Viime vuosisadalla Suomea koetteli kolme sotaa. Monet ihmiset kokivat niihin liittyvät menetykset, huolet ja nälän henkilökohtaisesti. Erityisen rankkaa se aika oli naisille, jotka joutuivat vastaamaan yksin työstä ja arjen sujumisesta. Tuntuu, että nykyään jo pienikin vastoinkäyminen suistaa ihmiset raiteiltaan. Ehkä meidän on hyvä muistaa, että naiset ovat selvinneet ja jaksaneet paljon kovempiakin koettelemuksia.

Lapsuuden perhe

Monet vuosisadan alussa kaupunkiin muuttaneet olivat maalta kotoisin, maantien tuomia. Tehtaat houkuttelivat työhön ja ansioon. Suutarinkisälli Kustaa Sarlin muutti Tampereelle Ruovedeltä 1800-luvun lopulla. Hän kuten monet muutkin työläiset rakensi talonsa Tampereella Pispalan harjulle. Perheen lapsista aikuisiksi kasvoivat poika Väinö ja tytär Elsa. Väinö avioitui Ikaalisista muuttaneen Emmin kanssa vuonna 1906.  He perustivat yhteisen kotinsa Kyttälän kaupunginosaan. Salli Marjatta Siro syntyi perheen toisena lapsena lokakuussa vuonna 1909. Isoveli Matti oli syntynyt pari vuotta aiemmin ja pikkusisko Elli pari vuotta Sallin jälkeen. Edistyksellisinä suomalaisina perhe muutti sukunimen Sarlin enemmän suomalaiselta kalskahtavaksi nimeksi Siro.

Perheessä oli kuitenkin epäonnea. Matti-poika sairastui polioon ja hänen toinen kätensä ja jalkansa halvautuivat. Hänelle jäi elinikäinen vamma. Jälkeenpäin ei tosin tiedetä, sairastivatko myös tytöt taudin, mutta ainakin he säästyivät pysyviltä vammoilta. Perhe oli yhteiskunnallisesti hyvin aktiivinen ja osallistui ahkerasti erilaisten yhdistysten toimintaan. Isä Väinö oli innokas VPK:ssa ja äiti Emmillä oli pientä yhden hengen yritystoimintaa. Väinö oli aloittanut teollisuuskoulun juuri ennen kansalaissodan syttymistä.

Salli oli täyttänyt kahdeksan vuotta kansalaissodan aikaan. Sota riehui keväällä 1918 keskellä Tamperetta. Lapsilta ei voinut peittää kaupunkia repineen taistelun jälkiä. Jossakin oli hevosen raatoja, jossakin vielä kuollut ihminen. Aseen kanssa kulkevia miehiä oli kaikkialla. Usein perhe pakeni yön selkään turvaan läheisen talon kellariin taistelujen riehuessa kaupungin keskustassa. Moni Siron perheen ystävä ja tuttava joutui sodan uhriksi.

Väinö oli ollut VPK:n kokouksessa puheenjohtajana, kun palokunnan talo luovutettiin punaisten käyttöön. Sodan kuluessa hänet nimettiin punaisten pahamaineisen tiedustelukomppanian puheenjohtajaksi. Kun Väinö sitten huhtikuussa illan pimettyä saatiin kiinni Kalevankankaalta, hänet ammuttiin ilman oikeudenkäyntiä saman tien.

Nuoruus

Niin jäi Emmi kolmen lapsensa kanssa yksin. Hänellä oli oma pieni kutomoyritys, joka turvasi toimeentulon jotenkuten. Silti polio-vammainen Matti-poika sai suoritettua keskikoulun Tampereen Klassisessa lyseossa. Salli kävi kansakoulun loppuun ja sai hyvän päästötodistuksen. Hän jatkoi koulunkäyntiään Tipalassa, Tampereen tyttölyseossa. Hän joutui kuitenkin jättämään oppikoulun kesken jo parin vuoden jälkeen. Tampereen talouskoulu oli hänen myöhempi opinahjonsa. Salli oli kiinnostunut liikunnasta ja kesällä erityisesti uiminen oli hänen rakkain harrastuksensa. Hän suoritti uimamaisterin tutkinnon ja voitti myös Palomäen uimalaitoksella järjestetyissä uintikisoissa Suomen mestaruuden alle 14-vuotiaiden tyttöjen sarjassa. Kilpauintiharrastus ei tämän jälkeen kuitenkaan jatkunut. Syynä saattoivat olla poliittiset ristiriidat työväen urheilijoiden ja Suomen urheiluliiton välillä. Kaikkiaan sodan jälkeisenä aikana oli niin Siron perheen kuin muunkin työväestön elettävä Tampereella hillitysti ja varottava herättämästä tarpeetonta huomiota.

