Ku meijän ikäluokkamme parkasi ensi huutosa tähän kylymään maalimaan, se ei suinkaa tapahtunu superhienossa sairaalassa lääkärin avustamana eikä meijän pesijä ja paketoija ollu steriili eikä valakopukunen. Usiassa tappauksesa se oli vain joku naapurin mummu. – Ei ollu isät mukana synnytyksessä eikä äitillä ollu synnytyslomia. Ei meistä maksettu lapsilisiä, ei ollu pilttiruokia, eikä ollu vekkulivaippoja. Ei meitä kiikutettu neuvolaan, ei päivähoitoon eikä lastentarhoihin. Kasvoimme vain omin nokkinemme tuvan nurkkia kontaten.

Näin äiti ja hänen vanhempi sisarensa muistelivat vuonna 1995, 75- ja 83-vuotiaina. Näihin olosuhteisiin äitini Toini Yrjänäinen o.s. Pelkonen syntyi 1920 Ylikiimingin Jokelankylässä pienviljelijäperheeseen. Hänen oma sukunimensä olisi ollut Meriläinen, ellei hänen isänsä isoisä Antti Meriläinen olisi muuttanut sitä ruotupalveluajastaan palkaksi saamansa torpan nimiseksi. Tuohon aikaan ¾ Suomen väestöstä asui maaseudulla. Oikeastaan hän oli toinen Toini, sillä samanniminen kaksivuotias sisko oli hukkunut kolme vuotta aiemmin läheiseen Vepsänjokeen. Tällainen nimenantotapa oli varsin yleinen 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Sisarusparven viidestätoista lapsesta kaksitoista varttui aikuisiksi. Toini tottui jo pienestä pitäen työntekoon. Parsimista ja paikkaamista riitti isossa perheessä. Hän oppi jo nuorena ompelemaan poikien housuihin ratsupaikat.

Kotona oli aina muutama lammas, ja hän tottui keritsemään niitä ja kehräämään niiden villasta lankaa. Myöhemmin hän toi kotoaan Yrjänäiselle lampaan postiautossa lomalta palatessaan. Arkiruokaa hän oppi laittamaan äidin ja Aino-isosiskon kanssa. Hänestä tuli erittäin nopea perunankuorija. Kotona leivottiin joka viikko: rieskaa, ruisleipää ja hapanta leipää. Itse hän kertoi leiponeensa jo 12-vuotiaana. Pieni jakkara piti nostaa korokkeeksi, niin että ylettyi paremmin pöydän ääreen. Myöhemmin tultuaan Yrjänäiseen, oli talon väki ihmetellyt, kun hän oli yksin kääntänyt pirtin raskaan, paksuista lankuista tehdyn, yli kaksimetrisen pöydän leipomista varten. Hänellä oli erittäin hyvät käsivoimat. Nuorena Toini oli innokas puutarhakerholainen ja hän oli saanut suuren kasvimaansa niin esimerkillisen hyvään kuntoon, että ”Helsingin herrat” olivat käyneet sitä kuvaamassa lehtijuttua varten. Hän harmitteli usein, kun ne lehtileikkeet jäivät kotiin. Kasvimaa oli niin suuri, että siinä viljellyt porkkanat, herneet ja sipulit riittivät koko talven ajaksi suurelle perheelle. Yksistään porkkanaa oli kaksi aaria, hernettä puolitoista aaria.

