rantaan asti kuului puuhensorina. Sanoista ei saanut selvää, mutta miehen yskähdys kajahteli rantakallioissa. Minä katselin sitä reppua koivun juuressa ja mietin mitähän siinä oikein oli. Lapsen uteliaisuudella ei ole rajoja ja menin katsomaan. Avasin repun nauhat ja oikein ääni pääsi ja silmät lensivät ihmetyksestä selälleen. Emme olleet koko elämämme aikana nähneet niin paljon ruokaa kuin siinä repussa oli. Kananmunia oli meidän mielestämme monelle miehelle ja otimme yhden ja söimme. Voi kun se oli hyvää. Voita oli pienessä tuohiastiassa ja leipää valkoista ja tummaa. Otin sormellani voita rasiasta ja levitin leivän päälle. Annoin sen sisarelleni. Tein myös itselleni samanlaisen. Söimme kuin omiamme. Kova nälkä ja tilaisuus tekivät varkaan. Olimme kuin tavalliset lapset retkellä, joille äiti oli tehnyt eväät, ajattelin näin jälkeenpäin.

Vene alkoi lähestyä rantaa ja laitoimme äkkiä repun kiinni niin hyvin kuin osasimme. Vahva syyllisyys ja pahanteko näkyivät naamasta. Tiesimme hyvin, että olimme varkaissa ja luvattomissa puuhissa syödessämme ruokia. Ne olivat vieraan miehen eväitä, eikä meillä ollut lupa koskea niihin. Menimme kotiin ja olimme hiljaa kuin hiiret. Muistan sen tunteen vieläkin niin hyvin, että olen omille lapsilleni yrittänyt opettaa, että varastaa ei saa eikä luvatta ottaa mitään mikä on toisen omaisuutta. On se sitten mitä tahansa.

Sisareni oli minua pienempi. Hän teki kaikkea mitä minä isompana edellä. Nälkä oli aina kova, eikä me oltu koskaan oikein kunnolla ruokaa nähtykään. Repun saalis oli liian houkutteleva ja kiusaus suuri. Onkijat tulivat rantaan ja mies meni repun luokse ja veljeni tuli sisälle. Veljeni oli vihaisena ja kysyi, että syötiinkö me sen miehen eväitä. Oli pakko myöntää ja pillahdimme molemmat itkuun. Veljeni sanoi arvanneensa, että olimme syyllisiä, koska ketään muita lapsia ei rannalla ollut. Mies oli ollut kauhean vihainen kun eväät olivat huvenneet puoleen. Hän oli tullut jostakin kauempaa lääkäriin ja ottanut eväät matkaan, koska ajatteli, että reissusta voi tulla pitkäkin. Olen monta kertaa muistellut tapausta ja nyt myöhemmin se vähän naurattaa, vaikka toisaalta aina nousee pieni häpeän puna ja kuumotus poskille. Se oli väärin mitä teimme, mutta… Luulen, että suojelusenkelimme ei asiaa meille synniksi laskenut, koska matkan varrella monesti laski siipensä suojelevasti päällemme.

Elinpiiri laajenee

Mökki, jossa asuimme oli Pauliinin talon takana pihan perällä. Talossa oli sekatavarakauppa ja kauppiaalla veljeni ikäinen poika. He olivat kavereita. Joskus veljeni toi kotiin jotakin ylijäänyttä leipää ja perunoita mitä kauppias antoi. Koskaan emme saaneet mitään karamelliä, nisuja ja aika harvoin maitoa. Herkut pysyivät vieraana köyhän lapsilla ja maistuivat makealta rikkaiden suussa. Kauppiaan pojan tehtänä oli avata ja sulkea rautaporttia, joka oli rautatien molemmin puolin suojana. Ihmiset osasivat varoa eivätkä jääneet junien alle. Varsinkin hevosmiehet olivat tyytyväisiä kun portti avattiin eikä heidän tarvinnut nousta rattailta. Palkkioksi he heittivät pari lanttia pojille. Veljeni oli aika nopea ja sai kerättyä rahaa säästöön äidille ruokarahaksi. Kerran hän meni kauppaan ja osti itselleen palasen hevosenmakkaraa. Kun hän oli syönyt koko palasen hän vielä haistoi sormiaan, että kaikki hajukin tuli syödyksi ja hyväksikäytetyksi. Niin hän teki aina leipääkin syödessää ja tapa jäi hänelle vanhaan mieheen saakka.

Olimme paljon kolmistaan sillä aikaa kun äiti oli työssä. Päivät kuluivat leikeissä ja kuljeskelemalla pitkin lähitienoota. Lapsen mielikuvitus on rajaton ja sopeutuvainen. Luvattomiakin leikkejä harrastettin ja joskus joku naapuri kävi kantelemassa äidille, että taas ne teidän penikat…Koskaan emme saaneet selkäsaunaa, tai äiti olisi huutanut ja raivonnut meille. Hän jaksoi jutella rauhallisesti ja kertoa miksi jotakin ei saa tai voi tehdä. Hän pyysi monta kertaa oikein hartaasti, että yrittäisimme olla tuottamatta lisäharmeja ja olla hyvässä sovussa. Hän sanoi aina, että silloin pärjätään. Köyhän suurin rikkaus on hyvä käytös. Ja me yritimme.

Minä en vielä ollut koulussa kun veljeni jostakin syystä alkoi olla pois koulusta. Hän vannotti meitä sisariaan, ettei äidille saanut kertoa pinnaamisesta mitään. Asuinmökissämme oli sellaiset rappuset, joissa oli pieni ovi ja siellä veljeni oleskeli rapun alla piilossa. En vieläkään ymmärrä kuinka hän jaksoi siellä olla päivät pitkät, hiljaa ja yksinään. Jotakin siellä koulussa oli tapahtunut, koska hän ei sinne halunnut mennä. Äiti ei osannut aavistakaan, että mitään outoa oli tekeillä. Kun opettaja oli nähnyt kylällä äidin hän oli kysynyt mikä veljeäni vaivaa, kun ei ole ollut koulussa moneen päivään. Äiti oli kuin puulla päähän lyöty eikä osannut sanoa opettajalle mitään.

Äidin tullessa kotiin alkoi kova kuulustelu, eikä auttanut muu kuin kertoa missä veljeni vietti aikaansa. Pojan housut varmaan tutisivat siellä rappujen alla kun kuuli, että nyt käry kävi. Äiti haki pojan pois ja laittoi miedät kaikki riviin kamarin oven pieleen ja otti luudasta vitsan. Me vollotimme ennenkuin mitään ehti tapahtua. Ensin veljeni laski housunsa alas, sitten minä ja viimeiseksi sisareni. Vitsa hyppeli pienillä pakaroilla ja jätti sellaisen opetuksen ettei muulla ollut väliä. Vitsa oli niin ohut, ettei se sattunut ollenkaan mutta opettajana se toimi oikein hyvin. Siitä lähtien Koivuniemen herra laitettiin keittiön ovenkarmin ylälaitaan muistutuksena miten tärkeätä oli käydä koulua ja puhua totta oli kysymyksessä mikä tahansa asia.

Sitten äiti laittoi meidät istumaan sängyn laidalle rinnakkain ja itku äänessään alkoi puhua meille. Hän kertoi miten hänen oli käytävä töissä, pitää olla kiltisti, että saamme asua mökissä ja vuokra tulee maksettua, saamme ruokaa ja meidän on yhdessä hyvä olla. Lupaattehan olla oikein kilttejä lapsia. Ja me lupasimme. Oikeastaan se oli ainoa kerta kun äiti meille vitsaa antoi ja selvitti asian oikein kunnolla. Mutta hän piti koulun käyntiä erittäin tärkeänä. Koska se mahdollisesti antoi meille paremmat eväät jatkaa elämässä kuin hänellä itsellään oli ollut.

Veljeni meni kouluun.

Työtä ja kotielämää

Usein äiti oli hermostunut ja väsynyt töistä kotiin tullessaan. Töitä tehtiin kahdessa vuorossa. Se oli märkää, likaista ja pihkaista. Vaatteet olivat usein pestävä ja varavaatteita tai työvaatteita ei ollut. Joskus elämä tuntui kuolettavan murheelliselta ja epäoikeudenmukaiselta. Propsien kuoriminen ja kuljettaminen oli raskasta, se oli miehillekin raskasta työtä. Vesi piti aina lämmittää kattilassa puuhellalla, aina ei ollut puita tai koksia. Pestiin kylmällä vedellä. Se oli työlästä ja teetti ylimääräistä työtä. Samalla systeemillä pestiin itsemme isossa emalivadissa, joka oli keittiön lattialla. Hellan luukku oli auki. Tuli lämmitti talvipakkasilla huonetta.

Joskus kun istun omakotitalomme saunassa ja myöhemmin pienen rivitalomme saunassa mietin näitä asioita. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että meidät opetettiin ahkeriksi. Ilmeisesti unelmamme paremmasta eivät hukkuneet köyhyyteen ja kurjuuteen vaan pystyin antamaan omille lapsilleni toisenlaisen kodin. Ajatellessani äitiäni nousee kyyneleet väkisinkin silmiini. Hänen elämänsä oli tarpeettoman ankeata, surullista ja kovaa. Hänen ainoat ilonlähteensä olivat lapset, niinkuin hän usein sanoi eikä siinä tottavie muita iloja juuri ollutkaan.

Kerran äiti tuli työstä kotiin ja olimme leikkineet sisareni kanssa keittiössä kotia. Vaatteemme olivat nokisia. Ei me hellaan oltu valkeata laitettu, mutta kaikki hellanrenkaat olimme nostaneet keitiiön lattialle. Minä istuin lattialla kahvimylly jalkojeni välissä ja vaatteet kovin nokisina. Kasvotkin olivat noessa. Äiti ”lysähti” tuoliin istumaan ja parkaisi, että voi minun päiviäni. Mitä täällä taas tapahtuu? Ja huokaisi syvään ja äänekkäästi. Kului pitkä tovi ennenkuin keittiö ja tytöt saatiin taas puhtaiksi ja järjestykseen. Äiti alkoi laittaa meille iltapalaa ja sanoi, että menkää nyt sänkyyn. Äidillä on vielä paljon töitä tehtävänä. Töitä hänellä olikin: parsimista, pesemistä, silittämistä, paikkaamista. Puhtaat vaatteet piti saada aamuksi kuntoon ja päällepantavaksi.  Äiti oli usein surullinen, mutta vihainen ei juuri koskaan.

Olin kuuden vanha.

Mieleeni muistui eräs joulu. Olin vielä alle kouluikäinen. Pappa oli joulupukkina. Tapaus jäi mieleeni sen vuoksi niin hyvin kun Pappa-pukki pyysi veljeäni syliinsä ja pyysi häntä sytyttämään tupakkinsa. Veljeni otti tulitikut ja raapaisi tulen. Siinä syttyi koko pukin parta palamaan. Me muut pelästyimme, mutta onneksi tulipalo saatiin heti sammumaan. Sain sinä jouluna joululahjaksi tädiltäni nukkuvan nuken. Kun laitoin sen nukkumaan se pani silmänsä kiinni. Se oli minulle rakas nukke ja kannoin sitä aina mukanani minne sitten meninkin.

Mummula

Mummu asui aika lähellä meitä ja olin siellä monta kertaa: yötäkin. Pappa oli sairas ja makasi etupäässä vuoteessa. Mummu oli ammatiltaan hieroja ja kulki pitkin kyliä hieromassa ihmisiä. Pidin seuraa sillä välin papalle. Pappa käveli huonosti. Hänen jalkansa olivat kipeät. Kerran hän halusi vähän kävellä itse ja mennä keinutuoliin istumaan. Hän nousi vaivalloisesti ylös ja juuri kun oli päässyt keinutuolin luokse horjahti. Keinutuoli alkoi keinua hurjasti ja pappa melkein kaatui. Sain hänet tuoliin ja siitä selvittiin säikähdyksellä. Minä pelkäsi aina, että pappa kaatuu, kun hän oli niin huonojalkainen ja kovasti sairas.

Kerran taas olimme papan kanssa kahden ja hänelle tuli kova pissahätä. Hänen piti mennä keittiöön ämpärille, mutta ei hän päässyt sinne asti vaan pissat tuli lattialle ja housuun. Pappaa hävetti kun minä olin näkemässä. Hän lähti takaisin sänkyynsä pitäen mennessään huonekaluista kiinni ettei kaatunut. Mummu tuli hieromareissultaan kotiin ja ihmetteli kun minä itkeä tihrutin keinutuolissa. Kerroin, että pissat olivat tulleet lattialle. Mummu tyynnytteli minua ja sanoi, ettei se ollut minun syyni. Pappa vain on niin sairas, että kaikenlaista vahinkoa voi sattua. Sitten mummu leikkasi sokerisaksilla isosta sokeritopasta palasen ja antoi sen käteeni. Se kyllä lohdutti ja teki mielenkin makeaksi. Hän sanoi minulle, että mene nyt kiltisti kotiisi ja silitti päätäni. Vein sokeripalasen kuin suuren aarteen äidille. Nuolaisin sitä muutaman kerran juostessani kotiin.

Erään kerran olin taas mummulassa yökylässä. Aamulla kun heräsin keittiön puusängystä, katselin avonaisesta ovesta kammariin, kun mummu touhusi papan sängyn vieressä. Hän itki hiljaa ja silitti papan päätä. Sitten hän kumartui ja painoi poskensa papan poskea vasten. Hiljainen nyyhkytys kuului ja ihmettelin ettei pappa herännyt. Sitten hän painoi papan silmiä hellästi sormillaan sanoen, että nyt sinun on hyvä olla. Mummu veti lakanan papan pään yli ja meni keittiöön, josta välillä kuului kun hän surullisena niisti nenäänsä ja huokali. Ymmärsin, että jotakin minulle vierasta ja yliluonnollista oli tapahtunut. Katselin peiton alta pienestä rakosesta ja etsin katseellani vaatteita. Pelkäsin. Onneksi ne olivat lähelläni tuolilla, eikä minun tarvinnut mennä kauemmaksi. Otin vaatteet kainalooni ja meni keittiöön pukemaan ne päälleni. Halusin olla mummua lähellä, mutta mummu ei ollutkaan siellä. Hän oli mennyt naapureille kertomaan, että kuolema oli vieraillut heillä, ottanut sairaan huomaansa ja saattanut hiljaa lepoon ja rauhaan.

Odottelin mummua keittiössä ja välillä vaivihkaa kurkistin kammariin, jossa pappa makasi lakanan alla. Ovi oli hieman auki. Mummu oli vetänyt lakanan pään yli niin, että jalkapohjat olivat jääneet näkyviin. Ne loistivat vaaleina kuin porsaan kylki ja minun tuli paha olla. Menin istumaan keittiössä niin, etten nähnyt kamariin. Sen ymmärsin, että pappa oli kuollut.

Pappa haudattiin ja mummu jatkoi hieromareissujaan kuten ennenkin. Nyt hänen oli parempi kulkea, kun kotona ei ollut sairasta odottamassa. Usein tulee papan kuolema mieleeni ja mummun rauhallinen olemus kaiken surun keskellä. Siihen aikaan kuolemaan suhtauduttiin luentevasti, koska usein ihmiset kuolivat kotonaan ja ensimmäinen laittaminen tehtiin hellällä ja rakkaalla kädellä. Omaiset saivat vielä kosketella, pestä ja liikutella vainajaa ennenkuin hautausurakoitsija tuli hakemaan hänet. Papan rinnalle laitettiin keltaisista kukista pieni kimppu ja kädet liitettiin kimpun ympärille kuin rukoukseen. Hänen kasvonsa peitettiin valkoisella nenäliinalla, jossa oli mummun virkkaama pitsi reunoissa.

Minä kävin yökylässä mummulassa kuten ennenkin. Mummu tuhlasi minuun rakkauttaan. Hän silitti usein päätäni, kertoi tarinoita ja antoi herkkuja. Hän opetti minulle leivän leivontaa. Itseleipomani leipä maistui paremmalta kuin mikään muu leipä. Varsinkin kun siihen mummu laittoi nokareen voita nokkaan. Joskus sain puoli kuppia kahviakin. Siinä oli sokeria ja vielä tänä päivänä juon aina kahvin sokerin kanssa. Muistoilla on vahva vaikutus jäädä elämään ihmisen matkassa.

Kerran taas menin mummulaan nukkuva nukke kainalossani. Pihassa oli asemamiehen Sirkka. Hän tuli minua vastaan ja sieppasi nuken kainalostani. Hän heitti nuken maahan niin lujaa, että sen pää meni pieniksi palasiksi. Aloin itkeä. Tulin niin surulliseksi ja vihaiseksi. Polvistuin päänsirpaleitten viereen ja noukin nuken silmät talteen. Yritin koota päätä ehjäksi, mutta eihän se onnistunut. Sirkka nauroi ja ilkkui vieressäni. Menin mummun luokse ja kerroin kuka oli rikkonut rakkaan nukkeni. Mummu lohdutti parhaansa mukaan, että emme me mitään heille voi, he ovat herrasväkeä, ei heille mitään voi. Siitä jäi iänikuinen varovaisuus parempaa väkeä kohtaan. Heihin ei uskaltanut kokonaan koskaan luottaa.

Äiti ja mummu ostivat uuden pään, joka neulottiin nuken vartaloon. Se ei ollut nukkuva pää vaan tavallinen kangaspää. Ei sillä ollut tukkaakaan, mutta yhtä rakkaaksi se aikojen kuluessa minulle tuli niin kuin vanha nukkekin oli ollut.

Vieraan kakarat

Se oli ensimmäinen kokemus, jonka elämä oli varannut kohdalleni. Herrasväen lapset voivat tehdä mitä vain köyhän lapsille, eikä heille mahda mitään. Jo ennakolta tiesi, että riidan tullessa köyhä sen aina hävisi. Mutta sitä joskus aikuisena mietin monesti, että mikä on se mahti, joka saa parempiosaisen kadehtimaan köyhää niin, että yrittää murtaa viimeisenkin ilon kiusaamalla, haukkumalla, syrjimällä ja monella muulla tavalla. Eiväthän he olisi kyenneet osaa vaihtaa köyhän kanssa, ei! Mutta huvia se vissiin oli.

Meidän lähellä asui Tammisen perhe. Heillä oli neljä lasta. Emäntä oli hyväluontoinen. Hän antoi lasten leikkiä minun ja sisareni kanssa. Talvisin laskettelimme suurella vesikelkalla peltomäkeä alas. Se oli pitkä mäki, joka kaarsi loivasti suoraan järven jäälle. Meillä oli hauskaa. Lensimme monta kertaa huppelis makkelis lumihankeen. Naurua riitti. Olimme aivan lumessa, eikä haitannut vaikka lunta meni villasukkien rei’istä paljaalle iholle tai löysän puseron alle. Riemu ja ilo olivat harvinaista herkkua ja siitä otettiin irti niin paljon kuin mahdollista.

Talvista selvittiin

Meillä ei ollut pitkiä housuja eikä muutenkaan lämpöisiä vaatteita päälle pantavaksi. En kuitekaan muista, että olisimme koskaan palelleet. Olihan se talvi yhtä kylmää silloin kuin nykyiselläänkin. Uskon, että kylmä ja kurjuus unohtuivat lapsen mielestä kun oli hauskaa, naurua ja turvallista yhdessä oloa. Kelkka kiskottiin monta kertaa mäen päälle ja jo siitä tuli lämmin jokaiselle.

