Taiteilija Linda Vanhatalo - elämä ja lapsuuden päiväkirjat

Linda syntyi 1896 Valkealan Parolassa. Perhe muutti Mäntyharjun Uutelaan vuonna 1905, missä Linda aloitti koulunkäynnin Mäntyharjun kirkonkylän kansakoulussa ja pääsi aikanaan Mikkelin Yhteiskouluun. Keskikoulun päästötodistuksen saatuaan hän jatkoi opiskelua Ateneumissa Helsingissä ja valmistui piirtäjäksi ja taidemaalariksi.

Hän solmi avioliiton Armas Laineen kanssa vuonna 1921. Lindan puoliso oli Kymiyhtiön Kuusankosken paperitehtaiden piiripäällikkö, ja he asuivat aluksi yhtiön työsuhdeasunnossa. Linda teki taidetta ja hoiti samalla kotia.

Oma talo valmistui Valkealan, nykyisen Kouvolan, Miehoon. He saivat kolme poikaa (Timo, Esko, ja Ilkka). Kun lapset olivat pieniä, apuna oli poikien serkku Alli. Hän asui heidän luonaan useita vuosia, sillä Allin molemmat vanhemmat olivat kuolleet. Tässä Miehon kauniissa, huvilamallisessa kodissa Linda asui elämänsä loppuun saakka.

Päiväkirjat löytyivät hänen jäämistöstään. Lindan keskimmäinen poika Esko tiesi, että Linda oli kirjoittanut päiväkirjaa kaiken aikaa pieniin vihkoihin ja on isompana koululaisena kopioinut ne A4-kokoiseen paksuun vahakansivihkoon. Ei ole tietoa, onko päiväkirjan kirjoittaminen loppunut Lindan ollessa Mikkelissä koulussa vai onko tämä myöhempi yhdistämistyö jäänyt kesken. Päiväkirja kuvaa lapsen avomielisyydellä ja erittäin nautittavasti elämää vuosisadan vaihteen Suomessa.

Lyhennelmä Linda Eliisa Vanhatalon päiväkirjoista Venäjän vallan ajoilta

Minä olen yhdeksän vuotta vanha ja asun Uutela-nimisessä rusthollissa. On minulla neljä veljeäkin, vaan ovat kaikki minua pienempiä, eikä niistä ole paljon muussa apua kuin syömisessä ja pahanteossa. – Ei ne piiskaa niitä niin kuin minua on piiskattu ihan yhtenään. Ei ne enää piiskaa minuakaan, kun olen jo isompi, mutta toruu äiti sitä ahkerampaan ja sanoo, että älä aina pälpätä. Sitä harmittaa, kun ehdin joka paikkaan utelemaan. Äiti kun ei antaisi liikapaljon puhuakaan. – Toruu äiti noita poikiakin, vaikkei sen ääni paljon kuulu siinä metelissä. Isä vaan istuu aina kirja tai sanomalehti nenän edessä, eikä se silloin huomaa vaikka talo kaatuisi. Isä kun on hirmu ahkera lukemaan, äiti ei lue kuin saarnakirjaa sunnuntaisin, ei se jouda katsomaan sanomalehteäkään. Välin äiti sanoo isälle, että kiellä sinä Hermanni nyt noita poikia, kun särkevät kaikki tuolitkin. Sitten isä katsoo lehtensä yli, se lehti on Suometar ja sanoo, että olkaa nyt pojat hiljaa! Ei se muuta sano eikä ole vihainenkaan, mutta pojat lakkaavat heti keikkumasta – ja se on ihme, sillä äiti on käskenyt niitä kaiken päivää, eikä ne ole kuulleet mitään.

Viime kesänä meille syntyi tyttökin, eikä siitä ole kuin pelkkää harmia. Se natisee yhtenään ja sitä saa ehtimiseen heijata ja ammata. Isä sai sen Hermannin päivälahjaksi. Äiti makasi monta päivää saunassa sellaisella lavitsalla ja Anttilan muori oli paaterina. Se tulee aina sieltä Valkealasta, kun meille tulee uusia lapsia.

Ne käskivät sinne saunaan sitä tyttöä katsomaan, eikä minua olisi haluttanut. Enkä minä tykännyt siitä yhtään, se olisi saanut jäädä tulematta. Se oli punainen naamaltaan ja ihan mustapäinen kuin mustalainen. Olisi se poika ollut mukavampi, kun niihin on jo tottunut. Isä oli kuitenkin hyvillään, kun poikia on jo noin monta. Kun minä tulin ensimmäiseksi ja olin tyttö, ei ne silloin olleet hyvillään, kun olivat toivoneet poikaa. Sitä varten olenkin ollut niiden mielestä ihan jonninjoutava, enkä ole kelvannut paljon muuhun kuin toruttavaksi ja noita pienempiä ammaamaan. Äitiä hermostuttaa aina, kun en malta pysyä hiljaa, kun se on itse hiljainen. Äiti päivitteli kerran, että mihinkähän tuosta on noin haastava tullut! Se ”haastava” on valkealaista ja piiat nauravat sille. Ne nauravat monelle äidin sanalle takanapäin, kun Valkealassa puhutaan toisenlaista suomenkieltä.