Koulua kotona

Oppivelvollisuuslaki oli tullut voimaan vuonna 1921, jolloin Toini oli vuoden ikäinen. Kylän koulu oli kirkolla, jonne oli vähän yli viisi kilometriä matkaa. Koulukyydeistä ei ollut tietoakaan ja ne, jotka asuivat tuon viiden kilometrin väärällä puolella, joutuivat tyytymään kiertokouluun. Äitini koti oli yksi näistä koulupaikoista. Suurin syy siihen, että talo valittiin koulupaikaksi, oli se, että opettajalle voitiin järjestää oma huone ja sänky koulun ajaksi. Kotiväki asui ahtaammin pirtissä. Kiertokoulussa opetettiin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Jokainen sai kynän ja vihon opettajalta. Lukukirjana oli opettajan oma raamatunhistoria, jota luettiin vuorotellen. Käsityötaidot sai jokainen oppia kotonaan. Kiertokoulua kesti muutamia viikkoja syksyllä ja keväällä. Isä haki opettajan hevosella edellisestä paikasta. Äidin kotona oli myös monta koululaista omasta takaa. Talon lapset siirsivät ennen koulun alkua pöydän ikkunan ääreen ja penkit pöydän ympärille. Toinin tehtäväksi tuli huolehtia opettajan huoneen siivouksesta ja tarkistaa, ettei sänkyyn ollut päässyt luteita. Hän halusi olla opettajan apuna kantamassa koulutarvikkeita kamarista pirttiin. Opettaja tarvitsikin apua, sillä hänen toinen jalkansa oli tuberkuloosin vuoksi amputoitu lonkkaa myöten pois ja hän joutui turvautumaan kainalosauvoihin. Lisäksi huoneitten kynnykset olivat kaksi hirsikertaa korkeat, joten opettajan oli vaikea päästä niiden yli. Toini oli ahkera koululainen ja hän olisi halunnut oppia enemmänkin, mutta talon työt vaativat hänen työpanoksensa. Hän muisti vielä yli 90-vuotiaana koululaisten ja rippikoululaisten nimet. Monta kertaa hän harmitteli, ettei saanut käydä koulua enempää.

Peltotöissä ja lapsenlikkana

Syksyisin käytiin koko perheen voimin marjassa. Varsinkin puolukoita poimittiin osuuskauppaan ja vaihdettiin tavaraan. Yhtenäkin syksynä poimittiin puolukoita niin paljon, että saatiin kaikille uudet kengät. Sieniä ei siihen aikaan arvostettu. Ne olivat lehmien ruokaa. Iältään Toinia lähinnä olevat sisarukset olivat poikia. Hän muisteli, kuinka hän opetti nuorempaa veljeään lukemaan. Mahallaan maaten pirtin lattialla he tutkivat Kaleva-sanomalehteä ja lukivat siinä olevia runonpätkiä. Näitä riimejä hän muisti vielä yli 90-vuotiaana sopivan tilaisuuden tullen. Leikkikaluja ei juuri ollut, niinpä itse tehtiin käpylehmät ja hiekkalinnat.

Kesäisin riitti työtä kasvimaalla sekä niitty- ja elopellolla. Hän oli jo kotona tottunut niittämään ja osasi liipatakin viikatteen teräväksi. Tuota viikatteen kilkatusta ei ole kuultukaan vuosikymmeniin. Ääni syntyi siitä, kun niittäjä hioi liippakivellä nopeassa tahdissa terää vuorotellen molemmin puolin. Sunnuntaisin työnteko taukosi. Silloin oli mukava aurinkoisina päivinä katsella ja tutkia pilvien liikkeitä. Se oli heidän televisionsa. Mielipaikka lapsuudenkodissa oli pirtin ikkunan ääressä: siitä näki taivaalle metsänreunan yli. Poikien kanssa hän oli kesäisin tekemässä saunavihtoja ja talvisin luutia. Hän yritti opettaa meillekin tarkkaan, miten vihdan ja luudan sitomisvarpu valitaan ja työstetään, samoin oli hyvä tietää, mistä puusta oksat valitaan ja miten ne asetellaan. Äiti tietenkin voitti, kun Yrjänäisen pirtissä järjestettiin kerran vihdantekokilpailut. Jo pienenä hän tottui hoitamaan pienempiä sisaruksiaan ja uskalsi mennä tarvittaessa lähinaapuriinkin lapsenlikaksi. Rippikouluikäisenä hän oli apulaisena Isossa-Marttilassa, kirkolla. Siellä oli paljon pyykinpesua, kun talossa oli kestikievari ja yövieraita riitti. Siellä hän tottui vielä isomman karjan hoitoon.