Talvella oli pakko käyttää mielikuvitustaan kun lähti ulos pakkasilmaan. Minun mummuni oli oikein hienon näköinen kun hän laittoi karvalakin päähänsä ja sen päälle villahuivin, jonka sitoi leuan alle. Hän oli lihava, komea nainen. Hänellä oli iso puupotkuri, jonka hän potkaisi matkaan hieromaan lähtiessään. Potkurillaan hän mennä viiletti pikiäkin matkoja, koska tarvitsevia asiakkaita oli ympäri pitäjää, pitkienkin matkojen päästä. Mäkeä alas laskiessaan hän oli hauska näky. Hän seisoi kahdella jalalla tukevasti jalaksilla, liina hulmusi tuulessa ja vauhti oli hurja.

Muistan, että ajattelin hänen muistuttavan suurta karhua, joka laski mäkeä. Nyt kun näitä mäkiä itse laskettelen niin huomaan, ettei ne niin kovin suuria ja jyrkkiä olekaan. Lapsen mieli muuttaa monia asioita näköisekseen.

Ne muutot, leima otsassa

Muutimme Vilppulan kirkonkylässä monta kertaa. Asunto ei ollut koskaan sen kummoisempi. Pieni ja kylmä. Yleensä se käsitti kamarin ja keittiön. Puucee oli pihan perällä erillisessä rakennuksessa ja sitä käyttivät kaikki talon asukkaat. Paperi täytyi aina viedä mukanaan. Muuten joku muu käytti sen aina. Ovea ei saanut lukkoon tai hakaan ja aina pelotti, että joku tulee juuri pahalla hetkellä. Talvella yritettiin käydä nopeasti asioilla ja pissalle kyykistyttiin talon nurkalle. Liian häveliäs ei voinut olla. Muuten olisi housut kastunut ja jäätyneet takapuoleen kiinni. Mutta jotakin tästäkin oppi. Oman perheen kanssa, kun oltiin paljon metsäretkillä, marjassa ja järvien rannoilla uimassa oli luontevaa pyllistää pusikossa. Lapsetkin oppivat tulemaan toimeen hätänsä kanssa. Tapa säilyi luonnollisena aina aikuisuuteen asti. Vessapaperi metsässä oli jo ylellisyyttä. Paperi peitettiin syvälle kivenkoloon tai peitettiin sammaltupolla. Se oli tärkeä ohje äidiltä. Äiti sanoikin aina, että metsän piti jäädä jälkeemme siihen kuntoon missä se oli sinne mentäessäkin.

Muutimme paikasta toiseen, eikä äiti oikein ehtinyt tutustua naapureihin kunnolla. Hän oli yksinäinen ja yritti hoitaa lapsensa itse työnsä ohella. Muistan, että ainoastaan isän sisko Hilja-täti ja mummu olivat ainoita ihmisiä, joita kiinnosti meidän perheen hyvinvointi. He auttoivat silloin kun oli todellinen hätä tai ruoka jo monta päivää lopussa. Muistan miten mummun isoa rintavarustusta vasten oli hyvä olla, kun hän käydessään kaappasi syliinsä. Molemmilta naisilta riitti taputuksia, halauksia ja ystävällisiä sanoja meille lapsille. Varsinkin mummu kannusti puheillaan aina katsomaan eteensä, kenen kanssa seurusteli ja kulkea kohti omia unelmia ja tavoitteitaan. No, niitä kohti oli helppo ponnistaa, koska eihän niitä alunalkaenkaan osattu korkealle asettaa. Ruokaa, lämpöä ja yhdessäoloa!

Lapsiko syyllinen?

Yleensä alueilla, joilla asuimme ei ollut paljon taloja eikä muita lapsia. Olimme kapinaorpoja ja jotenkin eristettyjä. Isän Tammisaaren reissu iski leimansa koko perheeseen. Ihmisten käyttäytyminen vaikutti siltä, että olisimme olleet syyllisiä koko kapinaan. Emme lapsina ymmärtäneet koko kapinaa ja aina ihmettelimme miksi meitä syrjitään ja käännytään pois kun lähestymme muita lapsia. Heitä oli kotona kielletty leikkimästä ”punikkien kakaroitten kanssa” joiden äitikin oli ”pahamainen miestennielijä ja ryssän nainen”. Ihan kuin olisimme olleet ruttotautisia tai kantaneet jotakin rumaa ja iljettävää tarttuvaa tautia. Onneksi emme ymmärtäneet lapsina näitä sanoja ollenkaan, joten kovin syvälle pelkät sanat eivät päässeet uppoamaan.

Mutta äänensävy, ilmeet ja eleet kertoivat ihmisten asenteista sitäkin enemmän. Tutkimaton on ihmisen mieli, sanoi äiti usein, emmekä me ymmärtäneet mitä hän tarkoitti. Toisaalta tuntuu, että lapsi on tietämättään turvassa aikuisten julmuuksilta. Traumat tulevat esiin sitten myöhemmin.

Kaikesta huolimatta elin onnellisen lapsuuden niissä puitteissa mitä oli. Äiti teki kaikkensa, että meillä lapsilla oli hyvä olla. Edes siedettävä olla. Emme osanneet paljoa vaatia, koska emme olleet koskaan saaneet enempää tai parempaa. Tässä mökissä asuessamme vietin lapsuuteni onnellisemman ajanjakson.

Elävästi muistan erään tapauksen. Syksy tuli ja minun piti aloittaa koulunkäynti. Jännitti kovasti. Olihan siellä muidenkin köyhien lapsia, ei sen takia olisi tarvinnut jännittää. Koulumatka oli aika lyhyt. Rautatiesillan yli ja vähän matkaa maantietä pitkin. Kohta jo alkoi lasten äänet koulun pihalta kuulua. Koulussa oli myös joidenkin valkoisten leskien lapsia ja he olivat aivan eri kastissa kuin me punaorvot. Mutta lapset ovat lapsia. Ei meitä kotona opetettu miten pitää ketäkin kohdella ja käyttäytyä. Äiti opetti, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja arvokkaita. Eikä se ole lasten vika, että kapina puhkesi ja moni lapsi jäi orvoksi. Eivät lapset osanneet vetää rajaa valkoisten ja punaisten välille, ellei heitä kotona oltu opetettu. Sain valkoisista orvoistakin koulussa ystäviä. Lapsia yhdisti eri asiat kuin aikuisia.

Valkoinen lettinauha

Kun lähdin kouluun äiti laittoi puhtaat vaatteet ylleni, letitti hiukseni kireälle letille, että se kesti koko päivän, eikä auennut, vaikka olisi ollut pallon pelaamistakin. Lettien päissä oli kauniisti solmittu valkoinen silkkinauha. Silkkinauha oli ostettu papan hautajaisiin ja sitä oli säästetty koulua varten. Olin myös pessyt hyvin hampaani ja kasvoni lämpimällä vedellä. Olin valmis aloittamaan ensimmäisen luokan Vilppulan koulussa. Lettinauhasta tuli kyllä harmiakin. Yksi tyttö luokallani kiskaisi minua letistä ja sanoi, etten voinut käyttää valkoista nauhaa, koska olin punainen. Toinen tyttö, Anni, tuli tyköni ja sanoi, että älä välitä Helistä ja otti minua kädestä kiinni. Helille hän sanoi, että älä viitsi. Itselläsi ei ole ollenkaan paremmin. Isäsi on aina juovuksissa ja ilkeä teille. Meistä tuli Annin kanssa hyvät ystävät. Se sinetöitiin heti ensimmäisenä koulupäivänä, eikä koskaan muulloin kukaan rohjennut haukkua minua punaiseksi. Tiesinhän sen itse koko ajan ja joka hetkellä, että oli punaorpo.

Koulussa aloitettiin oppiminen aakkosten ensimmäisestä kirjaimesta. Se oli A. Niinkuin nykyäänkin opetetaan. A niinkuin alku. Se oli minulle vaikeata. Äiti ei ollut opettanut minulle mitään kouluasioita, koska aina sanottiin, että kyllä koulussa opetetaan. Kyllä minä sen opetuksen luissani tunsin monta kertaa. Tein tunnilla A-kirjainta, hinkkasin kummilla pois moneen kertaan. Tein taas ja kummasin. Siitä ei oikein tullut mitään. Opettaja jätti minut välitunniksi opettelemaan kirjainta. Tein sitä kauan, kummasin ja kummasin. Kyyneleet valuivat silmistäni ja vihkosta tuli aivan märkä A:n kohdalta. Siihen tuli reikä, kun kynän terä oli terävä. Pelkäsin, että opettaja on vihainen kun näkee reiän vihkossani, eikä kirjaimesta saa mitään selvää. Huh huh, se oli taistelua.

Veljeni oli välitunnilla ja alkoi ihmetellä missä minä olin. Hän tuli luokkaamme ja huomasi minut itkuisena ja yksin tekemässä tehtävää. Hän tuli nopeasti luokseni ja sanoi, että älä nyt siinä poraa ja teki A:n ehjään paikkaan vihkoa. Sen jälkeen olisin tehnyt vaikka kymmenen A:ta vihkooni. Se oli helppoa, mutta kun jännitti niin mikään ei onnistunut. Kaksi ensimmäistä luokkaa kävin kirkonkylän koulua.

Muutto ja nälkä

Tuli kesä ja jouduimme taas muuttamaan jo rakkaaksi käyneestä mökistä pois. Syytä tähänkään muuttoon en tiedä. Äiti ei koskaan kertonut riittikö rahat vuokranmaksuihin, jäikö niitä maksamatta vai mikä oli syynä. 

Seuraava talo, johon muutimme oli kuin pahojen, hyvinvoivien ihmisten talo. Asuntoja oli monta. Me saimme huoneen ja keittiön käsittävän asunnon. Alapuolellamme asui perhe, jolla oli kaksi poikaa. Isää heillä ei ollut. Eivät he kapinan orpoja olleet. Isä oli vain lähtenyt jonnekin. Äiti oli työssä ja me keskenämme kotona. Veljeni oli nähnyt kun toinen pojista oli laittanut nakkeja eteisen kaappiin. Kaappi ei ollut lukossa. Veljeni meni kaapille kun alakerrassa ei ollut ketään kotona. Hän otti nakkeja ja toi meillekin. Me syötiin hyvällä ruokahalulla. Mutta… ei olisi saanut syödä niitä.

Äiti ei koskaan varoittanut meitä sellaisesta. Hän ei varmaan osannut edes kuvitella, että meillä oli aina nälkä. Jos ruokaa jossakin oli saatavilla sitä otettiin omin luvin. Nälkäämme me varastettiin. Niin taitamattomia me olimme. Luulimme, että kaapista saa ottaa, koska sen ovi oli auki, eikä kukaan ollut kieltänyt. Seuraavana päivänä alakerran isompi poika alkoi ajaa veljeäni takaa ja huutaa kovalla äänellä, että minä tapan sinut. Olet varastanut meidän nakkeja.

Se poika oli mielestäni kauhean suuren kokoinen. Sisareni kanssa me pelkäsimme häntä. Pelkäsimme myös jos hän saa veljeni kiinni ja tappaa niinkuin uhkasi. Veli pääsi puikahtamaan piharakennuksen alle, ennenkuin ”jättiläispoika” ehti saada hänet kiinni. Veljeni ei uskaltanut tulle rakennuksen alta koko iltana pois. Kun äiti tuli töistä kotiin hän joutui selvittämään asian pojan kanssa. Hän pyysi meidän lasten puolesta anteeksi ja selitti pojalle, että hänen palkkansa on niin pieni, ettei se riitä aina ruokaankaan ja lapset ovat usein nälkäisiä. Kiusaus tulee liian suureksi. Poika ei oikein halunnut ymmärtää, mutta antoi anteeksi ja sanoi vihaisesti, ettei toista kertaa anna anteeksi vaan selkäsaunan.

Äiti tunsi helpotusta kun asia sillä kertaa ratkesi hyvin päin. Hän ajatteli, että elämä ei voi olla ikuisesti sellaista, että joutuu anelemaan, pyytelemään anteeksi ja nöyrtymään jo nuorten ja lasten edessäkin. Nakkivarkaus unohtui ajan myötä, mutta tunsin aina pientä pelkoa kun näin ”jättiläispojan” pihassa tai lähistöllä.

Pelko muuttaa sydämeen

Asuntomme lähellä oli veneveistämö, joka oli kerran palanut maan tasalle ja sisareni oli nähnyt tulipalon. Hän huusi usein öisin, että tulipalo, tulipalo. Niin paljon hän oli pelästynyt tulipaloa, että se sai hänet uneksimaan ja tuli uniin hyvin pelottavana.

Yläkerrassa asui toisessa kamarissa vanha nainen. Hän sanoi kerran äidille, että laita se tyttö tänne minun puolelleni niin puhun hänen kanssaan. Kerran sitten äiti laittoi sisareni naisen luokse juttelemaan. Sen keskustelun jälkeen sisareni ei enää koskaan huutanut öisin. Äiti eikä sisarenikaan tiennyt mitä pikku huoneessa tapahtui. Mitä vanha nainen teki tai millaisen loitsun noitui, mutta ilmeisesti se oli tehokasta, koska vaikutus oli suuri, eikä tyttö enää uneksinut tulipalosta.

Talo, jossa asuimme oli pelottava. Minä pelkäsin sitä. Kerran äiti sanoi, että meidän pitäisi taas muuttaa ja olin uutisesta mielissäni. Ei me siinä talossa kauaa asuttukaan, vain yhden kesän. Joku ihmeellinen äitiä ajoi, kun aina piti muuttaa. Oliko vuokra maksamatta? Vai pahimmillaan olevat lapset?

Muutimme Kajanterin taloon. Jostakin kuin taikomalla aina uusi asunto löytyi. Äidin ei tarvinnut taivasalle lasten kanssa jäädä. Jokin vainolainen äitiä ajoi kuin hädässä. Ei riittänyt, että hän oli jäänyt kolmen pienen lapsen kanssa leskeksi tarpomaan isänmaan kamaraa. Pian selvisi, että nälkäkuoleman pelko häntä takaa ajoi.

Työtön

Äidiltä loppui työ. Propsilaani lopetettiin ja äiti sai lähteä mieron tietä kulkemaan. Ei silloin mitään avustuksia ollut. Kukaan ei auttanut. Kaikilla köyhillä oli samanlainen elämä poljettavanaan. Jokainen piti huolta itsestään. Lapset näkivät nälkää ja alkoivat sairastella. Siihen aikaan oli onneksi kesä. Ei tarvinnut palella tai jäätyä kuoliaaksi, vaikka sekin olisi ollut hyvä ratkaisu. Äiti oli peloissaan ja väsynyt. Hän oli vähän oppinut hieromista mummulta ja yritti käydä hieromassa ihmisiä.

Jotkut ihmiset kuin armosta hierotuttivat hänellä kipeitä paikkojaan, mutta ei sillä elantoa perheelle saanut. Liian monta suuta oli ruokittavana. Kasvavat lapset olivat aina nälkäisiä. Elämä oli alkanut tuntua aina vain vaikeammalta kolmen lapsen kanssa ja äiti oli vihdoin käynyt pyytämässä apua Vilppulan kunnalta. Köyhän ei kannattanut olla ylpeä. Siitä tuli kipeäksi, hän sanoi.

Sosiaalitäti

Kunnasta tuli sosiaalitäti kotiin katsomaan millaista elämää meillä vietettiin ja oliko tilanne niin kurja mistä äiti oli kertonut? Epäiltiin, että äiti valehteli saadakseen avustuksia, eikä olisi tarvinnut tehdä töitä. Kyllä kunta heistä huolehtii, ei se ketään heitteille jätä, sanoi sosiaalitäti.

Äiti paistoi lättyjä. Hän oli tehnyt lättytaikinan vedestä, ruisjauhoista ja suolasta. Se maustoi taikinan. Hän oli juuri työntouhussa kun sosiaalitäti saapui. Herkullinen kasa lättyjä oli lautasella ja huoneessa tuoksui hyvältä. Ruualta. Täti katseli ympäri huonetta ja lättykasaa siinä lautasella ja sanoi äidille, että eihän täällä mitään hätää ole kun lättyjäkin vielä paistellaan. Äiti tunsi syyllisyyttä ja häpeää ja sanoi hiljaisella äänettä, että ei kai.

Olin yhdeksänvuotias kun tämä vierailu tapahtui ja muistan sen kuin eilisen päivän. Vannoin lapsen mielessäni, että jos minulla on lapsia tai työttömyyttä tai köyhää en ikimaailmassa pyydä köyhäinapua ja nöyryytystä, jota en ole ansainnut. Kasvatan lapsenikin niin, että he pärjäävät maailmassa omillaan ja auttavat jos joku läheinen tarvitsee apua.

Sosiaalitäti kirjoitti jotakin mustaan vihkoonsa, pyysi maistaa lättyä ja sanoi, että onpas herkullisia ja lähti pois. Hän sanoi hyvästi ja silitti mennessään sisareni päätä ja hymyili. Äiti oli hiljaa, pienenä ja kaukana. Hän ei itkenyt lasten nähden, mutta nyt itku tuli, vuolaana ja pitkinä nuuhkaisuina. ”Voi Luoja armahda meitä”, hän sanoi ja me lapset pelästyimme, koska äiti ei ollut koskaan puhunut meille Jumalasta tai Luojasta. Luulimme, että kysymyksessä olisi jotakin kauheaa. Meille ei luettu koskaan iltarukousta, eikä ruokia siunattu. Jos ruokia oli pöydässä jokainen tiesi, että se oli kovalla työllä hankittua. Ei ruokaa tuonut kukaan kotiin ilmaiseksi ja äitiä siitä kiitettiin.

Aikuiselämässä, oman perheeni parissa en koskaan vaatinut ylimääräisiä kiitoksia tai kristillisiä puheita vaan oli selvää, että jokainen kiitti kerran syötyään ja jos oli jotakin oikein hyvää sanoi, että olipas hyvää. Oli itsestään selvää, että ruoka oli arvossaan. Sitä ei tuhlattu tai sotkettu ja lautanen syötiin tyhjäksi. Jokainen tiesi miltä tuntui mennä nälkäisenä nukkumaan tai lähteä aamulla kouluun vain vesitilkka aamiaiseksi nautittuna.

Äiti peitteli meidät lapset sänkyyn, niinkuin joka ilta kun hän oli kotona. Hän kertoi jotakin itse sepittämiään tarinoita metsän eläimistä ja hyräili pehmeällä, rahoittavalla äänellään tuutulaulua. Sosiaalitädistä kukaan ei enää puhunut mitään.

Olen ajatellut monta kertaa, että äidin täytyi olla henkisesti terve ja fyysisesti vahva, että hän jaksoi yksin viedä perhettä eteenpäin. Hän jaksoi kantaa kapinan jälkeisen ajan, punalesken häpeän ja syyllisyyden taakan valittamatta ja vähään tyytyen. Lapsistaan hän iloitsi ja oli heidän kanssaan niin paljon kuin mahdollista. Etsiessään työtä ympäri pitäjää hän joutui jättämään lapset omin nokkinensa kotiin, joskus pitkäksikin ajaksi. Mutta aina hän tuli yöksi kotiin. Ja lapset tiesivät sen. He uskoivat omaan suojelusenkeliinsä, joka pitäisi heistä huolta ja toisi äidin aina kotiin takaisin, antaisi ruokaa ja lämpöä. Kunnasta ei tullut mitään tietoa. Heidän tilanteensa ei koskettanut ketään. Joskus joku kiltti ihminen antoi leipää ja jauhoja ja kaupasta sai ilmaiseksi silakan suolavettä särpimeksi. Se piti hengissä.