Me muutettiin tänne Mäntyharjuun Valkealan Parolasta. Parolakin oli rustholli. Isä, joka lukee paljon ja tietää asioita, sanoi että rustholli oli ennen sellainen tila, jonka kuningas antoi jollekin ratsumiehelle, eikä siitä tarvinnut maksaa veroa. Senkun piti vaan ratsuja, että oli valmiina, jos kuningas sattui tarvitsemaan. En minä sitä oikein ymmärtänyt, eikä siitä ole enää kuin nimi jäljellä, kun ei ole kuningastakaan, vaan on keisari ja Venäjän valta.

Vaari oli ensin vastaan sitä Parolan myymistä, kun siellä oli suuret metsät, mutta kun se näki täällä nuo isot pellot ja kaiken karjan, ei se enää puhunut mitään. Vaari on hyvänluontoinen, mutta välin se kiroaa, että ”perkee”. Muuta kirosanaa ei vaari käytä eikä sitäkään sano järin vihaisesti. Yhtenä kertana se sanoi minulle, että käyppäs sie lapsein hakemassa tuolta lakalta se törikkö vaarille. Kun en tiennyt, mikä törikkö on niin kysyin. Vaari tuskaantui ja sanoi: Et sie nyt perkee tielä, mikä törikkö on? Se on sellainen iso pullo, jossa on tuohesta tehty suojus. Keskikokoista pulloa vaari sanoo puteliksi ja ihan pientä nassakaksi. Viime viikolla, kun oli kova ukonilma, oli vaari renki-Hiskin kanssa tuvan puoleisella rapulla. Hevonen oli pihassa jalottelemassa ja ukkonen iski aika kimauksen siihen kallioon, missä hevonen seisoi. Hevonen pelästyi ja loikkasi korkean riukuaidan yli tarhikolle, niin vaari sanoi, että perkeen oritta, vaikka se oli tammahevonen.

Täällä on huonot läävärakennukset sikseen kuin siellä Parolassa oli kivistä tehty navetta. Tämä asuntorakennuskin on harmaa ja vuorittamaton, kun taas Parolassa oli vuoritettu ja maalattu vaaleaksi. Noissa läävä- ja tallirakennuksissa on olkikatot, aitta ja asuinrakennuksissa on sentään pärekatto. Ei siellä Parolassa ollut missään olkikattoa ja rakennukset olivat kaikki muutenkin paremman näköisiä. Tämä asuinrakennus on kyllä isompi ja huoneita on enemmän, mutta ne on huonommassa kunnossa. Tupa on kauhean iso ja talvella kylmä, ettei piiat tarkene maata kuin uuninpäällä. Uuninpäällys on niin suuri, että sinne mahtuisivat rengitkin. Renkien sänky on kaikkein kylmimmässä paikassa ovensuun puoleisessa nurkassa. On niillä hyvät vällyt, mutta Hiski sanoo, että päätä palelee ja tarttis olla karvareuhka päässä. Pimeän aikana kun käy kova tuuli, niin se ujeltaa porstuassa, että ihan pelottaa, vaikka olisi mörköjä siellä pimeässä.

Kyökin ja tuvan puoleinen porstua on iso, ja sieltä menee ovi tupaan, kyökkiin ja isännänkamariin. Salin puoleisesta porstuasta on ovi saliin ja vieraskamariin joka on viimeisenä. Vieraskamarissa ei ole muut nukkuneet kuin Aato-setä joskus kesällä täällä käydessään. Talvella se on kylmillään, eikä sillä ole paljon muuta virkaa kuin omenia säilytetään niin kauan kuin niitä piisaa. Syksyllä sinne viedään kaikki omenat, kun niitä tulee niin paljon, ettei ne mihinkään muualle mahtuisi. Ne vaan kaadetaan ovesta lattialle ja niitä on ikkunoihin asti. Suuremmalta osalta niitä syötetään lehmille ja sioille. Isä toi kaksi hyvää nuorta omenapuuta Parolasta. Ne taisi olla ihan jalostettuja, mutta ei ne ruvenneet kasvamaan. Juuret ehti kuivettua, kun ne oli siinä muuttokuorman päällä ja oli kova helle. Tuossa saunan nurkalla on yhdessä puussa hyviä syömäomenia. Täällä on kirsikkapuitakin ja marjapensaita aika paljon.

Silloin kun me muutettiin tänne Mäntyharjuun niin se oli väsyttävä matka, kun ajettiin monta kymmentä kilometriä ja oli kova auringonpaiste. Me tultiin Valtolan kylän, Mäntyharjun aseman ja Kirkonkylän kautta ja nähtiin juna ja kirkko ja kellotapuli ja hautausmaa. Arvo, joka on neljäs järjestyksessä noista pojista, oli melkein vakavainen ja kapaloissa äidin sylissä, eikä itkenyt koko matkassa, vaan katseli silmät pyöreällään, kun sillä on niin suuret ja pyöreät silmät. Me ajettiin rilloilla ja sovittiin niihin kaikki muut, vaan Lauri joka on aina ollut vaarin poika, istui kieseissä vaarin sylissä. Väinö ja Eino väsyivät istumaan ja nukkuivat välillä, kun siinä oli mattoja ja vaatepusseja. Meitä oli aika roikka hevosia ja ajopelejä melkein parikymmentä, kun joka talosta lähdettiin meitä kyytimään.