Todennäköisesti maailmanlaajuinen lama ja perheen taloudelliset huolet pakottivat Sallin hakeutumaan ansioon. Aluksi hän pääsi Finlaysonille harjoittelijaksi. Nykyarvioiden mukaan työhön tulijat olivat oikeasti lapsia. Eivät kaikki olleet täyttäneet edes kahdeksaatoista ikävuottaan. Sallin taito ja osaaminen karttuivat harjoittelun myötä ja hän eteni kutojaksi. Myöhemmin hän sai hoidettavakseen kaksi kutomakonetta. Vastuut lisäsivät ansioita ja vähitellen Salli saattoi itsenäistyä ja muuttaa pois äidin helmoista. Emmikin löysi uuden puolison. Hänen kumppaninsa oli nyt sokea Jussi Tuominen, joka elätti itsensä soittamalla haitaria. Monet tamperelaiset muistavat Tuomisen soittamassa hanuriaan Kauppahallin sisäänkäynnin ovella. 

Sallin ihastus oli lopulta vilkkusilmäinen maalaripoika. Viljo Rannikko oli muuttanut Ikaalisista Tampereelle töihin sukulaisten maalausliikkeeseen. Viljoa kutsuttiin jazz-maalariksi. Jazzin tahtia mukaileva foxtrot-tanssi oli hyvin suosittu Tampereellakin ja VPK:n talo kaupungin tunnetuin tanssipaikka. Sieltä sai alkunsa punaorpo Sallin ja suojeluskuntalaisen Viljon yhteinen tarina. Pari vihittiin 1935. Salli oli avioituessaan jo 26-vuotias. Monen tamperelaisen talon yläkerrassa oli tuolloin vuokrattavana hellahuone. Nuoren parin yhteinen asumus sijaitsi Viinikan kaupunginosassa. Tuore vaimo tuli raskaaksi pian häiden jälkeen.  Odotus ei päättynyt onnellisesti, Sallin kintereillä kulkivat onnettomuudet. Syntynyt vauva ehti saada nimen Risto ennen kuin hän menehtyi heti syntymänsä jälkeen. Salli tuli pian uudelleen raskaaksi. Nyt tuntui, että asiat olivat hyvin ja kaikki kunnossa. Juhannuksena 1938 syntyi poika, joka kasteessa sai nimen Esa Johannes. Salli oli ylpeä ja isä Viljo tyytyväinen. Nyt heillä oli koossa hyvä perheen alku.

Sotavuodet

Talvisota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Tamperelaiset nuoret miehet koottiin Tammelan torille. Mistä heidät lähetettiin kohti itää, rintamalle. Sinne lähti myös suojeluskuntalainen, sotamies Viljo Rannikko. Häntä olivat hyvästelemässä vaimo Salli ja runsaan vuoden ikäinen poika Esa. Poika oli juuri oppinut kävelemään ja istui rattaissa vilkuttamassa isälleen.

Salli odotteli kotona kirjeitä. Tampereen alueen miehet oli koottu Pajarin johtamiin joukkoihin. Salli sai tiedon yksiköstä, jossa hänen miehensä taisteli Tolvajärvellä. Sitten ei kuulunut mitään. Joulu oli tulossa. Huoli kaihersi. Lopulta tuli tieto, että sotamies Viljo Rannikko oli kadonnut. Ensin Salli pelästyi. Oliko mies kaatunut? Vainajaa ei kuitenkaan ollut löytynyt. Ehkä hänet oli vangittu, lohdutti Salli itseään. Kun Talvisota  päättyi ja miehet kotiutettiin, ei Viljosta kuulunut mitään. Juhannuksena Esa ja Salli viettivät nyt isättömän pojan 2-vuotis syntymäpäiviä. Toivo miehen paluusta oli hiipumassa.

