Juuret
Helmikuinen talvipäivä vuonna 1938 toi maailmaan Ollin perheen esikoislapsen, pienen Tertun. Suomi eli tuolloin taloudellisen kasvun ja toiveikkuuden aikaa, ja nuori perhe kuului niihin onnellisiin, joilla jo oli oma auto. Tuleva isä halusi viedä rakkaan vaimonsa Lapualle synnytyslaitokselle – kotipaikkakunnalla kun olisi odottanut vain kotisynnytys.
Terttu on juuriltaan aito eteläpohjalainen, monen polven ylistarolainen kummankin vanhempansa puolelta. Tältä pohjalta hän on imenyt äidinmaidossaan lahjat, jotka ovat kantaneet läpi elämän: ahkeruuden, sitkeyden ja suoraan puhumisen taidon.
Vanhemmat
Terttu on kirjoittanut äidistään Mariasta kauniit sanat Naisten Ääni -pienoiselämäkertaan. Siitä välittyy kuva poikkeuksellisesta naisesta:
“Äitini syntyi vuonna 1915 Ylistarossa maanviljelijäperheeseen ja oppi jo nuorena työn tekemisen tärkeyden. Koulutiensä hän aloitti erään maalaistalon tuvassa. Kun koulu sujui mallikkaasti, äidin Amerikassa asuva täti kehotti häntä jatkamaan opintojaan kymmenien kilometrien päässä Isossakyrössä. Pieni Maiju muutti opiskelutoverinsa kotiin ja suoritti viiden luokan opinnot kolmessa vuodessa.”
Maria loisti koulussa lähes kaikissa aineissa – kielet, historia, biologia, maantieto. Opettajien joukossa oli erityinen: runoilija Uuno Kailas, jonka runoja Maria myöhemmin lausui pienelle Tertulle. Musiikkitunneilla Maria loisti kauniilla lauluäänellään ja erehtymättömällä sävelkorvallaan. Hän omaksui taitavalta musiikinopettajaltaan aarioita, joita lauloi tyttärelleen
Suureksi surukseen Maria joutui jättämään koulun kesken viimeisellä luokalla, kun hänen äitinsä Sofia sairastui ja kotitila tarvitsi kädet. Pellot ja navetta odottivat – mutta niin odotti myös elävä, utelias mieli. Vastapainoksi raskaille kotitöille Maria ryhtyi näyttelemään Ylistaron Ylipään harrastajateatterissa. Siellä, näytelmien valossa, rakkaus astui hänen elämäänsä: vaikein rooli oli esittää rakastunutta paria miehen kanssa, johon hän oli jo tosielämässä ihastunut. Mies oli Esko Olli, Tertun tuleva isä.
Sotavuodet veivät Marian lotta-työhön. Yhdessä muiden lottien kanssa hän leipoi neliskulmaiset, kantikkaat leivät lähetettäväksi rintamalle – kantikkaitahan mahtui laatikoihin enemmän kuin pyöreitä. Ompeluseuroissa syntyi villasukkia, villapaitoja ja etusormettomia käsineittä. Lotat pitivät myös kanttiineja, joiden tuotoilla hankittiin tarvikkeita sotamiehille. Maria oli mukana lottatyössä aina järjestön kieltämiseen saakka.
Tertun vanhemmat vihittiin Ylistaron komian kirkon alttarilla – ensimmäisenä parina koko kirkon historiassa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin saman kirkon alttarille polvistui Terttu vihittäväksi avioliittoon.
Lapsuuden koti
Yrittäjyyttä, työtä ja elämää sodan varjossa
Nuori perhe asettui ensin äidin lapsuudenkodin ullakkohuoneeseen. Perheen isä Esko oli ahkera ja yrittäjähenkinen mies: pian he ostivat pienen kahvilan Ylistaron Kylänpäästä. Maria pyöritti kahvilaa, Esko teki töitä paikallisessa sähkölaitoksessa. Mutta isä halusi viljellä maata, ja kun haave lopulta toteutui, kahvila vaihtui maatilaan Ylistaron Untamalassa.