Nimismiehen vierailu

Kerran sitten nimismies tuli hierotuttamaan kipeää selkäänsä. Äiti arvasi heti, että se oli silmänlumetta. Jostakin muusta oli kysymys kuin nimismiehen kipeästä selästä.

Hän jutteli äidin kanssa hiljakseen, ettei lapset kuulisi keskustelua. Kun toimenpide oli valmis hän puki takin päälleen, otti sen taskusta valkoisen paperipussin ja ojensi minua kohti: ”Ota tyttö pastilleria, ota oikein monta.” Samalla hän sanoi, että menisinkö minä lastenkotiin, koska siellä on orpojen lasten hyvä olla. Vedin käteni pois karamellipussista ja juoksin itkien äidin luo. ”En mene, en mene lastenkotiin. Haluan olla äidin luona” ja itkin niin, että pienen tytön kehoni tärisi ja vapisi.

Tunsin, että jotakin kauheata oli tapahtumassa. Äiti ja siareni alkoivat itkeä. Meidät oli tarkoitus erottaa äidistä, laittaa kunnan lastenkotiin. Äidin oli pakko alistua voimakkaamman edessä. Nimismies oli käynyt edeltäkäsin kertomassa mitä heidän kokouksessaan oli päätetty, sen jälkeen kun sosiaalitäti oli ollut tarkastusmatkallaan meidän kotona.

 ”Tytöt pitää viedä lastenkotiin, mutta poika saa jäädä auttamaan äitiä ja kasvaa kunnon työmieheksi”, sanoi nimismies ja hymyili leppoisasti kuin hyvänkin asian tehtyään. Asiassa ei auttanut lesken itku ei orvon kyyneleet. Kotiin ei avustusta anneta vaan kunta huolehtii tytöistä lastenkodissa.

Tosiasiasiassa valkoisten lesket saivat pientä eläkettä, mutta punaisten lesket eivät mitään. Heidän sotansa jatkui ja oli lohdutonta, nälkää ja kurjuutta, kaltoinkohtelua, osoittelua ja syyttelyä. Vaikka he olivat yhtä syyttömiä kapinaan kuin valkoisten lesket. ”Mikä heistä tekee parempia”, ajatteli äiti usein.

Peloissani pyysin mummua ottamaan minut hoiviinsa, mutta ei vanha ihminen enää jaksanut, eikä hänellä ollut mahdollisuutta ruokkia ylimääräisiä suita saatikka ottaa kasvatusvastuuta nuoresta tytöstä. Ainoa ratkaisu näytti olevan lastenkotiin muuttaminen.

Lastenkotiin

Lähtöpäivä lähestyi. Minulla oli paha olla. Itku kuristi kurkkua ja vatsaa väänsi. Eikö kukaan puolusta meitä? Haluamme olla äidin luona, emme mennä vieraaseen paikkaan. Peloittaa! Veljeni yritti lohduttaa ja sanoi, että he äidin kanssa kävisivät katsomassa usein lastenkodissa.Äiti puki meille parhaat vaatteet päälle. Ne olivat puhtaat, tuoksuivat hyvältä ja esiliina oli silitetty. Molempien tyttöjen hiukset letitettiin tiukasti ja letin päähän laitettiin punaiset rusetit. Hiukset pysyivät siistinä, eivätkä hapsottaneet silmille.

Kaikki oli kuin hirveätä unta. Kapina oli vienyt äidiltä miehen, lapsilta isän ja nyt kunta vie lapset äidiltä. Odotimme sydän vapisten lähtöä. Äidille oli etukäteen ilmoitettu, että lastenkodinjohtajatar tuo yhtä lasta kylälle korvalääkäriin ja ottaa samalla heidät mukaansa. Odottelimme ja pelkäsimme. Minkälainen täti sieltä tulee? kysymys pyöri mielessä.

Kylätiellä alkoi kuulua hevosrattaiden kolina. Johtajatar tuli kuoppaista tietä hevosen kyydissä, eikä mikään mahti maailmassa saanut enää hevosta ja sen matkustajaa kääntymään toiseen suuntaan. Eikä kukaan voinut tietää mitä pienten tyttöjen mielessä ja sydämessä sillä hetkellä tuntui. Ei kukaan! Hevonen kaarsi pihaan ja johtajatar astui alas rattailta. Hän puhui hetken äidin kanssa ja lupasi pitää tytöistä huolta. Ei äidin tarvitsisi murehtia. Hyvä niitten on lastenkodissa olla. Siellä on muitakin orpolapsia, jutteli johtajatar kuin ulkoaopittua mantraa, itsekseen mutisten ja uskoaan vahvistaen.

Lähtöön saakka pidin äidin kädestä kiinni. Vielä vuosia myöhemmin saatoin tuntea äidin lämpöisen käden omassani. Hän puristi hiljaa sormiani ja silitti kädenselkää, nosti sisareni rattaille ja minä kiipesin toiselle puolelle korvapotilaan viereen. Jos näen jossakin sellaiset korkeat kiesirattaat ja hevosen minulle tulee paha olla jai tku pyrkii pitkänä nyyhkäisynä rinnassa.

Rattaat nytkähti liikkeelle. Yritin olla rohkea tyttö ja pitää pikku sisarestani heti alusta pitäen huolta. Yritin peittää itkuiset kasvoni kädelläni ja heilutin äidille ja veljelle, jotka jäivät portille heiluttamaan. Heilutin kättäni niin kauan kunnes tien mutka peitti heidät näkyvistä. Sinne jäivät äiti ja veli kotiportille ja me olimme menossa vieraan ihmisen kanssa outoon paikkaan ja aloittamaan uutta elämää.

Menomatkalla hevoskärryissä kohti tuntematonta johtajatar lohdutti lapsia kovasti: ”Näin on parempi, Taivaan Isäkin tahtoo näin, äidillä on helpompaa, jaksaa mennä yhden lapsen kanssa eteenpäin.” Koko kuuden kilometrin matkan ajan olin peloissani ja huolissani äidistä, veljestä ja meistä kahdesta ja ajattelin jo hieman rauhoittuneena, että mitähän siellä vastassa oikein on.

Hevonen kärryineen ja lasteineen kääntyi sivutielle koivujen vartioimalle soratielle, joka johti vanhaan suureen taloon. Se oli kuin kartano. Rikkaitten kartano, ajattelin mielessäni. ”Tuolla on uusi kotinne”, sanoi johtajatar. Kaksi tyttöä tuli avaamaan portin ja niiata niksautti. He katsoivat uteliaasti tulijoita. Minua ujostutti ja pikku sisareni pillahti itkemään. Vieras, uusi koti häipyi itkusta sumuisten silmien taakse ja pelko puristi pieniä rintoja kun hevonen pysähtyi rakennuksen portaiden eteen ja heidän käskettiin hypätä rattailta. Joku poika tuli ja otti hevosen viedäkseen sen matkan jälkeen talliin.

Vakavanoloinen, hieman pyylevä aputäti tuli ottamaan meidät vastaan ja vei tyttöjen huoneeseen. Heti alkajaisiksi hän käski riisumaan kaikki omat vaatteet pois. Seisoimme siinä hetken alasti hänen tutkivan katseensa lävistäminä. Muita lapsia tuli uteliaana katsomaan uusia tulokkaita, jotka seisoivat väristen alastomina useiden silmäparien arvioitavina. He seisoivat rinkinä ympärillämme, tirskuivat ja kuiskivat. Voi kuinka minä häpesin!

Siitä alkoi häpeä

Kun riisuin paitaa päältäni yksi tirskujista sanoi nauraen: ”Katsokaa tolla likalla on kolttu aluspaitana!” Hei eivät tietäneet, että minulla ei ollut paitaa olemassakaan, ei koskaan ollut. Kolttu oli Pappilan Kaarinan minulle antama. Se kävi Kaarinalle pieneksi ja oli minulle koltuksi pieni. Se oli hyvä paitana.. Siihen aikaan käytettiin vaatteet moneen kertaan ja eri tarkoituksiin. Oli tärkeätä, että ne olivat ehjiä ja puhtaita. Äiti sanoikin aina, että köyhän omaisuus oli hänen päällään eikä siitä pidä köyhyyden kauas näkyä. Pääasia oli, että ei palellut ja oli hyvä olla.

Aputäti antoi meille puhtaat, liinasta tehdyt lämpöiset alusvaatteet, jotka olivat hieman liian isot. Sisareni joutui käärimään paidan hihat monelle rullalle. Oli kasvunvaraa! Mekkopaitani, jossa oli sinisiä raitoja, laitettiin lumppulaatikkoon. Se oli aikansa elänyt. Se saattoi joutaa pois. Joskus myöhemmin olen ajatellut, että on hassua, että jotakin paitaakin voi ikävöidä. Minä ikävöin. Usein kangaskaupassa, jossa näin siniraidallista puuvillakangasta, jäin hypistelemään sitä, joskus uskalsin haistaa, olisiko tuttu tuoksu jäljellä, mutta en koskaan ostanut metriäkään. Minulle Kaarinan kolttu oli rakas vaate. Olinhan saanut sen pastorin tyttäreltä. Kun olimme saaneet hyvät, uudet vaatteet päällemme saimme lähteä tutustumaan tyttöjen kanssa talon muihin huoneisiin.

Lastenkoti oli vanha kartanonmallinen iso maalaistalo, joka oli maalattu punamultamaalilla. Se oli pitkänomainen, matala yksikerroksinen talo kauniin niemen nokassa. Talon vanha isäntä ja emäntä asuivat sivurakennuksessa ja päätalon he olivat vuokranneet kunnalle lastenkodiksi. Heillä oli lastenkodin navetassa yksi lehmä, jota palvelija Santra kävi lypsämässä ja hoitamassa.

Muonamiehen talo oli samassa pihapiirissä vähän sivummalla. Siinä asui työmies Vihtori perheineen. Apumies asui talon toisessa päässä. Hän oli poikamies, Jaakkima. Rakennuksen toisessa päässä oli paakkari, jossa kaikki leivät ja paakelsit leivottiin lastenkodin tarpeisiin ja muille asukkaille. Leipää tarvittiinkin paljon. Useita limppuja ja rieviä. Parhaimmilaan lastenkodissa oli lapsia yli neljäkymmentä ja aikuisia neljä.

Navetta oli pihan yhdellä laidalla. Siinä oli karjakeittiö, keskellä huussi ja toisella laidalla hevostalli. Navetan parvella pidettiin kuivumassa heiniä ja turnipsiä. Siellä olivat myös kananmunimispesät, mutta kanahäkki oli katonrajassa navetassa. Talon yhdellä laidalla oli puuvaja ja liiteri. Puita piti olla paljon, koska talven pakkaset olivat kylmät ja puilla piti lämmittää uunit ja keittiön takka ja hellat. Sauna lämmitettiin kerran viikossa ja vesi kuumennettiin karjakeittiön isoissa padoissa. Siellä keitettiin myös ruuat sioille, joita oli kymmenkunta isoa röhkijää. Jouluksi teurastettiin aina komein sika ja sianpääsylttyä tehtiin myös. Sioista käytettiin kaikki mahdollinen mitä syödä voi ja mistä ruokaa pystyi tekemään. Mitään ei heitetty hukkaan. Isompia luita annettiin kahdelle koiralle, Jepelle ja Muurille. Ne olivat kilttejä otuksia ja niiden kanssa oli hauska leikkiä ja juoksennella ympäri pihaa.

Rakennuksessa oli askarteluhuone, missä pojat saivat askarrella ja veistellä mitä osasivat. Aika kului, eikä pahantekoon tehnyt mieli.Tytöille oli laitettu yhteen nurkkaan kangaspuut. Vanha Miina kävi kutomassa tätien huoneisiin mattoja ja samalla opetti tyttöjä mattojen tekoon. Lastenhuoneissa ei ollut mattoja ollenkaan. Paljas puulattia, leveät harmaiksi maalatut laudat jalkojen alla. Ne piti jynssätä kerran viikossa juuriharjalla puhtaiksi. Silloin mäntysuopa tuoksui huoneissa.

Ulkorakennuksessa oli pieniä lähes komeron kokoisia huoneita eri tarkoituksiin. Yksi oli maito- ja lihansäilytyspaikka. Suuri puusaavi oli täynnä suolattua sianlihaa ja tonkissa maitoa. Lehmän lihaa oli myös paljon säilöttynä. Ruokaa oli paljon, eikä lasten tarvinnut nälkää nähdä.

Verisiä ruhoja roikkui koukuissa ja minun teki huonoa katsella niitä. Ajattelin, että kapinan henki siellä oli ja veriset ruhot olivat ammuttuja miehiä. Pelkäsin joka kerta kun jouduin hakemaan maitoa tai lihaa keittiön ruuanlaittoon. Sanoin Aune-tädille, että ne olivat kuin ihmisiä, jotka roikkuivat siinä seinällä. En ollut koskaan aikaisemmin sellaista määrää ruokaa nähnyt enkä sillä tavalla säilytettävänä.

Vielä vanhemmalla iällä kartoin liharuokia ja kauppahallin lihatiskien ohi kulkemista.

Yhdessä komerossa oli suuria puutritteleitä, missä säilytettiin voita ja margariinia, mitä lapset saivat levittää leivälleen. Tädeille oli voita, jota kirnuttiin itse ja rakennuksen takana oli huone, jonka ovet olivat aina lukossa. Siellä teurastettiin eläimiä.

Suuret jauholaarit olivat omassa tilassaan, sokeri, suola, ryynit samassa paikassa ja limput pidettiin jauhojen seassa, missä ne pysyivät pehmeinä. Ruokaa oli paljon. Sitä oli niin paljon, että en voinut ymmärtää miksi sitä oli toisilla ja toiset ihmiset saivat nähdä nälkää. Ajattelin usein, että äiti ja veli olisivat ihmeissään kun pääsisivät näkemään kaiken ruuan, josta koko ajan oli ollut huutava pula.

Viimeisenä oli päällysvaatteita varten vaateaitta. Siellä säilytettiin myös likapyykki, mikä kerran viikossa pestiin. Mäkisen Liinu-mummu oli pyykkärinä ja aina muutama isompi tyttö oli auttamassa. Liinu oli mukava, pieni mummu, joka oli aina lapsille ystävällinen ja lohduttava. Usein hän silitti hiuksia, taputti poskelle ja sanoi samalla: ”Niin, niin.” Hänellä oli tuikkivat silmät ja harmaa tukka kiepsautettu nutturalle. Hän on jäänyt erityisesti mieleeni lastenkotiajan ihmisistä. Kun laitan silmäni kiinni ja ajattelen häntä mieleeni nousee selkeä kuva. Ja hän sanoo ”Niin, niin”. Vaikka Liinu-mummu oli menettänyt oman poikansa Tammisaaren vankileirillä hän ei koskaan lasten aikana moittinut tai pelotellut ketomuksillaan.

Pihapiirin ympyrä alkoi tulla tutuksi ja sulkeutua. Uusi elämä lastenkodissa oli saamassa todellisen hahmonsa meidän mielessä. Ympyrä päättyi porttiin. mistä olimme hiljakkoin ajaneet hevosrattailla pihaan. Elämän oli jatkuttava, koska niin oli päätetty. Ja jatkuihan se. Lapset sopeutuvat. Lapset ovat realisteja. Lapset kätkevät tunteensa. Lasten elämä jatkuu niinkuin aikuiset ovat sen suunnitelleet. Kauaksi eteenpäin.

Lastenkodin arkeen totuttelua

Lastenkodin pihapiiri oli laaja alue, puuton ja pensaaton eikä koristeistutuksia ollut, koska ”ne eivät sovi lasten lähettyville, tallaavat vaan”, sanoi Fiinu, lastenkodin johtajatar. Tilaa oli juosta ja temmeltää, pelata hippasta, lankkulautaa, heitellä palloa, ja piilosille sakeaan metsään, joka alkoi heti talon takaa. Järvellä käytiin yhdessä ja tätien kanssa uimassa. Yksin ei sinne saanut mennä. Puhuttiin, että joku viisivuotias Antero oli hukkunut järveen kun oli yksin lähtenyt kahlailemaan. Se oli varoittava esimerkki, joka kerrottiin aina uusille lapsille. Se tehosi. Metsä oli mielestäni synkkä, eikä antanut enää sellaista turvallisuuden tunnetta kuin lapsuuteni metsä. Siellä mielikuvitus laukkasi synkkiä polkuja pitkin.

Rakennuksen sisällä oli asuinhuoneet. Tyttöjen huone ja poikien huone olivat erikseen ja yhteinen ruokailuhuone siinä välissä. Keskellä taloa oli eteinen ja siitä pääsi talon molempiin päihin. Toisessa oli keittiö, jonka läpi kuljettiin tätien ruokailuhuoneeseen, sen takana oli aputädin huone ja johtajatar Fiinulla oli toisessa päädyssä isoin huone, jossa hän päivänsä vietti ison kirjoituspöydän takana papereita selaillen. Johtajattaren huoneesta oli hyvät näköalat pihaan. Hän näki pihan touhut ja tarkkaili lapsien menoa ja metelöintiä. Huoneesta pääsi suoraan eteiseen ja nopeasti pihalle jos tilanteet niin vaativat.

Vintin rappujen alla oli pieni komerohuone, jossa pidettiin potat, harjat ja siivousvälineitä. Kaikella oli oma paikkansa. Kaikki oli järjestyksessä eikä järjestystä saanut rikkoa. Se oli melkein katastrofi johtajattaren ajatuksissa, jos harja tai riepu oli väärässä paikassa. Asioilla piti olla arvojärjestys. Vinttikerrokseen oli tehty huone poikia varten. Siellä he tekivät läksyjään ja nukkuivat. Joskus poikia oli niin paljon yhtäaikaa lastenkodissa, että lisätila oli tarpeen. Pääsääntöisesti he olivat omassa huoneessaan.

Päivähuoneessa ruokailtiin. Siellä oli kolme pitkää, tanakkaa pöytää, yksi pojille, yksi isommille tytöille ja yksi pienille lapsille. Tädit auttoivat syömisessä, mutta söivät itse omassa ruokahuoneessaan. En muista, että ruoka olisi koskaan loppunut kesken. Sitä oli riittävästi. Ruokailu aloitettiin rukouksella ja päätettiin kiitosrukouksella. Pöydässä piti olla hiljaa ja syödä aina lautanen tyhjäksi. Jos melusi tai ei pitänyt jostakin ruuasta otettiin lautanen pois ja loppupäivän joutui olemaan nälissään. ”Herrakaan ei tykkää jos hänen antimiaan ylenkatsotaan”, sanoi Veera-täti usein ja ankarasti. Se pisti lusikkaan vauhtia, vaikka joskus vedet silmissä nieli itkua ruuan kanssa. En koskaan vaatinut omilta lapsiltani ruokarukouksia tai pakkosyöntiä. Pelkkä ajatuskin nosti palan kurkkuuni ja oli vaikea niellä kun mieleeni nousi ne lukuisat kerrat, kun lapsia nöyryytettiin ruokapöydässä.