Parolassa oli paljon käärmeitä, kyykäärmeitä ja mustia tarhakäärmeitä. Kerran me nähtiin kalloin vieressä ihan ruskea käärme ja isä sanoi, että se on vaskikäärme. Kyllä minä käärmettä pelkään, sillä kerran meinasin kuolla, kun kyykäärme puri minua. Äiti käski minua viemään lapsen räsyjä rantaan kiven alle likoamaan. Kun olin räsyt sinne laittanut ja tulin takaisin päin, näin tien vieressä kypsiä mansikoita ja astuin niitä ottamaan. Silloin käärme tuikkasi minua säären ja se teki kipeää. Sääreen tuli kaksi pientä haavaa ja niistä tillitti verta. Menin huuhtomaan niitä järvessä ja kuivasin koivunlehdillä ja itkin hätäännyksissäni. Sitten lähdin heinäpellon kautta kotiin, kun äiti toimitti tulemaan sen kautta ja käskemään heinänväet aamiaiselle. Ne olivat rantaniityllä heinänteossa. Siitä tuli aika pitkä matka ja en ollut viimeisellä päästä kävelemään. Väki oli jo lähtenyt, kun viivyin niin kauan. Oli kova vaiva ennen kuin pääsin kotiin, kun siihen jalkaan niin koski. Ajattelin, etten sano mitään, sillä pelkäsin että ne taas antavat selkään, kun en ehtinyt väkeä käskemään ja siitäkin käärmeen puremasta, että mitäs menin tien viereen enkä kävellyt viivyttelemättä, kerran asialla olin. Kun yhtenään kurittivat, en aina arvannut, mistä sitä voi saada selkäänsä.

Kun hiivin pihaan, istui vaari rapulla. Ne oli laajat kiviraput ja niistä voi mennä kolmelle suunnalle. Vaari istui vain siinä korkeammalla kohdalla, eikä olut mihinkään lähdössä. Yritin sellaisen kepin kanssa hiipiä ja leikkiä, ettei vaari huomaisi, kuinka kipeä se jalka oli. Pääsin viimein siitä sivusta vaarin taakse. Vaari ärähti, että mitä siinä oikein kähmit. Minua hirvitti, että jos se huomaa sen jalan enkä sanonut mitään, vaan hivutin itseni eteisen puolelle. Siinäkin oli vielä joku rappu, ennen kuin tulin sisäeteiseen, kun ensin oli lasikuisti. Pääsin viimein keittiöön, eikä siellä ollut ketään, mutta kuulin kamarista isän ja äidin äänen. Raotin varovasti ovea, eikä ne katsoneet minuun, vaan olivat pöydän päällä rähmällään ja katselivat ulos ja puhuivat heinänteosta. Pääsin kiikkutuoliin ja aloin kysellä niiltä käärmeenpuremasta, että onko se kuinka vaarallista jos käärme puree. Ne jotain olkansa yli vastasivat, eivätkä kääntäneet päätänsäkään. Viimein ne sanoivat, että mitäs siitä nyt ehtimiseen kyselet, kun niillä oli tärkeää puhumista.

Sitten laskin vaivalloisesti itseni kiikkutuolista lattialle ja hiivin tupaan ja töintuskin pääsin piian sänkyyn. Enkä sitten enää muuta voinut kuin rupesin surkeuttani itkemään. Oli paha olo ja jalkaa pakotti ylös asti. Viimein isä ja äiti lopettivat sen puhumisen ja tulivat kamarista pois. Äiti huomasi, että makasin siinä sängyssä ja itkin. Se kysyi, mikä minulla on. Silloin minun täytyi sanoa, että olen niin kipeä kun käärme on purrut minua jalkaan.

Niille tuli hätä käteen, eikä selkäsaunasta ollut puhettakaan. Isällä sattui olemaan konjakkia ja se sekoitti sitä sokeriveteen ja alkoi juottaa sitä minulle. Se oli pahaa, mutta se täytyi juoda ja lisäksi isä juotti lasillisen viinaa. Sitten ne nostivat höyhenpulterin makuuhuoneen lattialle ja minut pulterin päälle. Kun katselin ylös, niin katto pyöri silmissäni. Minä olin vissiin ihan humalassa. Siinä lattialla sitten makasin ainakin kaksi viikkoa. Turvotus oli ehtinyt jo melkein napaan asti, mutta siitä ylemmäs se ei enää noussut. Viinaa ei enää juotettu, vaan voideltiin puuöljyllä jalkaa. Lopulta sääreen ja reiteen tuli ulkopuolelle sellainen sinertävä sahalaitainen kuvio. Se muistutti ihan selvästi kyykäärmeen selkää ja sitä ihmeteltiin. Se muuttui vihertäväksi ja kellertäväksi ennen kuin se hävisi.

Se oli tuskallista aikaa siinä makaaminen ja ajattelin, että kyllä Jumala sen tautta rankaisi, kun yhtenään karkasin omin lupineni kylään. Kyllä minä aina sain siitä selkääni, mutta jos se ei Jumalan mielestä piisannut, kun en kerran parantanut tapojani.