Kohtalokas lehti-ilmoitus

Yksi lehti-ilmoitus Kalevassa kesällä 1938 muutti hänen elämänsä: ”Karjanhoitoon ja kaikkiin taloustoimiin tottunut palvelija saa paikan. Vastaukset osoitteella Saima Yrjänäinen, Oulu Hintta Arina”. Siihen aikaan posti jaettiin kauppaan. Nythän on taas palattu tähän vanhaan käytäntöön. 18-vuotias Toini vastasi ilmoitukseen ja ajatteli käydä pyörärahat tienaamassa. Hän pestautui maatilalle, jota viljeli noin 40-vuotias poikamiesisäntä ja sisätöissä puuhasi isännän vanhempi sisar. Talossa oli kahdeksan lehmää, kaksi hevosta, kaksi sikaa ja lisäksi vasikoita ja kymmenen kanaa. Seuraavan vuoden syksynä syttyi sota ja talon väki pyysi häntä jäämään.

Seurusteluasioista äiti ei puhunut kyselyistäni huolimatta. Eihän niistä asioista muitten tarvitse tietää, oli hänen periaatteensa. Varmaankin yhteistyö maatilalla yhdisti vanhempani. Tämän verran hän kuitenkin kertoi: naapurin karjakko oli tullut pihalle saksalaisten sotilaitten kanssa ja pyytänyt Toiniakin heidän kanssaan uimaan. Silloin talon isäntä oli siepannut Toinin tiukasti kainaloonsa ja sanonut: ”Tämä on MINUN!” Tämä tapahtui varmaan kesällä 1941. Kaukaisempi sukulaistäti kertoi, että hän näki jo talvisodan aikaan, että kyllä niistä pari tulee. Tämä täti oli joutunut pakenemaan Viipurista mummunsa kotitilalle. Myös isännän sisar oli hyvin tyytyväinen veljensä aikomuksiin, kun tämä oli tuumannut sisarelleen: ”Mitä sanot, jos otan tuosta Toinista akan?” Äitini tunsi olonsa turvalliseksi isossa talossa, ja siellä oltiin hyvin tyytyväisiä hänen työhönsä. Hänen ja hänen tulevan miehensä yli 20 vuoden ikäero ei häntä haitannut. Olihan isäntä vastuuntuntoinen, huumorintajuinen ja komeakin. Eikä äiti niistä kotikylän pojistakaan tiennyt, palaavatko he sodasta ja missä kunnossa. Näitä asioita äiti oli pohtinut. Niinpä heidät vihittiin syksyllä 1941 ja sopuisa yhteiselo alkoi. Vihkikuvasta huokuu ajan epävarmuus: hääpari katsoo totisena eteenpäin. Äidillä on sen ajan mukaan musta puolipitkä leninki, käsissään vaatimaton kukkakimppu.

Kotirintamalla

Toini liittyi Lotta-Svärd-järjestön Oulunpiirin Oulujoen paikallisosastoon toukokuun seisemäntenä päivänä vuonna 1942 jäsennumerolla 400. Hän toimi pääasiassa muonituslottana. Viimeisinä elinvuosinaan hän näki painajaisia näistä sota-ajan tapahtumista: milloin oli pirtti täynnä nälkäisiä miehiä, sotilaita, milloin leivät paloivat uunissa. Monta kertaa piti aamuyöstä käydä varmistamassa, olivatko leivät vielä paistumassa. Toisinaan hän oli yksin leikkaamassa lihaa tylsällä puukolla ja huuteli, eikö kukaan muu jouda auttamaan. Sodan aikana hän hoiti evakkolehmiä ja Lapin sodan alkuaikoina taloon sijoitettiin kenttäposti. Postin tilojen siivoaminen ja evakkolehmien hoito katsottiin sotatoimialueella suoritetuiksi ja ne oikeuttivat veteraanitunnuksen saamiseen. Muutaman kuukauden ajan oli myös kaksi Karjalan evakkoa oman joukon jatkona. Sodasta huolimatta talon työt piti hoitaa: navettatyöt, siivoukset, lasten hoito. Kaiken työn ohessa piti paalata heiniä rintamalle ja luovuttaa elintarvikkeita: jauhoja ja perunoita elintarvikelautakunnan laskelmien mukaan.