Lastenkodissa oli lapsia yksivuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi, jonka jälkeen he pääsivät pois aloittamaan itsenäistä elämää. Heille yritettiin hankkia työpaikka ja usein se löytyikin lähipitäjistä, maalaistaloista, kouluista ja perheistä, joissa tarvittiin piikoja, lastenvahteja ja navetta-apulaisia. Samalla varmistettiin, että heillä oli asunto, mutta mitään jälkiseurantaa ei lastenkodin toimesta järjestetty. Joskus jälkeenpäin sai kuulla hyvinkin surullisista tapauksista, joissa tyttöjä oli tullut raskaaksi, pahoinpidelty tai he olivat likaisissa asuntonurkissaan vailla riittävää ruokaa tai lähteneet karkuteille. Siihen aikaan irtolaisuus oli rangaistava teko ja joistakin tytöistä tuli loppuelämäkseen mieron tiellä kulkevia onnettomia ihmisiä. Heitä ei kukaan huolinut, muuta kuin hetken leikkiin ja nautintoon. Oli myös hyviä ihmisiä, jotka ottivat tyttöjä luokseen ja heidän elämäntarinoitaan kerrottiin kannustavina esimerkkeinä iltasatuina lapsille.

Jokohan nälkä jäi taakse?

Lastenkodissa oli ruokaa yllin kyllin. Sitä sai riittävästi, jos käyttäytyi ohjeiden mukaan ja siististi. Päivä alkoi aamiaisella, sitten päivällinen ja illallinen. Kolme ruokailua päivässä ja välipaloja sai pyytäessä: ruisleipää ja margariinia päälle. Se maistui leikkien lomassa.

Aamiaisena oli yleensä kaurapuuroa ja maitoa oli emalimukissa. Ennenkuin sai istua ruokapöytään piti muistaa sanoa seisoviltaan, että ”Taivaan isä siunaa ruokamme”. Senjälkeen ruokailu suoritettiin hiljaisuuden vallitessa. Vain aterimien ja ja emalimukien kilinä ja hiljaiset hörppäykset rikkoivat ruokahuoneen hiljaisuuden.

Minä ja sisareni emme olleet tottunneet niin juhlavaan ruokailukäyttäytymiseen. Olimme saaneet iloita ja riemuita vapaudessa ja juosta metsään leipä kädessä. Silloin kun leipää oli. Ujostutti ja peloitti joka kerta kun ruokailu alkoi. Piti tarkkaan katsoa miten jo pitempään lastenkodissa olleet lapset käyttäytyivät ja ottaa heiltä mallia niin pärjäsi ilman suurempia kommelluksia. Ruokailun jälkeen kaikki nousivat yhtäaikaa ylös, laitettiin kädet ristiin ja kiitettiin Jumalaa tai laulettiin värssy tai koko laulu hengellisestä laulukirjasta. Viimeiseksi valvontavuorossa ollut täti luki rukouksen ja lapset kiittivät yhdestä suusta.

Omassa perheessäni ei rukoiltu tai kiitetty paitsi jos joku halusi niin sai tehdä niin. Jos ruoka oli maistunut erityisen hyvältä sitä perhe kiitti vuolaasti ja monin kiitossanoin. Ja niinhän sen piti ollakin. Hyvin jäivät hengellset viisut mieleen. Usein kun tein puuhellalla ruokaa hyräilin tehdessäni näitä samoja lauluja. Omat lapseni sanoivat, että ”äiti muistelee taas lapsuuttaan ja on surullinen”. Vaatimuksena kuitenkin oli, että ruokapöydässä ei saa meluta eikä aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään. No, aina siinä ei onnistuttu.

Ruokailun jälkeen pikkutyttöihin kuuluvat saivat mennä leikkeihinsä ja isommat korjasivat astiat keittiöön, pyyhkivät pöydät ja lakaisivat muruset ja tippuneet ruuan palaset pois ja katsoivat, että tila jää siistiin kuntoon. Työt kuuluivat lähinnä tytöille. Pojilla ei ollut paljoa tehtäviä. He saivat pelata jalkapalloa, kuljeksia metsänpoluilla ja tutkia luontoa.

Päivälliseksi oli yleensä keittoa: herne- tai perunakeittoa, marja- ja jauhoruokia ja aina oli maitoa aterioilla. Kahta ruokalajia ei ollut samalla kertaa, mutta ei myöskään samaa ruokaa perättäisinä päivinä. Keittäjällä oli kovasti miettimistä ja suunnittelemista ruokien kanssa. Laitos oli melko omavarainen, joten aina saattoi muuttaa ja monipuolistaa ruokalistaa. Johtajatar Fiinun kunnia-ajatuksena oli, että kukaan lapsista ei ollut aliravittu, ruuasta aiheutuvia sairauksia ei ollut ja lapset olivat terveen ja hyvinsyöneen näköisiä ja oloisia ulospäin. Hän uskoi kasvatusfilosofiassaan, että ”hyvä, monipuolinen ja riittävä ruoka pitää lapset onnellisina”. Lasten tunne-elämään, suruihin ja ikävään ruoka ei aina tepsinyt vaan iltaisin peiton alta kuului huokailua ja nyyhkettä. Lapset lohduttivat toinen toisiaan, koska kaikki olivat orpoja ja samassa tilanteessa.

Ainainen ikävä

Päivät kuluivat toistensa kaltaisina. Me sisareni kanssa ikävöimme koko ajan äitiä ja veljeä. Etsimme piilopaikkoja missä saimme itkeä nyhrätä niin, ettei kukaan ollut näkemässä. Sisareni oli vielä niin pieni, että tunsin suurta vastuuta hänestä. Yritin lohduttaa ja hoivata häntä parhaani mukaan, vaikka itsekin kaipasin lohtua. Alussa kuljimme aina käsi kädessä, mutta kun toiset lapset alkoivat nauraa meille ja ilkkua, yritimme toisia keinoja olla yhdessä. Tädit, jotka näkivät kiusan sanoivat vain, että kun uskoo ja luottaa Jumalaan niin on hyvä olla. Kiusaaminen ei satu eikä yletä sydämeen asti, koska siellä on enkelien suojaavat kädet. Ajatus oli meille vieras, koska emme olleet koskaan kuuleet uskonnollisista asioista tai käyneet pyhäkoulua.

Vaikka ei tarvinnut koskaan mennä nukkumaan vatsa tyhjänä ja nälkäisenä emme olleet onnellisia. Äiti ja veli olivat niin kaukana ja kävivät harvoin, että ikävä vain kasvoi aina kun kävivät ja joutuivat lähtemään. Joskus ei ruokakaan maittanut, kun oli niin ikävä. Ajattelin monta kertaa nukkumaan mennessäni, että eikö minulla ollut omaa suojelusenkeliä, mistä tädit kertoivat. Eikö kukaan suojellut ja lohduttanut minua kun ikävä oli niin suuri? Aina oli ikävä. Se jätti surun asumaan ihmiseen ja näkyi vielä aikuisiässä. Suru ei lähtenyt koskaan. Oli myös pelottavaa ajatella, että joku näkymätön jumala tietää ja näkee kaiken mitä ajattelee ja tekee. Mieli pysyi levottomana päivästä toiseen.

Arkeen totuttelua

Päivät kuluivat ja aika kului. Isommat tytöt pitivät huolta pienemmistä ja pojat tekivät peliensä lomassa kiinteistö- ja pihanhoitotöitä. Jokapäivä aloitettiin Taivaan isää muistamalla ja jokainen päivä päätettiin Taivaan isää kiittämällä. Vaikka oli ankea, surullinen kohtalo, jota lapsi ei voinut ymmärtää, koska hän ei mielestään ollut tehnyt mitään pahaa, piti kiittää ja luottaa. Se oli vaikeaa kun näki, että rikkaiden lapsilla oli kauniita vaatteita, lemmikkieläimiä, ja rakastava koti, isä ja äiti ja sisarukset lähellä koko ajan. Koulussakin heitä kohdeltiin etuoikeutetusti. Jos jotakin sattui haettiin syy orpolapsista ja etenkin lastenkotilapsista joita rangaistiin, vaikka varmuuden vuoksi. Elämä oli epäreilua.

Iltaisin isommat tytöt auttoivat pienempiä vuoteisiin. Pestiin hampaat, käytiin pissalla ja peiteltiin sänkyyn. Peitto korjattiin leukaan asti ja silitettiin poskea, Yhdessä laulettiin joku tuttu laulu ja sitten lausuttiin ”Levolle lasken Luojani…”

Pienet lapset olivat tottuneita rutiineihin ja illan hiljaisuuteen, että nukahtivat pian ja tasainen nuuskutus kuului sängyistä. Vähän suuremmat lapset saivat leikkiä ja tehdä läksyjään tai opetella ompelemaan ja tekemään pieniä askareita, joista olisi elämässä hyötyä. Täti tuli kirja kädessä huoneeseen. Hän istui keskelle huonetta. Se oli merkki, että piti mennä sänkyyn ja olla hiljaa. Joka ilta joku tädeistä luki jotakin kirjaa ääneen. ”Täti lukee hetken ja nyt päät tyynyyn”, oli komento ja rauhallinen tasainen ääni alkoi lukea ”Kalle Koljosen kultaista kolmiota” tai muuta lastenkirjaa. Lopuksi tutut siunaamiset ja luojan värssyt niin uni olisi turvallista ja aamulla herättäisiin uuteen päivään tyytyväisinä.

Ei ollut uskonnollisen kasvatuksen puutetta, jos joku lastenkotilapsista myöhemmin elämässään horjahti laupeudun poluilta ja joutui turmion tielle.

Vierailut

Äiti kävi katsomassa meitä silloin tällöin. Hän oli aina väsynyt ja allapäin. Joskus hän sattui tulemaan ruoka-aikaan ja näki meidät pää nöyränä alaspäin kiittämässä ja siunaamassa ruokaa. Häneltä pääsi raskas huokaus. Syytä en tiedä tänäkään päivänä miksi. Hän tiesi, että meillä oli ruokaa. Hänellä ja veljellä ei ollut. Hän tiesi, että meillä oli asunto ja lämmintä, eikä tarvinnut yhtämittaa muuttaa ja hän näki, että olimme siististi pukeutuneet ja leteissä arkipäivänäkin rusetit. Silti hän itki ja huokaili.

Saatoimme äitiä portille asti, koivukujan loppupäähän ja halasimme ja puristelimme hänen hameen ja takin liepeitään. Eroaminen oli vaikeata meille molemmille. Näimme kun äiti lähti kävelemään kyläkeskustaa kohti kuuden kilometrin matkan jalkaisin. Hänen päänsä oli painunut, mutta taakseen hän ei katsonut tai heiluttanut enää kättään. Me palasimme talolle ja itkimme koko matkan. Ne olivat iloisensurullisia käyntejä. Muistelen veljeni talvista käyntiä. Hän tuli potkukelkalla meitä katsomaan. Oli sunnuntai eikä hänen tarvinnut mennä kouluun. Hänellä oli tuliaisina sokerikorppuja ja rusinoita. Laitoin ne talteen päivähuoneen kaapissa olevaan omaan laatikkooni. Me ei voitu syödä niitä toisten lasten nähden, koska heidän olisi alkanut kovasti tehdä mieli. Lapsia ei käyty katsomassa usein. Omaiset olivat muuttaneet, kuolleet tai eivät välittäneet. Kukaan ei tuonut heille herkkuja. Me otimme aina pikkuisen kerrallaan rusinoita, etteivät muut nähneet. Siten ne riittäisivät pitemmäksi aikaa.

Kun iltapäivä oli lopuillaan alkoi veli tehdä lähtöä. Me aloimme itkeä pillittää ja lähdimme saattamaan. Sisko istui kelkkaan penkille ja minä seisoin vantiksilla. Veli otti kovaa vauhtia ja niin mentiin lujaa. Kaikki muu maailma unohtui ympäriltä. Tuntui kuin veli olisi vienyt meitä takaisin kotiin. Jäimme vähän matkan päässä pois kyydistä, ja veli sanoi, että menkää nyt kiltisti takaisin herkuttelemaan. Hän lähti potkimaan poispäin ja me takaisin talolle. Yhtäkkiä mieleeni iski kauhea ajatus. Otin sisartani kädestä ja lähdimme juoksemaan niin nopeasti kuin pääsimme veljen perään ja kiljuin, että ”me tullaan kotiin, vartoo me tullaan kotiin.”

Veli katsoi taakseen ennenkuin alkoi laskea mäkeä alas. Mäen toiselta puolen hän ei olisi nähnyt juoksuamme ja olisimme juosseet ehkä kotiin asti. Nyt hän käänsi kelkkansa meitä kohti ja alkoi torua, ”minähän sanoin, että menkää nyt kiltisti takaisin ja nyt te juoksentelette pitkin teitä.” Siskoni istui takaisin kelkan penkille ja minä seisoin vantiksilla. Veli vei meidät takaisin, ja taas mentiin niin lujaa, että ”nuppu tutisi”. Hän vei meidät ihan portille ja katseli, että menimme perille asti. Hän lähti eikä siinä mikään auttanut, ei itkut eikä anelut. Koti olisi aina koti, vaikka vähän huonompikin. Äitiä oli koko ajan suuri ikävä.

Mutta kun kasvoi isommaksi oli pakko kovettaa itseään maailmaa vastaan. Ei enää halunnut itkeä toisten nähden tai näyttää suruaan suoraan toisten naurettavaksi. Pikkuhiljaa kasvoi kuori, joka päästi sisään, mutta ei päästänyt tunteita ulos. Ne jäivät, kasvoivat ja koteloituivat koko ihmisiäksi. Lapsenilo muuttui liian aikaisin näkymättömäksi. 

Juhlatunnelmia ja uusia vaikeuksia

Saimme sunnuntaisin kahvia, lapsetkin. Se oli juhlaa. Yhdessä laulettiin hengellisiä lauluja. Lapset lauloivat täysin rinnoin. Laulut osattiin ulkoa, koska niitä laulettiin niin usein. Laulu lähti sielusta asti. Oltiin yhdessä.

Minä kirjoitin usein laulutuokioiden aikana äidille kirjeen. Minulla oli tapana laittaa kirje tyynyni alle siihen asti kunnes pääsisin itse viemään sen koululle postiin. Yksi tytöistä oli nähnyt, että panin kirjeen talteen. Kun olin poissa huoneesta hän otti kirjeeni ja luki sen. Valitin kirjeessä äidille ikävääni ja pyysin, että äiti hakisi meidät pois sieltä. En ymmärtänyt lapsen mielessäni, että meidän oli pakko olla siellä. Niin oli virkakoneisto päättänyt. Ei äiti voisi hakea meitä pois vaikka olisi tahtonut. Valitiin kirjeessä kaikenlaisista asioista ja kantelin tädeistä ja muista olosuhteista.

Helvi vei kirjeen tätien luettavaksi. Minä jouduin tätien kuulusteltavaksi heidän huoneeseensa. He toruivat minua ja sanoivat kiittämättömäksi. Jouduin pyytämään heiltä ja Luojalta anteeksi ja vannomaan etten enää koskaan kirjoita äidille. Saan kirjoittaa jos annan heidän lukea kirjeet ennen lähettämistä. En saanut sitä kirjettä takaisin, en koskaan enää kirjoittanut äidille enkä koskaan enää välittänyt Helvistä. En myöskään pyytänyt anteeksi.

Vielä lähtiessäni täti sanoi, että Jumala näkee kaiken ja pahoittaa mielensä jos lapsi ei ole tyytyväinen. Jotakin lopullista kolahti pienen lapsen sydänalassa. Möykky, joka ei lähtenyt vaikka kuinka yritti niellä. Jälleen minä olin ”hyvä ja tyytyväinen” tyttö ja tottelin tätejä. Peitin ikäväni ja todelliset tunteeni. Olin ainoastaan onnellinen silloin kun sain omalla vuorollani olla karjakko Fannin apuna navetassa hoitamassa lehmiä. Hänen kanssaan oli hyvä olla. Hän oli hyvä ihminen ja ymmärsi suruamme kysymättä tai saarnaamatta. Hänen läsnäolostaan huokui lämpö, joka lämmitti ja opasti elämän loppuun asti.

Sunnuntait olivat parhaita päiviä kasvatuslaitoksessa. Silloin joskus saatiin käydä kotona. Matkaa kertyi kuusi kilometriä ja saman verran takaisin. Matka tehtiin kävellen. Jalat eivät painaneet kun kotilupa saatiin. Mentiin juoksujalkaa niin kauan kuin jaksettiin ja yritettiin päästä perille pian. Äiti ei päässyt meitä aina saattamaan, mutta pian opittiin kulkemaan itse. Jos ei tullut sovittuun aikaan takaisin uhkailtiin tyttökodilla ja se koettiin kamalaksi asiaksi. Kun olltiin kotona maristiin ja valitettiin äidille miten kauheata laitoksessa oli eikä ymmärretty, että jokainen valitus piirsi äitiin syvän haavan.

Jonkin ajan päästä isän sisko Hilja-täti olisi ottanut meidät luokseen asumaan, mutta kunnan isät eivät suostuneet antamaan meitä. Ehkä sekin päätös oli tehty aikaisemmin taivaassa ja kohtalon sormi veti viivan päätökseen. Jonkin ajan päästä Hilja-täti kuoli. Me pääsimme äidin kanssa hautaamaan häntä. Jonkin ajan päästä äidinäiti, mummoni kuoli sairaalamatkallaan Tampereella. Hän oli katsonut miehensä Vihtorin kuvaa seinällään ja sanonut: ”Nyt sinä Vihtori tulit hakemaan minua.” Niin hän lähti.

Minulta vietiin pois pikkuhiljaa vuorotellen kaikki minua rakastaneet ja puutteestaankin antaneet ihmiset. He olivat minulle rakkaita ja yhteys muuhun maailmaan. Vain oma perhe, äiti, veli ja sisar olivat jäljellä.

Vuodet kuluvat

Kasvoin ja sain ikää. Olin yhdentoista vuoden ikäinen. Sain käydä tyttöjen ompeluseurassa. Lähellä olevassa poikakodissa oli paljon huoneita ja paljon eri ikäisiä poikia. Sellä pidettiin juhlia, joihin mekin saimme osallistua. Pojat esittivät laulua ja voimistelua, johtajat pitivät puheita. Juhlat toivat vaihtelua arkeen kun siellä sydänmaassa elettiin melko eristyksissä.Ompeluseurassa teimme pieniä käsitöitä lähetysseuran hyväksi, lauloimme hengellisiä lauluja ja meitä kiitettiin kovasti siitä, että meidän pienet käsityömme auttaisivat pakanalapsia saamaan vaatteita ja ruokaa.

”Näin lauloi kerran Musta Saara pien neeker-lapsi hyvillään.

Taivaassa Herra tuskat poistaa ja huokaukset kokonaan,

siell’ Herran kasvot mulle loistaa, siell’ luonaan aina olla saan.”