Siitä käärmeenpuremasta olin kauan aikaa kipeänä. Vissiin ne luuli, että minä kuolen, kun naapurin emännät tulivat minua katsomaan ja lauloivat äidin kanssa virsiä. Kylän lapset katselivat peloissaan oven raosta, kun eivät hirvenneet tulla lähemmäksi. Minä itsekin ajattelin, että näinköhän minä nyt kuolen.

Mutta paranin minä viimein ja kun kykenin, niin kohotin itseni, että näin ikkunasta ulos. Sillä aikaa oli peruna ruvennut kukkimaan ja se oli kaunis näky, ihan täynnä punertavia kukkia. Tulin siitä niin iloiseksi ja pyysin, että joku hakisi minulle perunankukkia ja ne hakivat.

Parolassa meidän talo oli erillään kylästä pitkän kujan päässä ja kylään teki niin mieli. Siellä oli toisia tyttöjä ja kaikenlaisia mukavia leikkejä ja tavaroita. Kotona olivat kaikki poikia, pienempiä sai heijata ja ammata yhtenään. Sitä vartenhan ne eivät olisi päästäneet mihinkään, kun aikaihmisillä oli niin paljon työtä. Aikun Marjalla oli sininen pieni hajuvesipullo, oikein kaunis. Ei siinä hajuvettä ollut, mutta se haisi vieläkin hyvälle kun sitä nuuski. Sen täti oli tuonut sen, kun se oli ollut Viipurissa yhden upseerin rouvan piikana. Kujalan Ainalla oli posliinipäinen nukke, jolla oli oikea tukka. Aina oli saanut sen joltain niiden sukulaiselta, joka oli ollut Amerikassa. Olihan minullakin posliinipäinen nukke, mutta ei sillä ollut oikeaa tukkaa, eikä se ollut sen kauempaa kuin Mikkelistä.

Nyt me ollaan kuitenkin täällä Mäntyharjussa ja olen jo isompi ja ollut jo kansakoulussa. On täällä toisenlaista kuin siellä Valkealassa ja monella esineillä on ihan erilaiset nimet. Täällä rukoillaan heinätkin, kun heinäkasat on rukoja ja levällään ne karhoja, Valkealassa on lapohia. Syksymmällä kun ruis on leikattu ja kuhilaat kuivuneet, ne laitetaan aumoihin talveksi. Lyhteet laitetaan tähkäpuoli sisäänpäin ja aumoista tulee pyöreitä ja korkeita kuin torneja. Päälle pannaan olkia katoksi. Talvella ne vielä kuivataan riihessä, ennen kuin ruvetaan puimaan. Isä osaa tehdä kaikkein kauniimman auman. Ruoholan Aatu kun teki, niin se meni vintturalleen ja toiselle puolelle piti panna seipäitä tueksi.

Täällä on monta torppaa, jotka tekevät taksvärkkiä. Toisilla on hevonen ja ne tekee hevospäiviä. Vierulan Kusta on vaan mäkitupalainen, vaikka se on töissä melkein yhtenään, kun se tekee päivätöitä, joista maksetaan palkkaa. Eikä se siellä mökissä Marin kanssa paljon olekaan. Pyhä-aamunakin se vääntää itsensä tuvan penkille ja siinä istuu iltapäivään ja veistää juttua ja on mielestään mahdottoman hyvä viisastelemaan.

Tämä Vierulan Kusta renki Martin kanssa oli korjailemassa raja-aitoja. Niissä on paljon työtä ja ne täytyy pitää kunnossa, ettei lehmät pääse Harjulan ja Petäjämäen maille, eikä niiden lehmät meidän puolelle. Kusta sanoi äidille, että Tähikki on härillään. Tähikki on punainen lehmä, jolla on valkoinen pilkku sarvien välissä. Tiesin, että se viedään läävään härän kanssa. Jos se ei olisi härän kanssa, se ei saisi vasikkaa. Jos lehmä ei saa vasikkaa, ei se rupea lypsämään ja jos ei lehmä rupea lypsämään, myydään se lehmänostajalle ja joutuu tapettavaksi. Lehmillä on niin rankka kohtalo.

Sitten äiti meni keittiön puolelle ja käski mennessään minua hakemaan hellapuita, kun istuin jouten penkillä. Kusta ja Martti jäivät vielä tupaan, kun ne olivat vasta syöneet, kun eivät ehtineet ruoka-ajaksi kotiin. Menin Kustan lähelle ja kysyin, että kuinka nuo lehmät oikein tulevat härilleen. Kusta marnisteli naamaansa ja sanoi, että elukoille tulee sellainen kiima-aika. Ajattelin sitä ja kysyin, että tuleekos ihmisillekin sellainen. Silloin Kusta ja Martti hörähtivät nauramaan. Arvasin taas tehneeni tyhmän kysymyksen ja läksin noloissani puuliiteriin.