Sota alkoi uudelleen, kun poika täytti kolme vuotta. Sodan aikana Sallin ovelle ilmestyi eräänä päivänä vieras mies. Hän oli Viljon asetoveri Frans Ranta, joka tuli kertomaan, miten miehelle oli Tolvajärvellä käynyt. Päivän taistelujen jälkeen joukot olivat hajallaan maastossa. Neljän miehen haavoittumaton ryhmä pohti, mitä tehdä. Pakkasta oli lähes 30 astetta. Kaksi miehistä päätti kaivautua lumeen. He selvisivät lopulta hengissä. Kaksi miestä pyrki yön pimeydessä kohti omia joukkoja. Heistä ei sen jälkeen kuultu mitään. Ikuinen arvoitus on, mitä Viljo Rannikolle tapahtui 12.12.1939.

Frans osoittautui Sallin mielestä miellyttäväksi mieheksi. Ja hän tunsi saavansa ymmärrystä ja lohtua. Sodassa kaikki on nopeaa, myös rakastuminen ja avioliiton solmiminen. Salli Rannikko ja Frans Ranta vihittiin avioliittoon sodan jatkuessa 1942. Seuraavana vuonna syntyi pieni poika, joka kastettiin Raimoksi. Elämä sodan aikana oli Tampereellakin levotonta. Salli lähetti vanhemman pojan mummun hoiviin Ikaalisiin. Ruokahuoltoa helpottivat Emmi-mamman retket maaseudulle, mistä usein löytyi ostettavaa ja kaupunkilaisten syötäväksi kelpaavaa. Korttiannokset olivat pieniä ja kaupunkilaisilla oli lähes jatkuvasti nälkä. Emmi kehittyi lopulta taitavaksi mustan pörssin kauppiaaksi.

Salli sen sijaan tunsi elävänsä keskellä painajaista. Hän rukoili, että Frans palaisi ehjänä kotiin. Toisin kävi. Salli odotti kolmatta lastaan, kun viesti miehen kaatumisesta saavutti hänet 1944. Salli Marjatta Ranta oli kaksinkertainen sotaleski ja pian kolmen pojan yksinhuoltaja.

Uusi aika

Salli päätti, että kolmatta kertaa hän ei enää mene naimisiin, vaikka ottajia olisi ollutkin. Suruun tai sääliin hän ei halunnut takertua, elämän oli jatkuttava. Sukulaisverkosto piti tiiviisti yhtä ja tuki toisiaan. Ystävyys Elli-sisaren kanssa oli erityisen lämmin ja tiivis. Emmi-mammakin asui lähellä. Koti säilyi vuosien ajan Armonkalliolla. Vuokra-asuntoon kuului keittiö ja kamari. Vesi oli tosin haettava vesipostista ja pihan perällä oli puucee. Arjen askareet vaativat hyvää kuntoa. Armonkallio oli yhteisö, jossa kaikki tunsivat toisensa ja olivat valmiit auttamaan, jos apua tarvittiin. Salli pystyi lesken eläkkeen ja avustusten turvin hoitamaan yksin taloutensa ja huolehtimaan pojista kunnes nuorinkin aloitti koulunkäynnin. Kotona vietettyjen vuosien jälkeen Salli pääsi Tampereen ammattikoululle siivoojaksi. Myöhemmin myös sisar Elli aloitti samassa työpaikassa.

Sodan jälkeen perhe sai rakennettua pienen kuivan maan kesämökin Ylöjärven Mutalaan lähelle Matti veljeä. Kolmelle pojalle kesät maalla tarjosivat monenlaista hauskaa tekemistä. Kaupunkilaiset lapset pääsivät osallistumaan oikeasti maatalojen töihin.