Tätä laulua laulettiin usein ja pidin siitä. Vielä aikuisenakin lauloin mielelläni Mustaa Saaraa ja aikojen saatossa sen sanoma muuttui maallisemmaksi. Toinen laulu, joka jäi soimaan mieleeni oli ” Onpa taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat”. Opin pitämään lauluista ja laulamisesta. Parikymppisenä naisena olin kisällittärissä ja lauloimme eri tilaisuuksissa työväenlauluja. Niiden mollivoittoinen sävel, joskus haastavakin ja sanoitukseltaan koskettava, köyhien elämästä kertovaa, jatkoi laulamistani. Sain itse valita lauluni. Mutta nyt ne lähtivät koko sydämestäni.

”Yksin kuljen hyljättynä korven synkkää polkua,

vaarat väijyy matkallani peloittaakseen minua,

Rakas, hyvä jumala

holhoo mua pienoista,

Äidin peittää musta multa,

valitust ei kuulla voi

autio on koti kulta

kylmät tuulet siellä soi.

Repaleinen tää on nuttu,

pientä jalkaa palelee. Nälkä onpi orvon tuttu 

se vain mua seurailee.” 

(Kirjoitti Tuuli)

Laitoksessa kävi usein vieraita. Arvovaltaista väkeä kunnasta ja eri yhdistyksistä. He pyysivät meitä tyttöjä laulamaan ja lausumaan runoja ”kun tytöillä on niin kaunis ääni”. Me laloimme Mustaa Saaraa ja lausuimme virsien värssyjä runoina. Jos oli kuuliainen ja totteli ei tarvinnut pelätä saavansa selkäsaunaa. Jumalalla uhkailu ja joskus vitsalla ripsuttelu riittivät. Niin päivät kuluivat. Kun oli kiltti ei vitsaa tarvittu ja kun oli nöyrä oli kelvollinen taivaan kotiin sitten ajallaan.

Aina ei voi olla kiltti

Muistan kun kerran en ollut kiltti. Olin kaksitoistavuotias ja minun töihini kuului tätien huoneiden siivous ja lämmittäminen. Huoneessa oli iso kaappi, jonka päällä oli isossa lasipurkissa kivellisiä rusinoita. En ollut usein sellaisia saanut ja mieli teki kovasti. Arvasin, että ne ovat hyvän makuisia. Otin niitä muutamia ja laitoin taskuuni. Meeri oli katsellut aputytön huoneen rakosesta puuhiani. En huomannut häntä.

Sytytin takkaan tulen ja siivosin huoneen. Rusinat polttivat taskussani. Lähdin hakemaan siskoani. En kuitenkaan päässyt pitkälle kun täti oli jo letissäni kiinni. Meeri oli kannellut tädille ja etsinyt sillä tavalla hyväksyntää ja huomiota. Täti kaiveli taskuani ja siellä oli rusinoita. Olin tehnyt syntiä. Varastanut. Odotin tädin huoneessa tuomiotani ja tiesin, että kohta koivuniemen herra leikkisi pakaroillani. Täti tuli tuiman näköisenä ja käski ottaa housut alas. Piiska tanssi tuimaa tahtia takapuoleni päällä. Minä huusin ja potkin. Täti teki sen minkä parhaaksi katsoi ja mikä oli sopiva määrä rikokselle, että se tuli sovitettua. Meeri oli aputädin huoneen ovenrakosesta katsomassa kuritustani ja virnuili. Jouduin pyytämään tädiltä anteeksi, mutta rusinat sain pitää sillä kertaa. Sisareni itki ja pelkäsi tyttöjen huoneen nurkassa ja vein hänellekin pari rusinaa. Sillä kertaa se oli unohdettu tädin puolelta, mutta Meeri oli vahingoniloinen ja kiusoitteli kun olin saanut selkääni. Sellaista se oli. Ikuista kilpailua hyväksynnästä ja suosiosta.

Siihen aikaan talon puolesta ei saanut mitään erikoisia herkkuja. Joskus äiti ja veli toivat jotakin pientä. Ne piti salassa syödä. Lapsia oli paljon ja kaikkien teki mieli hyvää kun näki jotakin sellaista. Tädit söivät aina toisessa huoneessa ja toisenlaista ruokaa. Sitä tehtiin pienissä kattiloissa ja montaa erilaista lajia oli pöydässä. Kun oli keittiövuorossa ja tehtävänä oli tätien ruokatilojen siivoaminen sai maistaa jos lautasille oli jäänyt herkkutähteitä. Kun oli paljon lapsia samassa paikassa oli usein kaunaa ja kateutta heidän välillään. Herkästi kanneltiin ja haettiin hyväksyntää ja kiittelyä. Lapsi janosi kehumista, jota muuten ei saanut. Muistoissani on miten laitoksessa potkittiin, kiusattiin ja vedettiin tukasta kun tuli erimielisyyttä. Kaikki tapahtui salaa, etteivät tädit huomanneet. Jos he huomasivat joutui nurkkaan seisomaan. Kasvot nurkkaan päin, kädet seläntakana. Piti olla hiljaa. Kerran jouduin nurkkaan. Sisareni oli mennyt pikkuaitasta hakemaan jotakin vaatetta itselleen eikä löytänyt. Hän huusi, että tule auttamaan, vaatetta ei löydy.

Minä lähdin aittaan päin ja huusin mennessäni: ”senkin paskaperse kun et mitään löydä”. Yhdessä löysimme vaatteen mitä oli etsitty. Täti oli vastassa jo ulko-ovella. Hän sanoi, että nyt pääsi suusta niin rumia sanoja, että saat olla tunnin nurkassa. Hän tuuppasi minut eteisen oven taakse nurkkaan. Olin silloin jo kolmentoista ja uhmaikä alkoi temppuilla. Uskalsin sanoa jo vastaankin joskus. Aloin laulaa nurkassa: ”Lintu pieni siivin sievin, lensi metsään, lauloi näin, kirje uskollisen äidin, on mulla nokassain.” Laulu ei ollut ruma, mutta täti tuli ja siirsi minut pimeimpään nurkkaan pottakaapin takana keittiön viereen. ”Ole nyt jo hiljaa”, hän sanoi ja meni pois. Olin hipihiljaa. Täti oli ottanut sen pään, että jos en ollut hiljaa olisin saanut seistä nurkassa koko päivän.

Syytöksiä

Kun oli paljon lapsia oli aina melua ympärllä. Koululäksyjä oli vaikea saada tehdyksi. Menin aina poikien huoneen eteiseen missä sai olla rauhassa, istua lattialla ja lukea ääneen. Laitoin sormet korviin ja luin. Läksyt piti osata hyvin, että pärjäsi koulussa. Me lastenkodin lapset olimme eri kastia kuin johtajien lapset. Saimme rangaistuksen pienimmästäkin rikkeestä. Ei johtajien lapsissa ollut virheitä. Koko kouluajan sai tuntea nahoissaan, että oli punaorpo, isätön ja köyhän perheen lapsi.

”Ja omaa syytään kun oli niin tyhmä”, kuten usein rikkaiden lapset ilkkuivat. Yhdenkään lapsen ei tullut mieleen, että orpo lapsi oli jo saanut kärsiä hänenkin edestään ja kaipasi hyväksyntää eikä haukkumista. Lasten maailma oli julmaa ja säälimätöntä, eikä vanhemmat siihen paljon puuttuneet vaikka väärinkäytöksiä näkivätkin. Kun ei tullut kenestäkään verta niin kaikki oli hyvin. Se kasvatti punaorvon sielua ja opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi eikä kehenkään voinut luottaa. Pettymys koitui aina sinisilmäisen kohtaloksi ja ystävyys liian luottavaisen itkuksi. Lastenkodin lapset oppivat olemaan keskenään koulussa ja pitämään toistensa puolta.

Erään kerran laitoksen pojista Reino oli tehnyt jotakin sopimatonta. En muista mitä se oli. Johtajaopettaja vei hänet huoneeseensa ja käski laittaa kädet pöydälle. Hän löi napakasti Reinoa sormille pariin kertaan. Viivottimessa oli harkkoreunat. Ne tekivät veriset jäljet käden selkään ja teki kipeää. Reino tuli itkeneen näköisenä huoneesta, mutta yritti olla reippaan näköinen, etteivät muut nauraisi hänelle. Minua huono onni seurasi koulussakin. Edessäni istuvalta tytöltä hukkui kesken tunnin kynä. Hän etsi sitä, mutta ei löytänyt. Oli laskentoa ja tehtiin kynätehtäviä. Uusia kyniä ei niin vaan saanut vaan omasta kynästä piti huolehtia. Meerin veli, Eino istui lähellä minua ja sanoi, että minä sen otin ja osoitti vielä sormellaan. Opettaja tuli ja kysyi, että otinko kynän, mutta sanoin etten ottanut. Eino vaan intti, että kyllä se otti. Tulin ihan punaiseksi kasvoiltani kun koko luokan edessä Eino syytti minua varkaaksi. Jos ihminen tuli punaiseksi oli se syyllisyyden merkki. Pitemmittä puheitta minut todettiin pahaksi ja varkaaksi, vaikka olin syytön. Opettaja sanoi, että jouduin jäämään jälki-istuntoon kun muut lähtevät kotiin ja miettimään kannattiko varastaminen. Olin loukkaantunut. Sen häpeäntunteen muistan ja puna nousee kasvoilleni aina kun jännitän tai kun minua syytetään jostakin asiasta. 

Kynätapauksessa en voinut olla muuta kuin syyllllinen, koska kasvoni loistivat kuin kypsä omena. Tiesin, että olin syytön ja niin tiesi Linneakin, joka oli pudottanut kynänsä pulpetin alle ja löysi sen tunnin lopussa.Opettajalle hän ei korjannut asiaa ja niin jouduin arestiin asiasta, jota en ollut tehnyt. Linnea oli sellutehtaan johtajan tytär ja minä lastenkodin pahatapainen orpo, jonka isä oli kuollut punavankina vankileirillä ja jätttänyt perheensä pulaan ja lapsensa hoitamatta. Niin asia selitettiin johtajien perheissä.

Koulu hiljeni kun muut lapset lähtivät koteihinsa. Minä olin seisomassa yksin luokassa kun siivooja tuli siivoamaan luokkaa aamuksi kuntoon. Hän ihmetteli, miksi olin yksin siellä ja kerroin kuinka minua oli väärin kohdeltu koko luokan edessä. Hän siirsi pulpettia ja sieltä löytyi toinen kynä, joka oli pudonnut aikaisemmin ja jota en voinut sellaiseen paikkaan omalta paikaltani piilottaa. Siivooja suuttui ja meni hakemaan opettajan luokkaan. Hän asui koulun toisessa päässä opettajien asunnossa. Opettaja tuli ja sanoi olevansa pahoillaan. Hän uskoi, että Linnea teki niin tahallaan saadakseen ikävyyksiä aikaan muille lapsille. Opettaja sanoi soittavansa Linnean kotiin, mutta ei tyttöä siitä mitenkään rangaistu eikä asiaa korjattu seuraavana päivänä. Minä opin karttamaan Linneaa ja olemaan varovainen hänen lähellään. Eino oli yhtä nulju kuin sisarensa Meeri ja opin, että köyhätkin lapset saattoivat pettää toisensa.

Opettaja soitti myös johtajatar Fiinulle, ja kertoi, että oli sattunut erehdys ja minua oli syytetty turhaan. Mutta nyt asia oli korjattu ja hän kertoisi vielä koko luokalle, että olin syytön. Niin ei koskaan tapahtunut. Opettaja kuitenkin kysyi kahdenkesken Einolta, että mitä hän sillä tarkoitti, että minua syytti. Nyt oli Einon vuoro olla punainen.

Olin viimeistä vuotta kansakoulussa. Koko koulunkäynti oli vaikeata ja minä olin huonopäinen oppilas. Olin jo niin iso, että autoin keittiössä, navetassa, pienten lasten läksyjen teossa, nukuttamisessa ja kaikessa pienessä hoitamisessa ja hoivaamisessa. Olin usein väsynyt. Läksyihin ei ollut aikaa, eikä kukaan opettanut jos oli joku vaikea asia ratkottavana. Matematiikka oli vaikeata. Lukemisesta ja kirjoittamisesta pidin ja olin niissä hyvä, kuten käsitöissä ja ruuanlaitossakin.

Osaan minäkin

Tykkäsin tehdä käsilläni töitä ja siivoilla huoneita. Aika kului hyvin iltaan asti, eikä koulutyöt harmittanut kun oli muuta työtä. Kesäisin meillä oli omat kasvimaat, joita hoidettiin hyvin. Jokaisella oli yksi aari maata kylvettäväksi, kerhotäti kävi neuvomassa ja me kilpailimme keskenämme kenellä olisi parhaiten kasvaneet kaalit, sipulit ja porkkanat. Oman maan hoitaminen oli hauskaa puuhaa.

Minä sain ensimmäisen palkinnon kasvimaani hoidosta ja komeasta sadosta. Olin iloinen ja tuntui hyvältä saada tunnustusta. Laitoksen keittiö osti kaikki kasvimme ja vihannekset. Niistä saatu raha vietiin koululle omalle tillille säästöön vastaisuuden varalle.

Olin täyttänyt huhtikuussa neljätoista vuotta. Sain lisää pieniä työtehtäviä. Sellaisia, joita osasin tehdä ja joista selviydyin hyvin. Maanantaisin olin Liinan kanssa pyykkituvassa, joka oli järven rannassa. Vein aina sunnuntai-iltaisin pyykin likoamaan. Liina tuli maanantaiaamuisin kello kadeksan pesemään ja pyykkiä ja minä menin myös.

Pyykkituvassa oli kaksi jalallista punkkaa ja kaksi pyykkilautaa. Liina hankasi ensin ja minä hieroin toiseen kertaan laudalla. Saippua vaahtosi kun me hinkattiin sitä vaatteisiin. Valkopyykki keitettiin lipeäpadassa ja virutettiin järvessä. Talvellakin järvessä pidettiin avantoa auki pyykin viruttamiselle. Sormet olivat monta kertaa kohmeessa ja vanhempana niihin tulikin reumatismia. Mutta pyykki oli puhdasta ja tuoksui raikkaalta.

Liina oli jo aika vanha, yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli hyvä ja herttainen ihminen ja opetti minua hyvin tekemään työni. Hän sanoi, aina, että köyhän pitää osata tehdä hyvin työnsä ja olla puhtaissa vaatteissa, koska muuta hänellä ei ole. Silloin maailmalla pärjää. Pyykin hieronnan aikana Liina kertoi mukavia tarinoita ja monenlaisia asioita aivan kuin minä olisin hänen tasavertainen kaverinsa. Se tuntui hyvältä ja kuuntelin mielelläni, koska pidin tarinoista ja itsekin keksin niitä pieneen vihkooni. Pidin Liinasta oikein paljon ja aina hänellä oli mukanaan jotakin pientä herkkua suuhun pantavaksi. Meillä oli työn lomassa hauskaa ja lauloimme paljon. Hän lauloi erilaisia lauluja mihin olin tottunut talon sisällä tätien kanssa. ”Käki kukkuu kultarinta, sinisalon takaa, mut ei kuku oma kulta, maassa hän jo makaa.” Tämä oli vähän tuhma laulu, jota ei uskaltanut tätien kuullen laulaa.

Muistan tapauksen eräästä tiistai-illasta, kun minulla oli tyttöjen huoneen vuoro. Olin tullut pyykiltä ja väsynyt. Pienet työt oli laitettu nukkumaan, siunaukset siunattu ja hyvät yöt toivotettu. Minä istuin yhden sängyn päässä ja kudoin sukkaa. Täti tuli kolmen vieraan naisen kanssa huoneeseen katsomaan mitä lapsille kuuluu. Ailin sängyssä oli lakana jäänyt vähän ryppyyn. Täti sanoi kuuluvalla äänellä, että kuinkas sinä lakanan olet noin ryppyyn jättänyt. Se on niin ruman näköinen.

Minua alkoi suututtaa. Olin jo päivän työni tehnnyt eikä olisi vieraiden aikana tarvinnut sanoa lakanan kulmasta yhtään mitään. Pidätin kieleni kurissa, mutta itsekseni kiehuin. Vieraat tädit eivät sanoneet mitään.

”En tahdo mä polvia notkistaa”

Meillä oli isojen tyttöjen kanssa tapana tehdä käsitöitä ennen nukkumaan menoa. Kaikki osasivat kutoa, virkata tai vain lukea. Koko yöksi jätettiin öljylamppu pienelle liekille palamaan. Oli mukava valvoa niin kauan, että oikein nukutti. Silloin sai nopeasti unen päästä kiinni peitto korvilla. Olin mielestäni kärsinyt syyttä suotta toruja enkä oikein rauhoittunut. Otin kutimen käteeni ja aloin kutoa niin, että puikot kilisivät. Toiset tytöt ottivat myös työnsä käsiinsä ja siinä me istuimme kuin kanat orrella. Uni oli lentänyt tiehensä.

Aloin paasata tytöille miten täti oli alkanut haukkua minua vieraiden läsnäollessa yhdestä lakanan kulmasta. Täti sanoi minua isoksi tytöksi mutta itse on paljon isompi, eikä osaa käyttäytyä. Tuhahtelin. En enää muista mitä kaikkea tytöille puhuin. Mutta uni tuli kevyesti kuin sai kiukunpuuskaansa ulos. Täti oli kuullut paasaukseni toiseen huoneeseen ja lähtenyt tarkastamaan olivatko kaikki lapset jo nukkumassa. Hän tuli luokseni, otti kutimen kädestäni ja heitti sen sängyn alle ja otti minua olkapäästä kiinni. ”Olet purkanut pahan sisusi. Et voi nukkua täällä toisten tyttöjen kanssa ja opettamassa heille tuollaista puhetta. Häpeäisit vähän.” Hän oli vihainen ja otti minut mukaansa omaan huoneeseensa. Hän käski minun mennä polvilleni ja hän rukoilisi puolestani. Minun polveni eivät taipuneet. Seisoin siinä hölmistyneenä, suu auki ja silmät ihmetyksestä pyöreinä kuin lukkoon mennyt. Enää ei suustani tullut mitään puhetta. Olin mykkä. Kysyi täti mitä vaan en sanonut sanakaan enkä antanut vastausta. Hän pyysi minua pyytämään anteeksi siivottomia puheitani. En pyytänyt. Ensimmäistä kertaa en myöskään pelännyt tätiä tai seurauksia, mitä suuri rikokseni aiheutti.

Näiden kasvatusvuosien aikana luonteeni oli kovettunut ja tunteeni kääntyneet sisään kannettaviksi. En jakanut pahaa oloani kenenkään kanssa. Sain pidätettyä itkuni enkä halunnut olla enää itkeskelevä pikku tyttö. Olin mielestäni jo aikuinen, koska niissä olosuhteissa se oli pakko.

Täti petasi minulle vuoteen vierassohvaan ja sanoi, että saan nukkua hänen huonessaan, koska ”olin niin paatunut.” En mennyt siihen sohvaan. Vitsaa hän ei antanut, koska olin jo iso tyttö. Olisinkohan sitä vastaanottanutkaan, olen miettinyt. Yhtäkkiä hän kysyi ikääni. Olin neljäntoista. ”Lähtisitkö sinä pois täältä jos työpaikka ilmaantuisi”, hän jatkoi. Minä vastasi heti, että lähtisin, vakavasti ja ykskantaan. ”Saat mennä sänkyysi”, hän sanoi ja käänsi selkänsä.