Rupesin tarkastelemaan aikaihmisten käytöstä ja huomasin, että miehet tulevat välin levottomaksi. etenkin kesäisenä aikana eivät saa unta, vaan käpsehtivät kaiket yöt ja koputtelevat piikojen aitan ovelle. Me maattiin paimentytön kanssa keskimmäisessä yläaitassa, joka on piikojen aitan vieressä. Kun olen herkkä uninen, heräsin välin yöllä niihin koputuksiin. Ne panevat illalla oven reikeliin, mutta kuulin kuinka ne yöllä aukaisevat oven niille koputtelijoille.

Meillä on tänä kesänä kaksi Anna nimistä piikaa. Sen toisen nimi on Björn, vaikka sitä Työrniksi sanotaan. Se on hoikka tyttö. Toinen Anna oli on tuosta Ruokolan torpasta ja on isompi ja komeampi. Kerran se Ruokolan Anna oli suutuksissaan Työrnin Annaan ja muutti makaamaan keskimmäiseen yläaittaan, missä mekin paimentytön kanssa maattiin. Yhtenä yönä tuli Salmensuun Antero koputtamaan ja pyysi monta kertaa, että Anna laske aittaan, mutta ei Anna ollut tietääkseenkään. Tunsin sen Anteron äänestä. Kun Antero vaan maanitteli, kiljaisi Anna viimein (——–) , ei sitä sanaa ilkeä sanoa, kun se on tuhma sana. Antero lopetti koputtamisen, oli hiljaa, huokaisi ja lähti pois. Kuulin kun Tillasen ja Hintikaisen muija puhui Annasta ja Anterosta ja sanoi, että Annalla on jo kihlat peräkamarin naulassa. Mikseiköhän se sitten laskenut Anteroa aittaan, kerran kihlatkin jo oli. Vai oliko siihen syynä se, että satuin heräämään ja olisin voinut puhua ihmisille. – Enkä minä malttanut aamulla olla puhumatta väelle, mitä yöllä tapahtui. Siitä minä sain Anterolta nuhteita, koska sellaiset asiat on pidettävä salassa.

Yksi hiiju-Popoksi sanottu, heikkojärkinen mies oli nähnyt, kun yksi kaupunkilais-herra talutti rouvaa käsipuolesta, niin Popo sanoi, että hullu näät kun päivällä riiaa. Popokin vaikkei ollut ihan viisas tiesi, että riijamiset oli toimitettava salassa ja enimmäkseen öiseen aikaan.

Tästä on kulunut jo kesä ja talvikin ja nyt on toinen kesä. Tänä vuonna ei meillä ole enää niitä Anna-nimisiä piikoja, kun Työrnin Anna meni yhden kauppiaan apulaiseksi ja Ruokolan Anna sai kevättalvella tyttölapsen. Se on nyt tuossa kotonaan ja käy välillä päivätöissä taloissa, kun lapsi on vastuksena, ettei voi mennä piiaksi Sen täytyy kuljettaa sitä aina mukanaan, kun ei sen äitipuoli rupea lasta katsomaan. Lapsi on aika hyväjuoninen, ei paljon muuta itke kuin nälkäänsä. Talonväet katsoo lasta, että saa töitä tehdä. Anna on riski ja hyvä työihminen. Antero ei mennyt Annan kansaa naimisiin. Jos ei ole miestä, niin lapsenteko on häpeäksi ja siitä lapsesta tulee huor-lapsi.

Talvella olin kirkonkylässä koulussa ja olin siellä viikot kortteerissa. Pyhäksi isä hakee aina minut kotiin. Isää sai aina välin monena lauantaina varttua pimeään asti, ennen kuin se malttoi lähteä. Olisi sitä jo lähtenyt, kun kotona oli aina lauantaina kaikenlaista hyvää syötävää. Kortteerissa olin omissa eväissä ja sain kyllä keittoa, mutta ei se ollut sellaista kuin kotona. Siinä kortteerissa pidettiin kirkkomiehiä yötä ja ne saivat ostaa kahvia ja vehnästä. Sitä varten siellä oli niitä isäntiä, jotka tekivät norrikuppeja ja joiden kanssa isä istui ja puhui niin mielellään.

Silloin kun Isä haki joululomalle, ehti tulla ihan pimeä ja satoi suuria lumihiutaleita, ettei nähnyt kelvon paria metriä eteensä. Meillä oli laatikossa kaikki jouluostokset, kun kauppias ne siihen laittoi. Siinä ne olisi hyvin pysynytkin, jos ei me olisi kaaduttu ojaan. Kun hevonen oli seisonut kylmissään, lähti se kotiin päin aika kyytiä. Isän täytyi pidätellä mutkissa, ettei menty nurin. Pimeässä tuli hevonen vastaan ja ehdittiin väistää, ettei ajettu yhteen. Mutta niitä olikin kaksi peräkkäin, ehdin juuri sanoa siitä toisesta, kun reet rysähtivät yhteen ja meidän reki kaatui maantien ojaan. Sillä toisella tulijalla oli pitkä työreki, eikä se kaatunut. Siitä reestä kirottiin ja haukuttiin, että kuka helvetin tolvana se noin taitamattomasti ajaa, ja kaikenlaisilla ne on ohjakset käsissä. Eihän ne meitä pimeässä tuntenut. Isää vissiin kenkutti, kun se on hevosmies ja kilpa ajaja, muttei se sanonut mitään. – Kaikki jouluostokset, sokeritopat, kahvipussit, rusinat, veskunat, isän Armiro-paketti ja kaikki kaatuivat ojaan. Vehnäjauhosäkki pysyi reessä, kun se oli istuimen alla. Isä oli itsekin kuin lumiukko, kun se kömpi ojasta ylös. Minä etsin tulitikkujen kanssa niitä tavaroita, kun isällä oli täysi työ, että sai pelästyneen hevosen pysymään paikallaan. Kaikki lumeentuivat, vällyt ja ostokset – minua paleli kintuista lopun matkaa.