Onni jäi lyhyeksi. Talvisota mullisti perheen tutun arjen: Esko kutsuttiin rintamalle tuhansien muiden miesten tapaan, ja Maria jäi yksin hoitamaan tilaa ja pientä Terttua. Talvisodan päätyttyä Esko siirrettiin Päämajaan Mikkeliin, ja koko perhe muutti mukana. Jatkosota vei isän taas rintamalle; Terttu ja äiti palasivat kotitilalle Ylistaroon.
Sodan aikana perhe kasvoi kahdella pojalla. Raskaan jatkosodan jälkeen seurasi vielä Lapin sota, ja sen jälkeen Esko jatkoi armeijan palveluksessa ensin Oulussa, sitten Vaasan Rannikkopatteristossa. Maria hoiti tilaa ja lapsia ja teki sen laulun voimalla.
Terttu muistaa äitinsä arjen sankarina: peltotyöt, navetan, karjan laitumille viennin, lehmien lypsämisen, kasvimaan hoidon – kaikki sujui sitkeydellä ja positiivisella asenteella. Mieleen ovat jääneet erityisesti äidin itse sepittämät iltasatulaulut ja viisaudet, joiden loppusäe kuuluu yhä: ”Sittempä on kumma, jos tämä ei onnistu.”
Maalaistalon tytär Terttu osallistui askareisiin pienestä pitäen. Hän ajoi traktoria, hoiti kasvimaata, kuljetti karjaa laitumille, osallistui lehmien lypsämiseen. Isä hankki ensimmäisten joukossa uusia koneita helpottamaan työtä tai kehitti niitä itse. Yrittäjyys tuli tutuksi konkreettisesti: sodan jälkeen isä perusti pienen tiilitehtaan, jossa Terttu katkaisi koneesta tulevia savitiiliä, joita kuljetettiin kuivumaan ja edelleen polttohautaan. “Tämän työn muistan voimia vaativana,” Terttu kertoo. Myöhemmin, Tertun ollessa lukiossa, isä perusti leipomon. Siellä Terttu teki toimistotöitä ja maksoi työntekijöiden palkkoja.
Kesälomilla Terttu hankki kokemusta laajemmin: yhden kesän hän oli pankissa, pari kesää Vaasassa tukkuliikkeen konttorissa. Työn vastapainona hän hiihti, voimisteli ja osallistui valtakunnallisiin liikuntatapahtumiin. Ennen kaikkea hän luki. Lempikirjat olivat ”Pessi ja Illusia” ja ”Sinuhe egyptiläinen”. Ahkerana päiväkirjan pitäjänä Terttu kokeili myös rakkausromaanien kirjoittamista – ja näyttelemistä.
Opiskelu
Nuoren Tertun haaveena oli lentoemännän ammatti. Äidin kannustuksesta hän kuitenkin suuntasi Helsinkiin Yhteiskunnalliseen korkeakouluun tavoitteenaan toimittajan ura. Opinnot veivät mukanaan. Hän muistelee vilkkaasti, miten jännittävää oli tehdä haastatteluja television kirkasvaloisen kameran edessä.
Opintojensa rahoittamiseksi Terttu työskenteli vakuutusyhtiössä. Hän muistaa edelleen, miten raskaan tuntuista oli kirjoittaa asiakkaalle kieltävä päätös. Kun Yhteiskunnallinen korkeakoulu muutti Tampereelle ja kehittyi Tampereen Yliopistoksi, ainevalikoima laajeni. Terttu tarttui tilaisuuteen: historiaan, yhteiskuntaoppiin, taloustieteeseen, äidinkieleen ja kirjallisuuteen – kaikkeen sellaiseen, joista arvioi olevan hyötyä toimittajan työssä.
Työelämä
Elämä kirjoitti omat suunnitelmansa. Toimittajaharjoittelupaikka odotti Vaasassa Vaasa-lehdessä, mutta juuri ennen töiden alkamista Vaasan lyseon rehtori tarjosi 24-vuotiaalle Tertulle historian viikkotunteja. Harkittuaan hän otti vastaan tehtävän – ja luopui toimittajan harjoittelupaikastaan.