Täti huomasi, että olin kasvanut pois lapsenkengistäni. Menin takaisin tyttöjen huoneeseen, missä tytöt olivat vielä hereillä ja uteliaina kyselivät, että mitä täti teki minulle. ”Ei mitään”, sanoin ja menin nukkumaan.

Jatkuva ikävä

Äitiä kaipasin edelleen. Ero oli ollut ahdistava kokemus pienelle lapselle. Tuskin se lähtisi ihmisestä koskaan kokonaan pois. Tiesin, että elämään kuului paljon surua ja iloa ja niitten kanssa oli opittava tulemaan toimeen. Pienestä pitäen. Olin saanut kokea monesti lyhyen elämäni aikana, että punaorpo ja varsinkaan lastenkotikasvatti ei ollut edes ihminen. Sai olla aina varuillaan ja miettiä mistä päin kolaukset tulisivat seuraavaksi. Itsetunto rakentui pienistä siruista. 

Olin oppinut olemaan vaiti ja kapinoimaan vaan mielessäni. Tiesin, että kun pääsen työhön kiinni niin sitä kautta pääsen myös omaan elämään. Kävin navetassa auttamassa karjakkoa. Siellä oli hauska ja hyvä olla lehmien ja karjakon kanssa. Hän oli hyvä ja huumorintajuinen ihminen. Opin lypsämään ja hoitamaan lehmiä, jotka koskaan eivät pahoittaneet mieltäni. Siellä oli vanhan pariskunnan yksi lehmä muitten kanssa ja heidän palvelijansa kävi lypsämässä sitä. Hänkin oli hauska ihminen ja nauroin monta kertaa makeasti Sandran ja karjakon jutuille, jotka olivat mukavia ja elämänmakuisia. Heidän kanssaan opin olemaan vapaampi ja jännittämättä. Kun oli navetassa ei tarvinnut teeskennellä parempaa mitä murrosikäinen tyttö oikeasti oli.

Karjakko puhui kerran, että minun pitäisi päästä karjakkokouluun. Se olisi hyvä koulu minulle. Hän oli katsellut työntekoani ja sanoi, että sopisin niin hyvin karjakoksi kun teen työni hyvin ja tunnollisesti. On tärkeätä etten pelännyt lehmiä tai ollut niille ilkeä tai halveksiva. Eläimet pitivät minusta. Karjakko puhui asiasta tätien kanssa. Vähän ajan päästä kunnanisiltä tuli kieltävä vastaus, ettei minua lasketa mihinkään kouluun. Se tulisi kunnalle liian kalliiksi. Kaikki haaveilut ja unelmat kannattaisi lopettaa, eikä karjakko saisi laittaa päähäni ajatuksia, jotka ovat muita varten.

Yksi tyttö pääsi Tampereelle talouskouluun, koska hänen enonsa oli kunnan päämiehiä ja politiikkoja. Mies kuului sosiaalilautakuntaan ja oli työssä kunnantalolla vahtimestarina. Minulla ei ollut seudulla muita kuin äiti ja veli eikä heistäkään kukaan välittänyt.

Äidin kirje

Sitten koitti päivä, jolloin äidiltä tuli kirje. Hän pyysi meitä käymään kotona. Me vastasimme riemuiten ja aloimme odottaa lähtöpäivää. Mutta kun pääsimme kotiin riemu ja ilo pyyhkäistiin kuin veitsellä pois. Äidin asia ei ollut mieluinen. Hän oli päättänyt lähteä veljen kanssa Tampereelle. Muuttaa sinne kokonaan. Siellä oli tuttuja, jotka yrittivät löytää heille töitä ja asuntoa. Äiti oli myynyt kaikki mitä omisti. Ne riittivät matkarahoihin ja alun elämiseen. En ollut osannut ajatella, että äidillä ja veljellä ei ollut ruokaa eikä työtä omassa pitäjässä, koska meillä oli siltä osin elämä hyvin. Äidin ompelukoneen talon omistaja pidätti maksamattomista vuokrista. Yksi elämänvaihe oli päättynyt muutokseen, josta kukaan ei osannut kertoa etukäteen mitä se toisi tullessaan. Hyvästelimme heidät. itkimme ja vollotimme silmät päästä. Meillä ei ollut ketään enää. Olimme vieläkin yksinäisempiä jos enää voisi yksinäisempi olla.

Kuuden kilometrin matka kävellen lastenkotiin tuntui nyt loputtoman pitkältä. Raskaalta. Olimme valmiit kääntymään takaisin ja lähtemään äidin mukaan. Kyllä siellä isossa kaupungissa paremmin pärjäisi. Mutta äiti oli selittänyt vähän ankaruuttakin äänessään, että hän saisi kunnanisiltä vaikeuksia jos lapset karkaisivat. Se olisi rikollista. Heidät oli kunta huostaanottanut ja luvannut hoivata hyvin.

Äiti ja veli lähtivät rautatieasemaa kohti. Me vilkutimme niin pitkään kun näimme heidät. Juna menisi samaa rataa pitkin missä me lapsena olimme leikkineet. Laittaneet korvan kiskolle ja kuunnelleet milloin juna oli tulossa. Raide kumisi ja suhisi. Hyppäsimme ajoissa pois. Kukaan ei jäänyt junan alle leikkiessämme.

Äiti ja veli menivät niin kauaksi, että ääni ei kuulunut. Kirjoitin usein kirjeitä ja sain tiheään vastauksia. Kirjeitäni ei enää luettu, koska olin jo melkein aikuisen kirjoissa.

Laulukuorossa

Elämä palasi arkeen ja minä liityin koulun laulukuoroon.

Sain mennä kuoroon aputäti Liisan saattelemana. Matkat koululle teimme jalkaisin ja siinä oli aikaa jutella kaikenlaista. Liisa oli suorapuheinen ja iloinen ihminen. Hän tiesi liiankin hyvin millaista oli olla orpo ja punavangin lapsi. Hänen oma poikansa oli ottanut osaa kapinaan, mutta säästetty. Hän tunsi monia kyläläisiä, joilla oli toinen toistaan surullisempi kohtalo. Hänen kanssaan keskustellessani sain huomata, että en ollutkaan niin paatunut mitä tädit antoivat ymmärtää. Liisa kehui minua usein ja sanoi, että olin hyvä tyttö, jolla oli kaunis laulunääni. Tuntui todella hyvältä sivelyltä kun sain kehuja. Niille osasi antaa arvoa eikä niistä ylpistynyt, kun niitä sai niin harvoin ja vain asiasta.

Minun äänilajini oli altto ja meitä lauloi kolme siinä ryhmässä. Alakoulun opettaja oli yksi altto. Lauloin ensin hiljaa kun pelkäsin, että ääneni kuuluu jos laulan väärin. Siitä syntyisi turhaa naurua. Minua sekoitti kun korvani juuressa lauloi Sirkka, jolla oli korkea ja kimeä sopraano. Mutta sitkeästi harjoittelimme.

Äitienpäivä oli tulossa ja siihen me harjoittelimme lauluja. Poimimme sinivuokkoja ja tilaisuudessa laitoimme kukan äitien rintaan. Meillä ei ollut äitiä juhlassa. Laitoin kukan laitoksen johtajatar Fiinun mustan puvun rintaan ja hän hymyili minulle. Katsoi suoraan silmiini ja hymyili. Se tuntui vieläkin kummalliselta, epätodelliselta hetkeltä. Mutta olihan hän suuren lapsijoukon sijaisäiti näinä julmina, epätoivon aikoina.

Minä laitoin kukan myös erään suuren talon emännän rintaan. Ei hän tiennyt, että punaorvon tyttö siinä häntä koristeli ja tytön oma äiti näki nälkää jossakin. Kyllä siitä juhlasta jäi kaunis muisto kuitenkin. En olisi muuten saanut kokea myös kauniita asioita, ellen olisi ollut lastenkodissa lapsuusvuosiani. Kävimme muissakin juhlissa laulamassa. Minä sain mustan juhlapuvun ja mustat kiiltävät varsikengät, joissa oli nauhat. Puku oli mielestäni kaunis. Kellohame. Olin valmis kohtaamaan maailman sellaisena kuin se itsensä antaa. Hienona ja hiljaisena.

Veljen vierailu

Kerran veli tuli käymään Tampereelta ja toi meille molemmille pienen kipsikissan tuliaiseksi. Hän viipyi reissullaan kolme päivää. Hän söi ja nukkui laitoksessa. Hänen oli kova nälkä koko ajan ja hän söi oikein miehen annoksen aina ruokapöydässä.

Veli kertoi, että äiti oli puita kuorimassa Tampereen Naistenlahdessa. Raskasta työtä se oli. Ei sieltä leipä helposti lähde. Mutta he asuivat pienessä hellahuoneessa Pispalan Mäkikadulla ja rahat riittivät ruokaan ja hiiliin, joilla lämmitettiin asuntoa. Veli oli juoksupoikana Tuotannon elintarvikeliikkeessä ja sai ottaa joskus kotiin ylijäänyttä ruokaa kaupan mentyä kiinni. He pärjäsivät, veli vakuutteli, mutta näin hänen levottomasta olemuksestaan ja surullisista silmistään, että kaikki ei ollut hyvin. Elämä oli raskasta. Ehkä liian raskasta. Vaikka kuinka halusi ja tahtoi voimat hupenivat ja mielenkiinto ympärillä olevaan yhteiskuntaan alkoi vääristyä ja sammua. Katkeruus ja viha alkoivat kalvaa. Oikeudenmukaisuus, mitä se oli. Ei mitään.

Ikävää ja uusia tehtäviä

Sinä iltana kun veli lähti Tampereelle takaisin, itkin tyynyni märäksi. Jatkuva, suuri ikävä, joka koko ajan oli läsnä, raastoi. Kukaan ei saanut nähdä ikävääni, kenelläkään ei ollut oikeutta nauraa ja pilkata suruani. Itkin! Ajattelin, että kohta olisi käsillä aika, jolloin lähden töihin ja pääsen kotiin äidin luo. Yhdessä me olisimme vahvoja ja pärjäisimme.

Eräänä iltana kun luulin, että kaikki nukkuivat aloin nyyhkyttää peittoni alla. Tuhistelin nenääni. Täti kulki ohitseni tarkastuskierroksella, kuuli niiskutukseni ja tuli katsomaan mikä hätä minulla oli. Sanoin hänelle, ettei minulla mitään hätää ole, mutta kun veli lähti niin kova ikävä kiskaisi mukaansa. Täti ei ollut vihainen ja hän keksi kysyä: ”Tiedätkö sinä missä tuolla navetan parvella on kanan pesä?” ”Tarvitsen munia kun huomenna leivotaan”, hän jatkoi. ”Haluaisitkos olla minulle aputyttönä?” hän vielä kysyi ja puristi hiljaa kättäni. Jokin läikähti sisälläni ja muistin sen kosketuksen pitkiä aikoja kun olin jo elämässä omassa elämässäni. Niin rakkaudennälkäinen olin. Pienikin hyvä ele ja asia kasvoivat suureksi ja mitoiltaan suhteettomaksi. Olin pienen hetken onnellinen pikku tyttö ja tiesin mistä aamulla hakisin kanamunat, koska olin niitä hakenut monta kertaa aikaisemminkin.

Alkoi olla jo valoisaa kun nousin ylös. Navetan parvella kananpesässä oli paljon hohtavan valkoisia munia. Haimme niitä koriin yhdessä tädin kanssa. Hän ei viitannut tapaukseen millään tavalla. Hän tiesi, että ikävöin ja itkeskelin kun oikein pahalta alkoi tuntua. Olihan hän katsellut koti-ikävääni jo monta vuotta. Sain mukaani pullaa ja pikkuleipiä ja vein siskollekin, joka ihmetteli mistä herkkuja oli tullut. Rauhoituin sillä kertaa kun sain uutta ajateltavaa.

Lastenkotiin tuotiin alle vuoden vanha yksinäisen äidin poikavauva. Hän oli suloinen ja kiinnyin heti häneen. Ja hän kiintyi minuun. Poikavauvan nimi oli Pentti ja hänen piti nukkua aputädin huoneessa pinnasängyssä. Pyysin, että eikö sänky vosi olla minun sänkyni vieressä? Ihme ja kumma, täti suostui heti pyyntööni ja sänky kannettiin minun sänkyni viereen. Yhtenä iltana Liisa oli katsellut minua ja vauvaa kun nukuimme. Päät olivat somasti vierekkäin ja suojaavasti. Liisa sanoi, että ihan olivat kuin äiti ja lapsi. Pentti sanoi minua ”Tooto”, kun hän alkoi puhua ja jokellella.

Laitoin toisen poikani nimeksi Pentti. Ehkä tämä lämmin ja suloinen muisto ohjasi nimenannossa. Nyt tiedän, ettei se nimi onnea tuonut kenellekään.

Laitoksessa kävi aika usein vieraita tutustumassa erilaiseen toimintaan. Olin jo niin iso, että sain keittää kahvia heille ja tarjoilla pöytään tädin huoneessa. Sain itsekin juoda kahvia pullan kanssa kun vieraat olivat lähteneet. Tuntui paljon paremmalta kun sai olla isojen ihmisten kanssa touhuamassa ja kuunnella heidän juttujaan. Muu maailma tuli tutuksi ja lähemmäksi eikä tuntunut niin peloittavalta ja uhkaavalta.

Halu muuttaa äidin luo

Oli viimeinen kesäni lastenkodissa. Äiti kirjoitti ja kutsui meitä käymään Tampereella. Saimme lähteä viikon lomalle. Yksi isommista pojista lähti viemään meitä hevosella rautatieasemalle. Istuimme rattaissa iloisina kun tiesimme, että olimme menossa äidin ja veljen luokse.

Tampere oli mielestämme suuri ja pelottava paikka. Olimme asuneet maan korvessa turvassa isolta melskeeltä. Kaupungin hälinä, hevospelit, polkupyörät, muutamat autot ja ihmisvilinä olivat vieraita. Taloja oli katujen varrella vieretysten ja puistot kiersivät ympärillä. Veli oli rautatieasemalla vastassa ja siitä me kävelimme nyytit kainalossa Pispalaan.

Yksi pieni huone asuntona ja niukalti ruokaa – ei haitannut, koska saimme olla äidin vieressä, sylissä ja jutella äidin kanssa. Äidin ääni oli lempeä. Hän ei korottanut ääntään eikä komentanut. Oli ihana tunne kun äiti siveli hiuksia ja silitti päätä letittäessään hiuksani. Joskus hän antoi kevyen suukon poskelle. Se oli armasta.

Juttelimme äidin kanssa, että kun minä tulen Tampereelle menen ensin lapsia hoitamaan ja sitten kun täytän kahdeksantoista kangastehtaaseen töihin. Olin liian nuori tehtaaseen kun niissä oli vuorotyö, isoja koneita ja kova melu. Valmistelin asioita mielessäni. En pelännyt mitään työtä, koska olin tottunut tekemään kaikenlaista työtä kurinalaisesti. Tein kyllä mielelläni raskaampaakin työtä jos pyydettiin.

Elämä muuttuu, ripillepääsy

Olin täyttänyt viisitoista vuotta huhtikuussa ja kuusitoistavuotiaana sai lähteä muualle tienaamaan ja itseään elättämään laitoksen sääntöjen mukaan.

Rautatieaseman lähellä oli talo, jossa käytiin rippikoullua. Kävelin Helvin kanssa kahden viikon ajan joka päivä talolle ja rippikouluun. Alussa olimme ujoja, koska siellä oli paljon tyttöjä ja poikia, mutta ajan kanssa sopeuduimme hyvin. Minuakaan ei kukaan ivannut, vaikka nuoria oli muualtakin kuin lastenkodista. Ehkä se, että kysymyksessä oli Herran tapahtuma hillitsi ilkkujien kielet. Olimme aikuisen ja lapsen välisellä rajalla ja kaikki yrittivät käyttäytyä aikuismaisesti. Rippikoulun jälkeen seurasi kirkossa ehtoollinen, jonka jälkeen emme olleet lapsia, mutta emme aikuisiakaan.

Ehtoollispäiväksi sain valkoisen puvun, jonka ompelija oli laitoksessa käynyt ompelemassa. Juhlien aikaan lapsille neulottiin uusia juhlavaatteita, koska oli tärkeätä näyttää ulospäin, että heillä oli kaikki asiat hyvin ja heistä huolehditaan kuin kotona kasvavista lapsista. Pukuni oli valkoista, ohutta villakangasta. Siitä tuli kaunis. Sain jalkaani mustat avokkaat. Niissä oli vähän korkoakin. Tunsin olevani hieno neiti, kun niitä sovittelin päälleni. Juhlakengät olivat tähän asti olleet suutarin tekemät varsikengät, jotka kyllä kestivät, mutta olivat kankeat ja hankalat.

Eräänä kesäpäivänä täti lähti meidän kanssa kirkkoon harjoittelemaan ripille pääsyä. Menimme hevosella, koska tädillä oli asiaa aseman kauppaan. Muuten olisimme joutuneet kävelemään. Täti meni asioilleen ja me jäimme kirkkoherran kanssa harjoittelemaan sunnuntaita varten. Oli hyvin tärkeätä tietää miten seisomme ja liikumme. Seremonian piti onnistua hyvin. Rippilapset polvistuivat alttarin eteen, pojat toiseen ja tytöt toiseen päähän. Olimme jännittyneitä. Kirkko oli täynnä kansaa.

”Herramme Jeesuksen ruumis ja veri”, sanoi pastori. Pieni valkoinen leipä suli kielen päähän ja sille annettiin vauhtia tilkkasella viiniä. Viini maistui katkeralta ja väkevältä. Saimme todistuksen, että olimme käyneet kuuliaisesti ”Herran ehtoollisella”, ja pienen kirjan. Kohdallani oli viimeinen koulu lastenkodissa käyty ja alkoi elämän koulu, jonka onnistumisesta kukaan ei voinut etukäteen sanoa mitään.

Lähtö lastenkodista

Olin käynyt jatkokoulun talouslinjan ja pidin siitä paljon. Teimme hyviä ruokia ja ruuistani pidettiinkin koko elämäni ajan. Samat opettajat, jotka opettivat kansakoulussa opettivat myös jatkokoulussa. Kerkesin käydä jatkokoulun loppuun ja sain todistuksen.

Siinä oli yhdeksän ruuanlaitosta, mutta laulun kohdalla oli viiva, koska en suostunut laulamaan ollenkaan. Siitä sain joksikin aikaa lempinimen ”Tuppisuu”. Numerot olivat melko huonoja todistuksessa, koska en viitannut vaikka osasin. Pelkäsin, että muut nauravat. Sitten jatkokoulutus lopetettiin kunnan rahapulan vuoksi.

Pojat tekivät puutöitä yhdessä luokassa ja me teimme heille ruokaa. Yhdessä söimme, opettelimme kattamaan pöytää, tarjoilemaan ja miesopettajakin tykkäsi ruuistamme. Siellä oli aviopari opettajina. Opettajarouva oli hyvin tietoinen, että olin lypsänyt lehmiä, tehnyt ruokaa, siivoillut ja tulin toimeen ihmisten kanssa. Hän kysyikin tädiltä, enkö pääsisi piikomaan heidän perheeseensä ja koululle. En ollut vielä täyttänyt kuuttatoista, mutta koulu oli niin lähellä, että asiaa voisi ajatella. Pääsisin katsomaan siskoa niin usein kuin haluaisin ja muutenkin nyt tuli kauan kaipaamani tilaisuus päästä pois lastenkodista. Mielessäni kävi nopeasti, että olisin myös lähempänä äitiä ja Tamperetta, jonne koko ajan suunnittelin lähtöä.