Silloin kun isä vei minua kouluun, sanoi se opettajalle, että tämä tyttö on niin vallaton, että tätä on pidettävä kovassa kurissa. Mutta ei minua sen enempää kovistettu kuin toisiakaan. Naisopettaja, joka opetti meille piirustusta ja kirjoitusta, melkein lellitteli minua, kun olin niissä hyvä. Kerran opettaja käski minua piirustamaan taululle mäenlaskijan isossa koossa. Se piti jäljentää lukukirjasta. Kuva sai olla taululla monta päivää, kun koululle oli tulossa tarkastaja. Tarkastaja ihmetteli, että niin pieni tyttö oli sen tehnyt ja jatkoi, ettei arvannutkaan, että täällä joukossa piilee taiteilija.

Keväällä taas tulin kotiin, on täällä kyllä mukavampaa, kun ei tarvitse istua paikallaan. Nyt meillä on Hilma ja Manta nimiset piiat. Manta on laiha ja isonenäinen ja sillä on edestä hampaat katkenneet. Kuitenkin se nauraa hohottaa aina suu auki, että keltaiset hampaantyngät näkyvät. Hilma on pyöreä tyttö, korea ja punaposkinen. Se on aina iloisella tuulella, mutta huolimaton se kuuluu olevan. Kun se sai sellaisen punakukallisen retonkileningin, piti se sitä yhtä kyytiä niin kauan, että se oli oikein likainen. Viimein se pani sen lipeäveteen hautumaan ja siitä meni värit sekaisin, eikä se enää kelvannut kuin riihelle. Ei Hilmalla parempia vaatteita olekaan, kun se pitää ne kaikki samannäköisiksi.

Ne on kovia lentämään tansseissa ja poikien perässä. Ne repivät minun myrtistä kauneimmat oksat, joissa on valkoisia kukkia. Minulle tuli paha mieli ja vähän itketti, mutta en minä niille piioille saanut sanotuksi mitään, eikä äitikään. Kun piiat on niiden poikien kanssa, niin haluaahan ne haista hyvälle ja laittavat myrtinoksia rintaansa.

Niillä on kaikenlaisia metkuja, kun haluavat olla pojille mieliksi. Ne ovat irrottaneet yhden permantolankun aittansa lattiasta. Maito tongat on aina lypsyn aikana rojuaitan rapulla. Rojuaitta on piikojen aitan alapuolella. Kun ne illalla lypsää, niin ne laittaa isoon emalimukiin ja litran mittaan salaa maitoa ja panee rojuaittaan. Kun äiti kaipasi litran mittaa, sanoin että se on piikojen aitassa. Myös paimentyttö oli nähnyt, mitä peliä ne pitävät. Ei niille siitä kuitenkaan mitään sanottu, olihan sitä maitoa kesällä. Mutta Martti ei kyllä tykännyt, kun tytöt hyysää kylän poikia, eikä talon rengeistä välitä.

Petäjämäen Eemeli oli soittamassa, kun meillä oli viime viikolla talkootanssit. Kupparin Matti kulkee kylästä toiseen eikä ole kauan missään. Kun se on jonkun päivän työssä, lähtee se taas muille maille. Kaikki tanssipaikat se koluaa ja on hyvä tanssimaan ja on aina lattialla, kun pelit soi. Nytkin talkoissa näytteli hyvää tanssitaitoaan ja hyvin näkyikin, kun Matti on pitkänhuiskea mies ja komean näköinen. Sillä on punertava kiharainen tukka, laihat posket ja suoranenä ja pienet viikset sen komean nenän alla. Myöhemmin Matti meni tyttöjen aittaan, ja toisia poikia keljutti, kun Matilla käy aina niin hyvä säkä tyttöjen kanssa. Pojat menivät ja irrottivat aitan parvelta hiljaa raput sillä aikaa, kun Matti oli aitassa. Pojat menivät tallin ylisille kyttäämään, kuinka Matille käy. Matti ei hämärässä huomannut, että raput puuttuivat, vaan putosi yhtä kyytiä alas asti. Mutta Matti ei ollut millänsäkään, vaan nousi ja lähti kujaa pitkin tiehensä. Pojat jäivät noloiksi, kun olivat toivoneet, että Matti suuttuisi ja alkaisi noitua. Mutta Matti on sellainen velikulta, että se päätteli tekevänsä niille suuremman kiusan kun ei ole tietääkseenkään.