Myös maidonmyyntiin annettiin omat säännöstelyohjeet. Toinen hevosistakin piti antaa rintamalle. Se tuli ihme kyllä takaisin, mutta erittäin säikkynä. Sen puremajälki äidin poskessa näkyi koko hänen loppuelämänsä ajan. Joskus piti turvautua ”valkoiseen valheeseen” tilanteen niin vaatiessa. Toini oli tulossa kesänavetalta aamulypsyltä täyden maitotonkan kanssa, kun vastaan marssineet sotilaat pysäyttivät hänen pyöränsä. He eivät kertomansa mukaan olleet nähneet maitoa viikkokausiin. Maito hupeni sotilaiden suihin ja maitomiehille piti valehdella, että hän oli kaatunut pyörän kanssa. Maatalousnaiset kutoivat rintamalle sukkia, kypärälakkeja ja vanttuita. Myös lumipukuja ommeltiin niin miehille kuin hevosillekin. Raaka-aineista oli pulaa eikä ylimääräistä rahaa juuri löytynyt, mutta Oulunsuun maamiesseura näyttää saaneen avustusta. Näin kertoo kirjelappunen vuodelta 1940, noin kuukausi talvisodan päättymisestä: Arv. kylänjohto! Vapaan Huollon Keskus on Teille myöntänyt viime kokouksessaan avustuksiin ja työtarpeisiin käytettäväksi Mk 1500:-. Tämä summa olisi entiseen tapaan nostettavissa Säästöpankki Sammosta tästä päivästä lähtien. Samalla kun ilmoitan Teille tästä, ilmoitan myös, että nykyään olisi valmistettava alusvaatteita sekä reserviläisille että siirtoväelle ja kutomatyöt saisi keskeyttää. Oulujoella 10.4.1940.

1. A. Wallinmaa (Oulun hiippakunnan piispa 1941–1943)

Sodan jälkeen oli liikkeellä satunnaisia kulkijoita ja yösijan pyytäjiä. He saivat yöpyä pirtin lattialla. Jotkut kulkijat tulivat juuri siihen aikaan, kun talossa tarvittiin työvoimaa: heinätöihin tai perunannostoon. Isossa talossa ei ollut ruuasta puutetta, kun elettiin omavaraistaloudessa.

Suuren perheen äitinä ja omaishoitajana

Sodan aikana syntyi kaksi tytärtä, vanhin syksyllä 1942 ja toinen tammikuussa 1944, jolloin Oulua pommitettiin laajalti. Kolmas tytär syntyi keväällä 1945. Kaksi viikkoa aiemmin oli saatu viimeinen saksalainen sotilas rajan taakse. Hartaasti odotettu poika syntyi vuonna 1947, joka oli syntyvyydeltään suurin ikäluokka. Toinen poika syntyi olympiavuonna 1952. Lapset osallistuivat pienestä pitäen talon töihin, varsinkin kesäisin. Se oli äidin kasvatusmenetelmä. Kotona kannustettiin lapsia opiskeluun ja kolme heistä kävi ylioppilaaksi, vaikka lukukausimaksut olivat korkeat. Äidin työtaakka oli suuri ja tilanne paheni, kun perheen isä halvaantui 1950-luvulla. Häntä hoidettiin pääasiassa kotona yli kuusi vuotta. Hoitaminen oli raskasta, kun uusi halvaus vei vielä puhekyvynkin ja nieleminen vaikeutui. Vaikeuksia lisäsi vielä se, että potilaan pesu tehtiin rantasaunalla. Kun ei pyörätuolia ollut, sujui matka sinne maitokärryillä, talvella kelkalla. Erään kerran kärryt lipesivät alta ja potilas rojahti äidin säären päälle ja se murtui. Sen kesän äiti kulki kainalosauvoilla. Suureksi avuksi oli nyt Damalko-merkkinen lypsykone, joka oli asennettu navettaan muutama vuosi aiemmin.