Minulle alettiin neuloa erilaisia ”poispääsyvaatteita”, niinkuin niitä kutsuttiin. Minusta otettiin mittoja, pituudesta ja leveydestä, jota ei ollut päässyt paljon syntymään. Pituutta olin kasvanut ja rinnat kehittyneet pieniksi mollukoiksi, jotka jo alkoivat kiinnostaa laitoksen isompia poikia. Ohikulkiessaan joku saattoi sormellaan tökätä ja sitten nauraa tirskauttaa päälle. Suutuin joka kerta.

Minulle tehtiin päällystakki, kaksi työpukua, liinaisia paitoja ja alushousuja, flanellinen alushameja kahdet flanelliset housut talvea varten. Olin jo kutonut itselleni pitkät, mustat villasukat. Värit eivät saaneet olla iloisia ja kirjavia, koska ne herättivät kateutta ja huomiota. Vaatteet eivät myöskään saaneet olla ”liian koreita”, ettei herrasväen tyttäret suuttuisi. Aina piti näyttää orvolta, punaperheen tyttäreltä. Piti pysyä kastissaan.

Pitkävartiset kengät ja rippikengät sain mukaani. Kuusi nenäliinaa, joihin itse olin virkannut pitsin ja lisäksi henkilökohtaiset tavarani. Niin paljon sain mukaani, että pärjäisin siihen asti kun itse sain palkkaa ja pystyin hankkimaan tarvitsemaani.

Sisareni jäi yksinäiseksi laitokseen, kun lähdin. Hän oli aina tottunut tukeutumaan minuun. Hän oli vasta alle vuoden ikäinen kun isä kuoli ja äiti jäi yksin hoitamaan meitä. Sisareni oli arka ja pelokas ja tarvitsi kaikenlaista apua vielä aikuisiässäkin. Hän jopa kuvitteli, että aviomiehenikin kuuluisi puoliksi hänelle. Hän oli oikea itkupilli ja marisija. Olin toisaalta tyytyväinen kun ei tarvinnut jokaista hetkeä jakaa hänen kanssaan ja olla ”isosisko”. Lohdutin, että kävisin usein katsomassa ja niin kävinkin. Koululta oli vain viiden minuutin matka lastenkotiin.

Kaikki vaatteeni olivat pahvilaatikossa ja olin innoissani ja luottavainen lähdöstäni. Lähtöpäivä lähestyi. Kokoilin vielä pieniä aarteitani laatikkoon. Halusin kaikki mukaani. Ei niitä paljon ollut, mutta rakkaita kumminkin. Kaikki mahtui hyvin mukaan. Vaatteet olivat hieman isoja, mutta siistejä, ehjiä ja puhtaita. Koko omaisuus mahtui yhteen isompaan ja toiseen pienempään pahvilaatikkoon. Vein ne odottamaan eteisen ovenpieleen.

Olimme lähtöaamiaisella. Ajattelin hiljaa mielessäni, että rukoileekohan täti minulle aamurukouksessaan Jumalan siunausta matkalleni? Nousimme pöydästä ja täti sanoi: ”Kiitos Taivaan Isälle ruuasta”. Lauloimme laulun: ”Laula matkalainen korpimaan, laula, laula kunnes saavutaan, rantamaille soiton, laulun maan, laula, laula, laula aina vaan.” Kuuntelin tarkasti kun täti rukoili, mutta en kuullut yhtään minulle tarkoitettua sanaa. Hän ei sillä kertaa pitänyt sitä tarpeellisena. Kirpaisi! Hän varmaan ajatteli, että menen niin lähelle, vain viiden minuutin matkan päähän, ettei erityisiä sinauksia tarvittu. Sisareni meni tyttöjen huoneen nurkkaan piiloon ja itkeä tihuutteli. Häntä oli vaikea jättää sinne. Hän näytti niin yksinäiseltä, pieneltä ja orvolta. Muutakaan ei voinut. Oli lähdettävä aikuistumaan ja ottamaan vastuuta. Hyvästelin kaikki vain kättäni heilauttamalla ja lähdin. Matka uuteen kotiin oli vain viiden minuutin päässä.

Fiinu-johtajatar tuli ulos saattelemaan ja sanoi: ”Ei muistella pahalla, minä voin sinut hyvällä mielellä laittaa koululle palvelemaan opettajapariskuntaa. Sinä olet hyvä työntekijä. Jumala sinua siunatkoon, lapsi!” Hän lähti nopeasti pois, itketti. Hän kuivasi silmiään kädenselkään, eikä enää katsonut taakseen. Olin ihmeissäni. Minunko takiani?

Minun oli helppo lähteä. Uskoin, että suojelusenkelini, mummu taivaassa, oli kanssani, niinkuin monta kertaa ennenkin. En pelännyt.

Vaikka lastenkodissa oli ikävä äitiä ja lohdutonta olla, oli siellä kaikki lapset samanarvoisiakin. Ketään ei nostettu ilman ansioita korkeammalle tai annettu etuuksia, joita ei ollut ansainnut. Kaikki olivat orpoja. Se yhdisti! Se eroitti! Täti oli jumalaapelkäävä, ankaraoppinen, mutta kun Jumalaa pelkäsi ja rakasti mikään ei ollut elämässä mahdotonta. Siunaus seurasi ihmistä minne hän kulkikin.

Aputyttö Manni tuli saattamaan minua koululle asti. Hevosta ei niin lyhyelle matkalle annettu. Vaikka laatikot painoivat ne tuntuivat kevyeltä. Uusi elämä, täältä minä tulen!

Piiaksi kouluun

Heti kun saavuin uuteen palvelupaikkaani minulle sanottiin, että työt pitää aloittaa aikaisin aamulla. Siellä oli paljon kotieläimiä: kolme lehmää, hevonen, kaksi sikaa ja monta, monta kanaa. Lypsin lehmät ajallaan, annoin hevoselle heiniä, tein sioille ruokaa ja annoin kanoille jyviä. Kyselin opettajalta miten tälläisiä töitä tehdään ja hän neuvoi mielellään. Hyvin lähti navettahommat rullaamaan, vaikka ei minulla niihin suurta kokemusta ollutkaan. Sisällä laitoin ruokaa, siivoilin ja tein kaikkea pientä minkä kuvittelin palvelijalle kuuluvan. Isäntäväkeni sanoivat, että teen työni hyvin eivätkä moittineet tai teettänyt sellaista mitä en osannut tai jaksanut. Lastenkodissa olin saanut oppia erilaisia askareita pienestä alkaen ja luonne oli kasvatettu nöyräksi. Se oli eduksi. Olin myös terve ja voimia riitti raskaaseenkin työntekoon.

Kerran opettaja haki kanssani heiniä ladosta kantotuolilla. Tuolissa oli aisat molemmissa päissä. Heinät siinä välissä lavetilla. Kaikki korjattiin talteen, perunat kellariin, heinät latoon ja juurikasvit laareihinsa. Talven varalle säilöttiin. Minä nautin työstä kovasti. Tunsin olevani vapaa kun kukaan ei kieltänyt eikä käskenyt. Sain tehdä annettuja tehtäviä omaan tahtiini. Pääasia oli, että työ tuli tehtyä hyvin ja ajoissa.

Eräänä aamuna kun menin navettaan oli lehmä poikinut yöllä. Vasikka makasi lattialla lehmän vieressä. Se näytti kuolleelta. Juoksin taloon kertomaan isäntäväelle tapauksesta ja he lähtivät heti katsomaan. Lehmä oli kyllä ollut tiineenä, mutta kukaan ei kertonut, että sitä olisi pitänyt yöllä käydä katsomassa.

Opettaja totesi harmissaan, että vasikka oli kuollut, mutta lisäsi heti, ettei se ollut minun syyni. Katse oli kyllä moittiva ja tunsin suurta syyllisyyttä tapauksesta pitkän aikaa.

Olen monesti miettinyt, että sen ajan herrasväki osasi moittia ja syyllistää, vaikkeivat he sanoneet sanaakaan. He vain katsoivat suoraan silmiin ystävällisen alentavasti ja säälivästi. Aivan kuin silmissä olisi lukenut: ”No, et osannut tätäkään työtä tehdä kunnolla.” He olivat niin sivistyneitä ja heille oli opetettu, että ääntään ei saa korottaa ja huutaminen oli rahvaanomaista. Eivätkä he halunneet olla rahvasta. He olivat läksynsä oppineet ja osasivat käyttäytyä.

Koulun lehmät tuottivat maitoa hyvin ja olivat hyvin hoidettuja. Yksi palkittiinkin maatalousnäyttelyssä pitäjän parhaana maidon tuottajana. Sain taluttaa Onelmaa aitausta ympäri tuomareitten edessä. Tunsin suurta riemua kun tiesin, että en itse ollut arvioinnin kohteena vaan Onelma.

Opin tekemään juustoa, kirnuamaan voita puukirnussa, leipomaan herkullista rieskaa ja pullaa ja paljon muuta arkipäivän askaretta. Saimme laittaa pöytään itse tehtyä oikeata voita ja kirnuamispäivänä sain tehdä itselleni ylimääräisen voileivän. Se maistui hyvälle. Kirnuamisen oli oppinut jo lastenkodissa ja siitä oli nyt apua opettajaperheessä. He kehuivat taitoani monta kertaa ja tunsin suurta mielihyvää siitä.

Olin oikein tyytyväinen uudessa ”kodissani”, joka samalla oli ensimmäinen työpaikkani. Sain tehdä työtä, josta pidin, ihmiset olivat ystävällisiä ja illalla uni tuli nopeasti. Aina ei muistanut kuka oli tai mitä elämä oikeasti oli. Ei kerinnyt ikävöimään. 

Tampereen-matkan valmistelu

Talvi teki tuloaan ja työt vähenivät. Opettaja lupasi, että pääsen käymään Tampereella Uuden vuoden pyhinä. Olin saanut säästettyä rahaa sopivasti, koska ei ollut tarvinnut hankkia mitään kallista kun missään ei käynytkään.

Minua jännitti matka. Olin ajatellut monta kertaa, että kun täältä kerran lähden niin takaisin en tule koskaan. Halusin jäädä äidin luo. Vaikka opettajapariskunta oli minulle mukava ja oloni heidän luonaan siedettävää en voinut pidättää ikävääni. Se oli ollut mukanani niin pitkään, ettei sille mitään voinut. En olisi halunnut jättää opettajapariskuntaa pulaan navettatöiden takia, mutta päätöksessäni aioin pysyä. Sain päätökselleni pontta, kun isäntä kerran navetassa olessamme siveli minua selästä, silitti hiuksiani ja sanoi, että minusta on kasvamassa oikein kaunis tyttö ja isona olisin oikea kaunotar. Se tuntui niin pahalta, etten uskaltanut kertoa hänen vaimolleen mitään vaan yritin välttää kaikella tavalla kahdenkeskisiä tilaisuuksia isännän kanssa. Jokuhan minua varjeli kun pääsin hänen käsistään pelkällä silittelyllä. Vieläkin nousee häpeän puna poskiini ja tuntuu pahalta. Ihan kuin joku olisi painanut häpeäristin selkääni loppuiäkseni. Pakkasin huoneessani, samaan pahvilaatikkoon mikä oli tullessani, välttämättömät tavarat, joita ajattelin matkalla tarvitsevani. Keittiössä oli pienessä laatikossa pieniä tavaroitani ja rahani. Pidin ne aina hyvässä järjestyksessä ja saatavilla. Kirjoitin äidille, että olen tulossa ja otan pikkusisaren mukaani. Ajattelin, että äiti ilahtuu kun hän näkee meidät molemmat.

Joulu

Joulu lähestyi. Leivoin Hannatädinkakkuja. Tein painesylttyä sianlihasta. Valmistin punajuuri-, porkkana- ja lanttulaatikkoa ja ”sekametelisoppaa”. Oli hauska touhuta. Oli kuin omassa kodissa olisi häärännyt. Olin iloinen. Tiesin, että joulun jälkeen tulisi Uusi Vuosi. Se teki joulustakin suuren juhlan mielessäni.

Opettajan vanhin tytär kävi Jyväskylän seminaaria ja tuli joululomaksi kotiin. Hän teki kaikenlaisia herkkuja kahvipöytään. Sain häneltä yhden mekon ja talvitakin. Ne olivat muodikkaita ja hienoja. Ne päällä lähtisin Tampereelle. Olimme samankokoisia, eikä niissä ollut kasvunvaraa niinkuin laitoksen vaatteissa tahtoi olla. Ne istuivat hyvin päällä.

Lastenkodissakin oli aina joulu. Siellä paistettiin isossa uunissa yhtäaikaa laatikot ja paistit kun ensin oli leivottu leivät, pullat ja piparkakut. Kun minä olin leipomisvuorossa sain tehdä itselleni pienen leivän, laittaa siihen päälle sokeria ja paistaa sitten. Se oli hyvää. Joskus aikuisena tein samanlaisen, mutta samaa makua siihen en enää saanut. Keittäjä Aune oli mukava ihminen. Aina hän antoi meille apulaisilleen ylimääräisiä herkkupaloja ja pieniä nyttyröitä esiliinan taskuun. Joulua odotettiin.

Joululoma alkoi koulussa. Minä olin joulun koululla ja sisko lastenkodissa. Äiti ja veli Tampereella. Olimme hajallaan toisistamme, mutta ajattelin, että tämän joulun jälkeen olisimme aina kaikki yhdessä. Vaikka ilman isää. Äiti oli kertonut, että isä oli kuollut, enkä oikein osannut häntä kaivata. Oli niin paljon elävissä ihmisissäkin kaipaamista ja ikävää.

Koululla valmistuttiin joulupöytään. Opettaja sanoi minulle, että menehän sinäkin laittamaan pyhäpuku päällesi ja tule istumaan meidän kanssamme joulupöytään.

Olin yllättynyt ja hämmästynyt. Ensimmäistä kertaa sain istua herrasväen juhlapöydässä. Tunsin itseni kömpelöksi. Ajattelin mielessäni, että luojan kiitos, olin jatkokoulussa taloustunnilla oppinut syömään haarukalla ja veitsellä.

Pöydässä ei paljoa juteltu. Opettaja siunasi ruuan ja lopuksi kiitti ruuasta. Ei paljon muuta. Ruokaa oli paljon ja sai syödä niin paljon kuin vatsaan mahtui. Sitten isäntäväki siirtyi kamariinsa ja minä meni tiskaamaan keittiöön ja touhuamaan. Nukuin keittiön vieressä pienessä alkovihuoneessa ja loppuillan luin kirjaa Maria Stuartista. Nukahdin rauhalliseen, odottavaan uneen. Aamulla piti jo herätä aikaisin navettahommiin.

Joulunaikaan poikkesin lastenkodissa siskoa katsomassa. Hän oli saanut joulupukilta villatakin, hyväpussin ja kynän. Ei siellä voinut montaa lahjaa yhdelle antaa, kun lapsia oli niin paljon. Muistan kun yhtenä jouluna tädit itkivät kun pojat olivat laittaneet lahjapakettiin puukon ja vasaran. Se oli ”koninleikkiä”, he sanoivat.

Tampereelle 

Odotin matkaa Tampereelle kovasti. Ajattelin antaako äiti meidän jäädä sille reissulle kokonaan vai laittaako takaisin lastenkotiin. Kunnan virkamiehet tekivät oman tahtonsa mukaan ja päätetty oli jotakin, mistä en tiennyt. Sisko oli vajaan kaksi vuotta nuorempi enkä minäkään ollut vielä täysi-ikäinen. En aikonut perääntyä päätösestäni. En kertonut etukäteen siskolle mitään matkasta, ettei hän vaan kertoisi vahingossa tai lapsellisuuttaan asiaa muille. Silloin olisi matka peruuntunut ja suunnitelmat menneet piloille.

Opettajarouva oli käynyt Tampereella ostoksilla. Hän toi minulle uudet navettasaappaat ja sinisen työtakin. Olisin oikein hieno navetassa ja Onelma saisi ihmetellä, ajattelin iloisesti. Olin säästänyt rahaa matkaa varten. Ei sitä voinut mihinkään tuhlata. Minulla oli kaikki, mitä niissä olosuhteissa tarvitsin. En käynyt huvituksissa enkä tanssimassa. Jos töitten jälkeen vielä jaksoin luin kirjoja. Niitä oli hyvin saatavilla koulussa ja opettajakin suositteli ja lainasi.

Opettaja lähti viemään minua asemalle hevosella. Poikkesimme hakemaan pikkusiskon ja sitten hyvästelimme kädestä pitäen. Yhtäkkiä opettajarouva kumartui ja halasi minua ja pyysi viedä terveisiä äidille. Hän toivotti hyvää matkaa ja terveyttä. Häkellyin, koska minua ei oltu halattu moneen vuoteen. Enkä oikein osaa sanoa tuntuiko se hyvältä vai olinko kiusaantunut. No, joka tapauksessa olimme junassa, joka kulki nopeaa vauhtia kohti Tamperetta. Kaivoin heti eväspaketin esille ja aloimme syödä voileipiä ja juoda maitoa pullosta. Meillä oli mukava olla. Suljin välillä silmäni ja ajattelin, että olisiko oma suojelusenkelini matkalla mukana, se saataisiin vielä nähdä.

Veli oli vastassa meitä Tampereen rautatieasemalla. Äiti oli saanut joitakin aikoja aikaisemmin halvauksen, eikä voinut tulla meitä vastaan. Hän oli myös jäänyt pois työstä eikä voinut enää tehdä työtä vähään aikaan. Taloudellisesti tilanne oli vaikea, kun palkkaa ei tullut. Tampere kuului siihen aikaan Pohjois-Pirkkalan kuntaan, joka hoiti Tampereen Pispalan asioita. Äiti asui Pispalassa pienessä hellahuoneessa veljen kanssa. Oli luvattu, että äiti saisi pientä avustusta, jos entinen kotikunta suostuisi maksajaksi. Se ei suostunut. Tampereen avustus ei olisi suurensuuri, koska äiti ei ollut asunut vielä viittä vuotta kunnassa eikä maksanut veroja tarpeeksi kauaa.

Veli oli pienellä palkalla maalausfirmassa. Sen verran äiti oli toipunut, että pystyi käymään kaupassa. Minun rahani hupenivat koko perheen ruokaostoksiin ja kohta oli vaikea saada mitään suuhun pantavaa. Mutta oli autuaallista olla yhdessä. Äiti piti hyvänä ja kertoili asioita rauhallisella äänellään, lohdutti ja paijasi. Usein unohtui, että oli nälkä maate mennessä. Uskoimme, että kaikkien on hyvä olla kun saimme olla yhdessä.

En palaa lastenkotiin, en!

Päivä, jolloin meillä oli tarkoitus matkustaa takaisin lähestyi. Sanoin äidille, etten lähtisi takaisin. En lähtisi. Veli voisi viedä pikkusiskon takaisin, mutta minä en menisi takaisin. Veli voisi hakea loput tavarani koululta. Olin päättäväinen.