Ei tästä kesästä osaa paljon muuta sanoakaan. Ai niin, olihan meillä tosiaan Antto-eno vähän aikaa kesälomalla. Eno on pitkä mies ja hyvissä vaatteissa ja nauraa aina, että höhö – höhö! Se on kauhean leikkisä ja teiskasi poikien kanssa tuvan lattialla. Välillä se lauloi venäläisiä lauluja ja tanssi ripaskaa. Se on hurjan näköistä tanssia. Eno osaa soittaa viulua, muttei viulu ollut mukana. Eno osaa puhua venäjää ihan hyvin, kun se on Pietarissa virassa. Se marssitti poikia pitkin tuvan lattiaa ja komensi niitä venäjäksi ja nauroi taas, että höhö – höhö! On minulla toinenkin eno, se on maanmittari. Mummo mielellään mainitsee, että poika on maanmittari, kun se on siitä niin hyvillään. Tätä enoa sanotaan Sylli-enoksi, kun sen nimi Sylvester. Sylli-eno ei ole vielä käynyt täällä Mäntyharjussa, kun se asuu Vaasassa asti. Sen rouva on ruotsinkielinen, eikä osaa suomea ainakaan hyvin. Anttilan vaari sanoo, että Sylli-eno on vielä parempi viulunsoittaja kuin Antto-eno. Yhdessä ne ovat soittaneet monet häät ja tanssit kesälomillaan. Molemmat enot ovat käyneet Heinolan reaalilyseota.

Täällä Mäntyharjussa on yksi täti, eikä minulla muita tätejä olekaan. Se täti on tuolla Jäniskylän Saarikon talossa emäntänä ja on minun kummini. Se puhuu hiljaisella äänellä ja kun se nauraa, niin silmät menevät ihan sikkaraan. Eikä siitä osaa muuta sanoakaan, kun ei se ole sen merkillisempi. (mutta kuitenkin hänen poikansa on tunnetuimpia muotoilijoita Suomessa ja maailmalla; Tapio Wirkkala).

Yksi setäkin minulla on Mikko-setä, enkä minä ole sitä usein nähnyt. Mikko-setä on vanhempi kuin isä, eikä ole järin puhelias. Kun Mikko-setä oli mennyt alaikäisenä naimisiin, oli vaari ollut sitä ensin vastaan, kun oli katsonut sille jonkun muun emännäksi. Mutta ei setä luopunut siitä tytöstä, joka on Tuohikotin Kukkumäen talosta. Viimein vaari oli tehnyt taikoja ja laittanut salaa pöydän alle suolaa. Jos suola yön aikana tulee ruskeaksi, niin silloin ei ole hyvä kieltää. Aamulla suola oli ruskeaa ja vaari oli sanonut Mikko-sedälle, että laita hevonen valjaisiin ja menkää kirkolle kihlojen ja kuulutusten ottoon. Miniää ei tuotu Parolaan, vaan setä meni Kukkumäelle kotivävyksi ja niin isästä tuli isäntä Parolan kartanoon, vaikka on nuorempi veli.

Kohtahan tämä kesä loppuu ja on mentävä taas kirkolle kouluun. Paimentyttökin lähtee aloittamaan rippikoulua. Olen kirkolla samassa kortteerissa kuin ennenkin. Tämän paikan isäntä, joka on postinkuljettaja ja pitää lihamiehen hommaa niinä päivinä kun ei ole postinajoa, on alkanut katsomaan sillä silmällä tuon Hannan perään, joka on sen kasvattitytär. Isäntä on ollut leskimies muutaman vuoden. Hanna on vasta seitsemäntoista, hoikka ja aika mukavan näköinen ja sanoo isäntää sedäksi. Setä on lähemmäs viisikymmentä ja ruma, ei ole paljon tukkaakaan ja sekin on harmaa. Punainen nenä on kuin turnipsi ja pienet vaaleat silmät ja neliskulmaiset suuret kasvot ja koko mies paksu jällikkä. Miten sitä nyt nuoren tytön luonto ottaa vastaan, kun siinä ei ole yhtään miellyttävyyttä.

Setä vahtii Hannaa, eikä päästä mihinkään. Kerran kun tuossa lähellä oli työväenyhdistyksen iltamat, niin Hanna pyysi minua mukaan ja me mentiin sinne, sillä aikaa kun setä oli postinajossa. Ei me uskallettu kauan olla, katsottiin vaan kuvaelma, jossa oli metsänneitoja lakanat ympärillä ja harsoa päässä. Lattialla oli varpuja ja peili keskellä niin kuin lähde, siitä ne metsänneidot kurkkivat itseään ja lauloivat ”sua lähde kaunis katselen…” Kuvaelman jälkeen lähdettiin juoksujalkaa kotiin. Setä olikin ehtinyt tulla ja oli vihainen ja veti Hannaa letistä. Hanna sen kun niiskutti. Näin minä muulloinkin, että Hannalla oli silmät turvoksissa ja tiesin sen itkeneen.