Työtaakka lisääntyy

Perheen isä kuoli jouluaamuna vuonna 1961 ja äiti jäi leskeksi 41-vuotiaana. Koko talon hoito jäi äidin harteille. Viljeltyä maata oli vielä 30 hehtaaria, vaikka suurin niitty oli myyty Oulun kaupungille rautatehtaan varalle 1950-luvun lopulla. Onneksi keittämisestä huolehti isännän sisar. Nyt hän joutui tekemisiin myös viranomaisten kanssa: holhouslautakuntaan piti tehdä tiliä lasten omaisuuden hoidosta vuosittain. Kaikki viisi lasta olivat alaikäisiä isän kuollessa. Toini joutui tekemään päätöksiä metsänhoitoasioissa ja asioimaan kaupungin herrojen kanssa, kun asutuksen kasvaessa uudet maantiet, Vaalantie ja Raitotie lohkoivat talon niittyjä. Erittäin suuresti äiti arvosti Oulujoen nimismiehen ja tutun metsänhoitajan neuvoja. He osasivat katsoa asioita maanomistajan näkökulmasta. Maatalouden koneellistuessa hän meni rohkeasti autokouluun ja osti traktorin. Talon työt piti saada tehdyksi ajallaan: maan muokkaukset, lannoitukset, kylvöt suoritetuksi, perunat maahan ja niin edelleen. Hyväksi työmieheksi hän sai kotikylältään sisarensa miehen veljen, joka asuikin Yrjänäisellä kuolemaansa asti. Myöhemmin äiti osti autonkin, farmari-Simcan. Nyt ei enää tarvinnut hakea pikkuporsaita eikä kananpoikia torilta polkupyörällä. Myös niittymatkat nopeutuivat ja eväitten kuskaaminen niityille helpottui.

Niukasti vapaa aikaa

Ei äidillä vapaa-aikaa ollut. Lehmiä ja mullikarjaa pidettiin 1980-luvulle asti. Usein Toini valvoi öitä navetassa, kun lehmä oli poikimassa. Hän piti kovasti lehmistä ja kiintyi niihin. Ainoa oma aika oli kehrätessä tai kangaspuitten ääressä. Maatalouslomituksesta ei ollut vielä tietoakaan. Ainoat lomat olivat jokakesäiset maatalousnäyttelyt, yksi viikonloppu kesässä! Jos näyttelyt olivat Oulussa tai lähikunnissa, hän oli useimmiten siellä talkootyössä, useimmiten astioita tiskaamassa. Henkireikänä oli toiminta maatalousnaisissa: sodan jälkeen kokoonnuttiin kahden viikon välein käsityöiltoihin eri taloihin. Vielä oli sodan jäljiltä jäänyt tavaksi kutoa myös ”yhteiseen laatikkoon”. Usein mukaan oli kutsuttu talousseuran konsulentti tai agronomi tiettyjä asioita opastamaan. Kun ompeluseurat olivat meillä, äiti järjesti aina jotakin arvottavaa: leipäjuuston, puolisukkia tai mehupullon. Hän olikin hyvä leipäjuustontekijä. Aamulehtikin Tampereelta kävi häntä haastattelemassa ja kuvaamassa juustonpaistossa vuonna 1974. Leipominen oli hänestä mukavaa. Jouluksi hän leipoi paljon. Etelä-Suomessa asuville isännän sukulaisille lähetettiin joka joulu paketti, johon tuli rieskaa, hiivaleipää, limppu ja torttuja. Äidin limppu oli erittäin hyvänmakuista, mausteena anista ja fenkolia. Samoin naapuriin vietiin joka joulu rieskaa ja limppu. Joululeipominen kesti useimmiten kaksi päivää. Uunia piti lämmittää jo edellisenä iltana, niin että lämpö saatiin tarpeeksi korkeaksi rieskoja varten.