Murrosikäisten poikien opettaminen tempasi Tertun mukaansa. Hän jatkoi samalla opintoja Tampereella, mutta kun opetustyö poikalyseossa herätti paikkakunnalla todellista arvostusta, seuraavan vuoden keväänä Vaasan tyttölyseon rehtori tarjosi hänelle täyttä lehtoraattia. Vaikka opinnot olivat vielä kesken eikä muodollista pätevyyttä ollut, Terttu tarttui tilaisuuteen. Hän täydensi äidinkielen opinnot kesäyliopistossa ja suoritti kasvatustieteen arvosanan – ja näin alkoi ura, joka kesti lähes neljäkymmentä vuotta.
Pitkän uran aikana koulumaailma muuttui moneen kertaan. Kansa-, kansalais- ja keskikoulu muuttuivat 1970-luvulla peruskouluksi. Vaasan yhteiskoulu sai nimen Kirkkopuistikon yläaste ja lukio. Mutta Tertun opetustapa piti sisällään jotain muuttumatonta: iloa, käytännöllisyyttä ja kokemusten jakamista. Äidinkielen tunneilla kirjoitettiin kuunnelmia, yhteiskuntaopintunneilla perustettiin puolueita ja järjestettiin vaaleja, historian tunneilla laadittiin omia tehtävävihkoja ja historian tapahtumista tehtiin näytelmiä. Keväällä järjestettiin ”häitä”, joissa eri aineita integroitiin keskenään.
Yksi uran tärkeimmistä tehtävistä löytyi luokkahuoneen ulkopuolelta. Kun koululaitos siirtyi peruskoulujärjestelmään, kouluhallitus päätti kouluttaa kaikki opettajat. Lääneistä kutsuttiin kutakin ainetta kohti yksi opettaja Heinolan kurssikeskukseen – ja Vaasan lääninhallitus kutsui Tertun historian ja yhteiskuntaopin lääninkouluttajaksi. Tehtävään kuului opastaa kollegoita opettamaan peruskouluissa. Lääninkouluttajan tehtäviin kuului myös kiertää läänin kouluissa seuraamassa opetusta. Terttu toimi myös kouluneuvoston jäsenenä.
Perhe
Tapaninlinnan nuorisoseuran tansseihin saapui eräänä iltana teekkari, joka vei 17-vuotiaan Tertun tanssiin. Kotimatka oli kymmenisen kilometriä – ja ne kilometrit kuljettiin ensimmäisen kerran yhdessä. Siitä alkoi kirjeenvaihto, seurustelu ja lopulta avioliitto. Vihkipaikaksi tuli sama Ylistaron komia kirkko, jossa Tertun vanhemmatkin oli vihitty. Perinteistä eteläpohjalaista hääjuhlaa vietettiin maalaistalossa.
Yhteistä taivalta on taittunut jo 65 vuotta. Nuorelle parille syntyi kaksi poikaa. Nyt perheeseen kuuluu kolme lastenlasta ja kaksi lastenlastenlasta. Tertun puheesta huokuu lämmin kiitollisuus: Helsingissä Teknillisessä korkeakoulussa opiskeleva aviomies oli hänen tukenaan heti ensi tapaamisesta lähtien. Hän oli vastasssa Helsingin asemalla Tertun saapuessa opiskelemaan, auttoi asunnon etsimisessä ja uuteen kaupunkiin sopeutumisessa. Hän hoiti poikia ja kotia silloin, kun Terttu suoritti jatko-opintoja.
Yhteiset harrastukset ovat pitäneet elämän rikkaana: vapaa-ajan asuntona toimivan Tertun lapsuudenkodin ylläpito, puutarhan ja metsän hoito, matkustelu ja kulttuuri. Terttu laulaa kuoroissa, pitää esitelmiä eri tilaisuuksissa, ja oli mukana kirjoittamassa Vaasan Suomalaisen Naisklubin 100-vuotishistoriikkia.
Elämän laulu
Kun Tertulta kysyy elämän viisautta, vastaus tulee lapsuudenkodin perinnöstä: ”Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Kohtele kaikkia asemasta riippumatta tasavertaisesti. Tee parhaasi.”
Se on elämänkatsomus, joka on syntynyt ahkerassa lapsuudessa, kasvanut sotavuosien varjossa, kypsynyt opetustyön ilossa ja vahvistunut rakkauden vuosikymmeninä. Terttu päättää haastattelun laulun sanoin – niinkuin elämäkin on parhaimmillaan laulua:
“ON ELÄMÄ OLLUT KAUNISTA NIIN.”