Vuokralla asuminen Armonkalliolla tuntui kuitenkin ajoittain raskaalta. Veden kantaminen sisään ja ulos oli työlästä ja talvella työn raskautta lisäsi puulämmitys. Mielen sisällä kyti unelma omasta asunnosta. Olihan omistusasunto jo Elli-sisarenkin perheellä. Kun Salli kuuli, että kaupunkiin tullaan rakentamaan leskille ja sotainvalideille tarkoitettu aravakerrostalo, päätti hän hankkia siitä asunnon. Kerrostalo sai ihmisten puheessa lempinimen ”Leskenlovi”. Sallin rahat olivat tiukoilla. Siivoojan palkasta ei jäänyt säästöjä. Mutalan mökin myynnistä sai sen verran pääomaa, että hän pääsi kiinni asuntoon, mutta vain yksiöön. Pieni oli yksiö äidille ja kolmelle jo isoksi kasvaneelle pojalle. Kun illalla sängyt levitettiin, niin ei huoneeseen jäänyt juurikaan liikkumistilaa.

Sallin arjessa toivottu ja odotettu virkistys olivat kaikki sotaleskille järjestetyt kesäleirit, retket ja tapahtumat. Niille hän osallistui mielellään. Erityinen kohokohta oli, kun presidentti Kekkonen kävi tapaamassa sotaleskiä jollakin näistä leireistä. Siitä Salli myöhemmin kertoili ylpeänä.

Mutta pojat varttuivat. He lähtivät omilleen yksi toisensa jälkeen. Esa päätyi ammattikouluun ja sen jälkeen nuorena yrittäjäksi. Raimo kävi keskikoulun ja työskenteli autokauppiaana. Nuorimmainen Pentti jäi lopulta vain hakemaan omaa paikkaansa yhteiskunnassa.

Lopuksi

Sallin elämä muotoutui lopulta hyväksi. Hän jäi aikanaan eläkkeelle. Hän tunsi kuntonsa ja vointinsa hyväksi. Hänellä oli oma asunto. Lisäansioita hän hankki siivoamalla pankissa ja tilapäisesti jonkun esimiehen kotona. Lukeminen oli hänen tärkein harrastuksensa. Hän vieraili Tammelan kirjastossa viikoittain ja toi lukemista sieltä sekä itselleen että pojille. Ilo oli sekin, että pojat perheineen asuivat lähellä. Salli sai lapsenlapsia kaikkiaan viisi. Sisarusten läheinen ystävyys kannatteli elämän arjessa ja juhlassa. Sisaren kanssa juteltiin päivittäin. Heillä oli yhteinen työpaikka. He tunsivat toistensa perheet ja kävivät usein toistensa luona kyläilemässä. Surut ja ilot jaettiin. Yhdessä kielitaidottomat sisarukset kävivät monta kertaa vierailuilla Ellin tyttären luona Göteborgissa ja myöhemmin Keski-Ruotsissa.

Salli toimi tukena ja turvana pikku-sisarelleen myös lääkärikäynneillä. Suvussa kerrotaan tarinaa, että Salli oli saattamassa sydänoireilevaa Elliä lääkärin vastaanotolle. Lääkäri kuitenkin yllättäen tiedusteli Sallin vointia. Hänellä oli ollut pahoinvointia ja lääkäri lähetti hänet oireiden takia saman tien sairaalaan. Häntä tutkittiin ja hoidettiin keskussairaalassa sydänvaivojen takia pari viikkoa. Uuden lääkityksen turvin Sallia oltiin sieltä kotiuttamassa, kun hän yllättäen kotiinlähtöpäivänä kuoli sydänveritulppaan 68-vuotiaana.

Salli Marjatan elämän ajalle osui kolme sotaa ja monen läheisen yllättävä kuolema sekä lukuisia vastoinkäymisiä. Voisi ajatella hänen kokeneen kovan kohtalon. Hän eli kuitenkin aikana, jolloin moni muukin oli kokenut kovia. Samassa suvussa sekä äiti, että anoppi olivat varhain menettäneet puolisonsa ja jääneet leskiksi. Elämän ikävät asiat Sallikin pystyi käsittelemään, unohtamaan ja kulkemaan eteenpäin. Hän otti ilon irti elämän pienistä hetkistä ja siitäkin, että sotalesket saivat oman erityiskohtelunsa.  Elämän kovuus oli antanut kyvyn pysyä rauhallisena ja ottaa vastaan sen, mitä vastaan tuli. Jos hän olisi arvioinut elämäänsä taaksepäin, sanoisi hän varmaankin: ”Olin minä tosi hyvä äiti, kun nämä kolme poikaani sain kasvatettua.”