Elämä seestyy

Vasta kun lehmät oli hävitetty, äidille jäi enemmän vapaa-aikaa. Silloin hän tarttui taas käsitöihin. Syntyi ompelutauluja, ryijy ja lukematon määrä puolisukkia, joita hän sanoi töppösiksi. Hän merkitsi almanakan sivuille, kenelle milloinkin oli sukat antanut. Vielä 85-vuotiaana oli syntynyt 39 sukkaparia! Ihmettelemme, miten paljon hän ehti kangaspuissa: mattoja, raanuja, pöytäliinoja ja verhoja, joissa oli kaunista pitsipoimintaa. Turhaan hän kyseli: ”Oonko saanu mittää aikaan?” Myös vanhusten kerho ja seurakunnan retket olivat vanhemmalla iällä henkireikänä. Hän oli oikeastaan aina hyväntuulinen ja hyvin huumorintajuinen. Toinin vaatimattomuus korostui hänen sanonnassaan ”rippikoulun käynyt ja rokotettu”. Nuorena hän olisi halunnut opiskella, mutta työnteko vei kaiken vapaa-ajan. Äidin koko nuoruusaika oli oikeastaan työssä oppimista ja tulevaan elämäntehtävään valmistautumista. Hän tutki ammattilehtiä ahkerasti ja naapuriapu oli voimissaan. Rohkea ja päättäväinen hän oli eikä pelännyt tarttua uusiin haasteisiin. Me lapset ihmettelemme, kuinka äiti selvisi kunnialla niin valtavasta työtaakasta ja vastuusta. Hän oli päättänyt selviytyä ja työtarmo vain lisääntyi tehtävien myötä. Meitä hän opetti omalla esimerkillään. Jo pienestä pitäen opimme näkemään ja omatoimisesti kokemaan, miten vaivalloisen ja raskaan työn takana elintarvikkeitten tuottaminen on. Nimipäivänään äiti kutsui lähinaapurit ja sukulaiset Toinin päivä kahville. Ystäviä tuli iän mukana suuri joukko. Kukista hän piti yhtä paljon kuin eläimistä. Lisäksi joka liputuspäivä hän huolehti, että lippu on varmasti vedetty salkoon. Toini-äiti nukkui rauhallisesti ikiuneen juuri omana nimipäivänään 94-vuotiaana. Sukulaistytön lähettämistä nimipäiväkukista tuli surunvalittelukukkia. Äidin siunauspäivän jälkeinen sunnuntai oli yhteisvastuusunnuntai ja molemmat kirkkoherrat, jotka puhuivat muistotilaisuudessa, arvostivat Toini-äidin elämäntyötä yhteisvastuun kannalta.

Äidin elämäntarina runona

Kirjoittanut Arja Pelkonen sukujuhliin 29.06.2002   Olit silloin neito nuori ja nätti, kun kotoa ulos maailmaan lähdit. Oulujoelle sinun tiesi johti uusia elämänvaiheita kohti. Oli suunnitelma sulla valmiina tää: tänne en pitkäksi aikaa jää. Aioit pyörärahat tienata ja sitten kotiin palata. Mutta pianpa suunnitelmat muuttui, kun kohtalo elon kulkuun puuttui. Sattuikin niin, että isäntä rehti sinuun jo rakastua ehti. Hän mielessään mietti niitä ja näitä, saisipa kanssasi viettää häitä. Sitten kun viimein kosia tohti, matkanne kohti pappilaa johti. Tuli eteen elämän vaihetta monta, outoa, uutta, tutkimatonta. Niihin kuuluivat lasten syntymät ja monenlaiset emännän tehtävät. Kovin varhain sinäkin yksin jäit, kun puolison rinnaltas lähtevän näit. Tuli osakses olla äiti ja isä, siinä elämän vaateisiin suuri lisä. Silloin kun elämä haasteita antoi, se nuoruuden voimalla eteenpäin kantoi. Oli aina kiire ja paljon työtä, joskus päivälle jatkoksi otettiin yötä. Vuosikymmentä kulunut kuusi ja risat rakkaiksi täällä on tulleet pihat. Suuri on karttunut ystäväjoukko tuttua tutumpi jokainen loukko. Nyt on jo kaukana kiireinen aika, takana nuoruuden lumo ja taika. Käydessäs kohti elämän iltaa saat kulkea kaunista muistojen siltaa. Kun katselet ohi soljuvaa virtaa, kysytkö koskaan elämän hintaa? Sinä paljon annoit ja paljon sait, Vaikka polkupyörää vain täältä hait.