Äiti ei mielellään olisi suostunut jäämiseeni. Hän pelkäsi, että jäisin myös työttömäksi. Minä perustelin, että nyt kun äiti olisi sairas minua tarvittaisiin ja kyllä minä töitä saisin ja pääsen tienaamaan, kyllä me yhdessä pärjättäisin ja puhuin niin, että äidille tuli kyyneleet silmiin. Hän suostui. Veli suostui ja minä aloin kirjoittaa opettajalle lappua, jossa kerroin missä kaikki loput tavarani ja säästöni ovat. Hänen pitäisi antaa ne veljelleni kun hän tulisi. Pikkusisko itki. Hän takertui vuoronperään minun helmaani ja vuoroin äidin. Mutta sitten he lähtivät junaan. Silloin oli sunnuntaiaamu. Tuntui pahalta laittaa sisko vielä lastenkotiin, mutta muukaan ei auttanut. Hän oli vielä niin pieni. Yritimme välttää mahdollisia ikävyyksiä. Veljen piti tulla takaisin vielä saman iltana, koska seuraavana aamuna olisi työpäivä. Ja niin hän tulikin. Kaikki tavarani mukanaan ja säästöni paperipussissa. Pääsisimme hyvin alkuun. Minä olin niin jääräpää, että kun olin saanut päähäni jäädä Tampereelle, sitä ei olisi estänyt mikään.

Opettaja oli kirjoittanut minulle hyvän työtodistuksen ja pienen kirjeen, jossa sanoi olevansa niin pahoillaan tapauksesta. He olisivat mielellään pitäneet minut ja olivat ajatelleet alkaa kouluttaa minua johonkin ammattiin kuin omaa lasta. Niin siinä lapussa luki. Olin opettajalle kiitollinen sisimmässäni, mutta tiesin myös, että uusi aika alkaisi. Opettaja kirjoitti, että hänellä olisi oikeus tuottaa minut körökyydillä takaisin, koska en ollut täyttänyt vielä kuuttatoista vuotta. Hän ymmärsi ikäväni, ja halun päästä Tampereelle töihin auttaakseni äitiä, joka oli vuosia joutunut yksin taakan kantajaksi. Kauhulla ajattelin, että jos opettaja olisi käyttänyt oikeuttaan ja hakenut minut pois, olisin joutunut tyttökotiin. Kun kunnan isien kynsiin joutui ei voinut tietää, että olisi suurtakin suurempi rikos päästä oman äidin luokse ja ”kotiin”.

Kiitin opettajaa kirjeellä, jossa ilmaisin olevani hyvin kiitollinen kaikesta mitä he olivat hyväkseni tehneet. Sen koomin en heitä nähnyt. En koskaan.

Luotin suojelusenkeliini niin täysin ja nytkään hän ei jättänyt minua pulaan, eikä vieraitten ihmisten armoille. Hän ei ole jättänyt minua yksin aikaisemminkaan ja nyt luotan vielä enemmän. Uusi elämä Tampereella sai hyvän alun ja rakas synnyinseutu sai jäädä kauaksi taakse.Vain lapsuuden kyynelhelmet kaulanauhaani sidottuina seurasivat koruina sydämessäni läpi elämäni matkan.

Ensimmäinen työpaikkahaku Tampereella 

Tampereella eläminen alkoi ahtaasti. Pienessä hellahuoneessa. Jos olisi ollut paljon rahaa, olisimme voineet heti vuokrata isomman asunnon, mutta rahaa ei ollut. Monen talon ikkunassa oli kyltti ”Huoneita vuokrattavana”, mutta niitä katseltiin kuin kalliita tauluja. Niihin ei ollut varaa.

Aluksi nukuin äidin vieressä kapeassa hetekassa, veli nukkui kokoontaitettavalla pukkisängyllä, joka kasattiin eteisen nurkkaan päivän ajaksi. Haaveiltiin isommasta asunnosta päivittäin ja varsinkin sen piti olla todellisuutta kun pikkusisko saapuisi luoksemme.

Eräs samassa pihapiirissä asuva rouva sanoi minulle kerran: ”Mene kysymään lapsenpiian paikkaa Ala-Pispalasta Forssin perheestä. Siellä on tarvetta. Olen kuullut kaupassa.” Minä lähdin toiveikkaana työnhakuun ja laulu helmeili huulillani iloisesti. Vanha laulu lastenkodista nousi aina mieleeni kun ajattelin oikein vahvasti jotakin asiaa. Se oli ”Toivo, toivo ja rukoile…”

Perheessä oli kolme alle kouluikäistä lasta. Rouva haasteli ovella. Ei pyytänyt sisälle. Hän kysyi missä olin ollut ”piikomassa” aikaisemmin. Kerroin rehellisesti, että olin ollut lastenkodissa ja vähän aikaa koulussa apulaisena. Rouvan ilme äityi vallan kauhistuneeksi kun hän sanoi tiukasti: ”Ei lastenkodeissa kasva muita kuin huorria ja varkaita.” Katsoin rouva Forssia pitkään enkä sanonut mitään. Käänsin selkäni ja lähdin pois. Ajattelin mennessäni miltä lapsista todella tuntuu olla sotaorpo aikuisten maailmassa, jossa tuomio julistetaan silmää räpäyttämättä. Mitähän rouva olisi sanonut jos olisin ehtinyt kertoa, että olen punaorpo?

Sotaorvon osa oli ankea ja punaorvon vielä ankeampi. Näin ei voinut olla, ajattelin.

Tunsin, että sisääni alkoi kasvaa jokin suuri ymmärrys itseäni kohtaan ja halu taistella vääryyksiä vastaan. Joskus vuosia myöhemmin kun jo olin nuori aviovaimo ja oma mieheni sodassa, ehdotin, että menisin kampaajakouluun. Olin aina halunnut kampaajaksi. Olin paljon yksin. Olisi aikaa ja saisin hyvän ammatin. Voisin perustaa oman kampaamon myöhemmin. Voisin olla vapaa, ahkera ja työssäni hyvä. Olin nauttinut ajatuksesta usein ja kauan. Mutta anoppini, joka oli ”kaikessa oikeassa oleva Kansandemokraattisen naisyhdistyksen puheenjohtaja sanoi: ”Meidän sukuun ei huorria ja herroja tehrä”. Ja hänen poikansa ajatteli kuin äitinsä. Minusta ei koskaan tullut kampaajaa. Ärrät soivat vieläkin korvissani kun muistan asian.

Lapsesta asti oli päähäni taottu sana ”työtä, työtä, työtä”. Osasin tehdä työtä. Tahdoin tehdä työtä. En halunnut jäädä kenenkään elätiksi. Lastenkodissa arvostettiin työtä ja teetettiin työtä. Sitä tehtiin ”Herran pelossa” ja rangaistuksia välttäen. Ihmistä arvostettiin työn kautta. Ymmärsin sen nuoresta pitäen. Ja työtä elämä on ollut.

Olin ollut kuusi vuotta lastenkodissa ja sitä ennen yksinhuoltajaäidin hoivissa. Hänellä oli kolme alaikäistä lasta ja mies tapettu vankileirillä nälkään. Koko lapsenelämäni oli ollut selviytymistä, nälkää, työntekoa ja sivusta seuraamista. Ihmiset olivat syrjineet, ivanneet ja häpeä oli kasvanut samassa suhteessa kun taistelumieli rakentui. En aikonut lannistua. Tiesin, että olin arvokas ihminen. Olin lukenut kirjoista, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja äiti oli aina korostanut, sitä että hyvyys voittaa suuremmankin pahan. Jos ei heti niin aikanaan. Kenenkään ihmisen ei tarvitse ryhtyä kostajaksi tai antaa pahan kiertää. Paha saa aina palkkansa. Sitä pidettiin tosiasiana.

Tulin mieli maassa työnhakumatkaltani ja kerroin mitä rouva Forss oli sanonut minulle. Rouvan sanat olivat kovat ja takertuivat kurkkuuni. Äiti otti minut kainaloonasa, silitti hiuksiani ja sanoi hiljaisella, mutta lujalla äänellä: ”Niitä sinä saat oppia kuulemaan, mitenkäs sitä ihminen olisi muuttunut, eikä muutu. Opi se asia lapseni.”

Minulta ei tullut itku, kyynelkään ei pudonnut äidin sanoja kuunnellessani. Olin äidin luona ja tulisimme toimeen. Se oli johtoajatus ja tärkein asia maailmassa. Sen päätin sillä hetkellä. Minua ei rakenneta kokonaiseksi ihmiseksi lapsuuteni muistojen perusteella tai muitten arvioiden mukaan. Minä kasvan kuin puu, vahva puu, joka tuulessa taipuu, mutta ei katkea. Tuulikannel soi kauniisti. Minä kasvan.

Luonto, kuin visakoivu

Koskaan en enää kertonut kenellekään, että olin ollut lastenkodissa. En kenellekään. Omat lapseni saivat kuulla kertomukseni lapsuudesta pieninä paloina, sopivina annoksina sitä mukaa kuin heidän ymmärryksenä kasvoi ja pystyivät laittamaan asiat oikeisiin suhteisiinsa. En aikonut jättää heille ankeata lapsuuttani elettäväksi uudestaan. En hakenut sille heidän kauttaan hyvitystä. Kirjoitin heille ”Tuulikanteleen” kuolemani jälkeen luettavaksi.

Valehtelin ikäni, näin minusta tuli kehrääjä

Työnteko ja toimeentulo täyttivät ajatukseni päivittäin. Olin päättänyt, että haen tehtaaseen töihin kunhan vähän vanhenen. Tampereella oli paljon kangas- ja kutomotehtaita. Niihin otettiin kun oli kahdeksantoistavuotias. Kun on aina ja kaikessa vääränikäinen, toivoo vanhenemistaan, kasvaa totinen mieli. Se seuraa läpi elämän.

Äidillä oli hyvä ystävä tehtaasta, Vieno. Hän oli hyvä hengetär ja kysyi minua tehtaaseen töihin. Ja minä pääsin. Minusta tuli kehrääjä. Tehtaan tyttö. Opin nopeasti ja minusta tuli hyvä kehrääjä. Työ oli niin ihana asia, etten malttanut ruokatuntia pitää. Se oli kuitenkin pidettävä ja tärkeä asia, että jaksoi tehdä työvuoron loppuun asti työnsä. Mestari, suuri, isomahainen mies, jolla oli tuuheat viikset ja harmaa tukka, kävi usein katsomassa, että kaikki sujui kuten oli sovittu. Koskaan hän ei korjannut tai ivaillut. Katsoi vain hyväksyvästi, vihelsi pienen vislauksen toisesta suupielestä, nykäisi kädet selän taakse ja käveli pois. Tiesin aina, että hän oli tyytyväinen työhöni.

Olin kuudentoista vuoden vanha, tein kolmivuorotyötä tehtaassa, yhtäjaksoisesti viisi vuotta. Me tulimme hyvin toimeen siihen aikaan. Tosin veljeni käytti suuren osan palkastaan viinaan ja huvitteluun, mutta minä en hänelle palkkaani antanut, vaikka hän monta kertaa pyysi. Rahoja pidin piilossa, kaiken varalta. Jouduin yksistäni pitämään huolta äidistä ja taloudesta, koska äiti ei voinut halvauksensa takia mennä enää töihin.

Olin mielissäni ja hyvällä omallatunnolla töissä. En tiennyt, että Vieno oli sanonut mestarille, että olen jo kahdeksantoista täyttänyt. Hän oli ajatellut, että kunhan tyttö pääsee sisälle tehtaaseen niin kyllä sen jälkeen asiat selvenee. Minun piti viedä papintodistus palkkakonttoriin ja siitä selvisi oikea ikäni. Odottelin sydän kylmänä tuleeko potkut vai mitä. Aikojen päästä tuli mestari kysymään ikääni ja minä vastasin, että kuusitoista vuotta. ” Voi, voi, voi, mitäs nyt tehdään?” sanoi mestari. Minä pelkäsin hirveästi, että minut potkittaisiin pois. Vieno oli kertonut mestarille vaikeuksistamme, eikä minua pois laitettu. 

Olin kaksi vuotta nuorempi kuin muut tytöt samalla osastolla. Olin pitkänhuiskea ja vanhana syntyneen näköinen. Kukaan ei osannut aavistaa oikeaa ikääni, enkä lastenkodistakaan puhunut halaistua sanaa kenellekään. Sopeuduin hyvin joukkoon ja muut hyväksyivät minut.

Olen ajatellut, että liian varhain lapsen saamat ankeat kokemukset, hellyyden puute ja rakkaudettomuus näkyivät koko olemuksessani ja vakavassa ilmeessä. Iloton lapsuus, liian suuri vastuu lapsen harteilla itsestä ja siskosta vanhensivat olemusta. Äidistä erottaminen ja ihmisten halveksiva käytös tuhosivat lapsen syvintä sisintä ja kasvattivat liian varhain vastuunkantajaksi. Häpeä nakersi itsetuntoa ja arvottomuuden tunne näkyi katseesta. Kerroin kaikille, että olin vaan maalta ja tullut kaupunkiin töihin. Selitys kelpasi. Kaikilla oli omat surunsa ja murheensa niinä aikoina. Ei kukaan alkanut kaivella toisen asioita tarkemmin. Se riitti, että olit hyvä työntekijä etkä haastanut riitaa.

Suojelusenkelini ilmestyi minulle jälleen Vienon muodossa ja teoissa. Hän oli auttanut minua saamaan työpaikan, joka paransi elämäämme monin tavoin.

Jälkeen päin kuulin, että mestari otti töihin tyttöjä, joilla ei ollut vaadittua ikää. Hän kuuleman mukaan pelasti tällä omalla tavallaan, että tytöt eivät joutuneet kadulle hyväksikäytetyksi. Oli niin tai näin, ajatuskin jo oli kaunis. Elintasomme koheni pikkuhiljaa. Pääsimme muuttamaan asuntoon, jossa oli kamari ja keittiö. Ostimme joitakin uusia huonekaluja ja tekstiilejä. Kaunistimme asuinympäristöämme viihtyisäksi ja aloimme suunnitella siskon hakemista luoksemme. Ostin vähittäismaksulla pöytäliinoja, joita itse merkkasin ja samanlaisia tyynyjä. Vähitellen koti alkoi näyttää oikein hienolta.

Pikkusisko riemastuu

Kirjoitin kirjeen lastenkotiin ja kerroin uutisia Tampereelta. Asunto oli isompi kuin vanha asunto, minulla oli työpaikka ja veljelläkin. Hänen juomisestaan en kertonut kenellekään. Sanoin Fiinu-tädille kirjeessä, että siskolle oli lapsenpiian paikka jos hän vain pääsisi Tampereelle. Ei hänelle mitään paikkaa ollut, mutta elämä ja tilanteet opettivat myös valkoisia valheita. Se oli omien etujen ajamista ja puoliensa pitämistä. Kukaan muu ei puolestasi elänyt. Se piti ymmärtää.

Fiinu-täti antoi luvan, että sisko saatiin hakea lastenkodista kun äiti oli vielä elossa. Luotimme siihen, että työpaikkakin löytyisi kun hän ensiksi pääsee muitten luokse. Äiti teki ruokaa ja piti huolta, että sain nukuttua riitävästi yövuorossa ollessani. Olimme tyytyväisiä kun saimme ostaa omilla rahoillamme vaatteita, ruokaa ja välillä jotakin turhamaistakin. Kukkia oli aina maljakossa ja kotona tuoksui puhtaalta. Se oli meidän yhteinen kotimme. Muutaman päivän päästä kirjeestäni sisko tuli luoksemme kimpsuineen ja kampsuineen. Olimme yhdessä taas. Näin minun helminauhani kuroutui kiinni ja kätki sisälleen kapinaorvon kyyneleet. Uusi elämä oli odotuksia ja mahdollisuuksia täynnä.

Lopuksi

Olen kertonut lapsilleni ja lapsenlapsilleni näitä lapsuuden tarinoitani kuin satuja. He sanoivatkin usein, että kerro mummu taas niitä satujasi lapsuudestasi. Olen jo kuudenkymmenen ikäinen. En ole enää seuraaville sukupolville kertomassa satujani. Mutta ”Tuulikannel” jää jälkeeni ja historiani punaorvon lapsuudesta jää elämään.

Synnyinmaani täyttää kuusikymmentä vuotta samana vuonna kuin minäkin. Onhan se hienoa. Juhlia yhdessä. Kuusikymmentä vuotta ilman kapinaa, sotaa, tappamista tai nälkää. Yhteiskunta on kehittynyt hyvinvointivaltioksi, jossa kansalaisista pidetään huolta. Ketään ei pakolla ja häpeällä kohdella tai mielivaltaisesti laiteta laitoksiin. Ihmisoikeudet tunnetaan, mutta maailma ei ole valmis. Aina kuuluu lasten itku ja kaipaus. Aikuiset rakentavat maailmaa, jossa lapset joutuvat elämään tahtovat tai eivät. He ovat lapsia. Toivon, että minun lapseni ja lapsenlapseni saavat kulkea tiensä suojeluksessa.

Olen ajatellut elämääni, äitiä ja eri tilanteita. En voi syyttää äitiäni. Ei hän meitä hylännyt tai jättänyt. Meidät otettiin häneltä pois. Jos yhteiskunta olisi vähän avustanut olisi hän meidät luonaan pitänyt. Jos häntä olisi työnhaussa avustettu olisi hän meidät pystynyt elättämään ja vuokran maksamaan. Jos hän olisi saanut olla yhdessä paikassa, tehdä töitä ja elää lastensa kanssa hän olisi pärjänyt. Ei olisi tarvinnut muuttaa paikasta toiseen kuin paholaisen ajamana, anteeksipyytävänä, nöyryytettynä punaleskenä. Liian monta jossittelua. Jos…

Pikkusisko sai lapsenlikan paikan kaupungista hyvästä perheestä. Hän oli siellä yötäkin. Lapset pitivät hänestä ja isäntäväki oli tyytyväisiä. Aloimme elää omaa elämäämme valoisin mielin. Usko tulevaisuuteen oli pyhä. Äiti hoiti kotia, laittoi ruokaa ja me laitoimme tilimme yhteen. Me pärjäsimme ilman kunnan tukiaisia ja avustuksia. Nyt niitä ei tarvittu. Eikä haluttu. Äiti varoitteli kaupungin vaaroista, ettei rouva Forssin kirous toteutuisi meidän kohdalla: ”huoria ne on kaikki”.

Impi Josefiina, olemme luonasi

Joitakin vuosia meni hyvin. Äiti heikentyi vuosi vuodelta. Sydän oli saanut niin pahoja kolhuja ja särkynyt liian monta kertaa, ettei sitä saanut enää kootuksi kokonaiseksi. Voimat uupuivat. Halvaukset uusiutuivat ja viisikymmentäyksivuotiaana hän kuoli pois omien lastensa saattamana ja läsnäollessa. Olen siitä aivan varma, että hän kuoli onnellisena ja tyytyväisenä ja mieli hyvänä siitä, että sai pitää meidät lapsensa viimeisinä vuosinaan luonaan. Hänen kasvonsa muuttuivat nuoriksi ja kauniiksi. Hän sulki silmänsä. Luulen, että isäni Einar Valpas kävi hakemassa hänet luokseen, kun huomasi, että lapset pärjäävät nyt ilman äitiäkin.

Lauloimme äidille ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie” ja hyvästelimme hänet siihen asti kun hän ja isä noutaa meidät vuorotellen luokseen.