Kerran näin, kun setä oli ottanut Hannan syliin istumaan ja supatti jotain sille, mutta Hannaa vaan itketti. Siitä lähtien setä käski Hannaa sanomaan Jalmariksi ja sinuttelemaan. – Hanna ei enää sanonut sedäksi, mutta oli se SINÄ työlästä Hannalle, ettei kieli meinannut taipua sanomaan niin kuin oli käsketty. Sitten ne menivät kihloihin ja sunnuntaina oli kihlajaiskahvit. Minä olin kotona enkä niistä enempää tiennyt, näin vaan sormuksen Hannan sormessa. Joululoman aikana ne menivät naimisiin ja Hanna muutti kulmakamariin sedän viereen maate. Minulle tuli paremmat olot, kun minä sain maata yksin, leveässä sängyssä, jossa me olimme Hannan kanssa nukkuneet vierekkäin. Mutta ei Hanna valittanut elämäänsä, teki vain aamusta iltaan työtä, kun piti hoitaa koko huusholli ja on kaksi lehmääkin. Aina on keittämistä ja leipomista, kun ihmisiä käy kahvilla ja välillä ruokamiehiäkin. Hannalla ei ollut mitään huvituksia, eikä se saanut olla muiden nuorten kanssa.

Keväällä me mentiin Olgan kanssa pyrkimään Mikkelin yhteiskouluun. Olga on minun paras ystävä ja Olgan isä meitä sinne vei. Ei minun vanhempani välittäneet minun koulukäynnistäni, mutta kun itkin ja mourusin, sain lähteä. Meidät hyväksyttiin molemmat ja syksyllä alkoi koulu. Kyllä isä sitten lähti minua viemään ja hommasi kortteerin yhden torikauppiaan luo, joka taisi olla sen norrikuppikavereita. Se torikauppias haisi usein viinalle ja sen emäntä oli ikävänsorttinen marisija. Niillä oli yksi tytär, jo melkein rippikouluiässä. Se yski yhtenään ja minun piti maata kamarissa laidasta vedettävässä sängyssä sen yskivän tytön kanssa. Pariskunta makasi kyökissä, eikä niillä muita huoneita ollutkaan. Minun on vaikea maata toisen kanssa, kun en ole tottunut ja olen herkkäuninen. Rupesin hommamaan toista kortteeria. Siinä tytössä kuului olleen keuhkotauti, johon se kuolikin myöhemmin. Mutta ei se tarttunut minuun, vaikka samassa sängyssä makasin.

Sitten minä pääsin leskirouvan luo samaan kortteeriin, missä Olga oli. Niilläkin oli vain kaksi huonetta, mutta muuten mukavampaa, varsinkin kun Olga oli siellä. Leskirouvalla oli oma tytär Salli, joka oli meitä vähän vanhempi ja kävi tyttökoulua. Välillä me Olgan kanssa riitaannuttiin, kun Olga alkoi jankuttaa jotain asiaa, vaikka tiesi itsekin olevansa väärässä. Kun sanoin että lopeta jo, niin se vain yltyi. Kerran minä suutuin ja otin hellan koukusta varpuvispilän ja löin sitä. Olga rupesi itkemään, mutta ei se enää sen jälkeen kiusannut minua kiehumapisteeseen. Tässä kortteerissa ei yskitty ja siinä oli sekin hyvä puoli, että päärakennuksessa asui ihan ihanan näköinen poika Niilo. Sen isä omisti päärakennuksen ja piharakennuksen, missä me asuttiin, ja pihan ja liitereitä. Niilo kävi yhteiskoulua, mutta pari luokkaa ylempänä. Usein me leikittiin piilosilla oloa, heitettiin palloa ja käytiin Likolammen jäällä luistelemassa. Niilokin oli meidän kanssa piilosilla, ja me kaikki tykättiin siitä, kun se oli niin nätti poika.

Sitten yhtenä aamuna kun menin kouluun katua ylöspäin, juoksi Niilo ohitse ja pisti paperilapun käteeni. Siihen lappuun oli kirjoitettu: ”Rakastan sinua, älä petä minua niin kuin Salli.” Se oli ensimmäinen rakkauskirje, minkä minä sain ja minua alkoi ihan päästä huimata. Enkä kelvon nähnyt enkä kuullut koko päivänä mitään, kun se kirje teki niin kovan vaikutuksen. – Ajatella, että Niilo rakastaa minua! – En ymmärtänyt muuta kuin olla ja rakastaa, enkä puhunut toisille tytöille mitään. Ei siinä muuta ollutkaan. Me vain katseltiin toisiamme ja rakastettiin! Kerran kun oltiin piilosilla, otti Niilo minua kädestä ja puristi ja minä tunsin ihmeellisen väristyksen itsessäni. Keväällä jouduimme kaikki erilleen, kun koulu loppui. Kun tulin syksyllä takaisin, ei rakkaudesta ollut paljon mitään jäljellä.

Muutin taas uuteen kortteeriin. Tätäkin piti leskirouva, mutta hänellä oli useampia huoneita ja kaksi aikaihmistä tytärtä. Vanhempi oli konttorissa virassa ja nuorempi tuli sinä keväänä ylioppilaaksi. Siinä oli toinen Arma-niminen tyttö kortteeria, ja ruokamiehiä kävi syömässä. Rouvalla oli vielä kaksi aikamiespoikaa – mutta juoppoja molemmat. Vanhempi oli muurari ja nuorempi postivaunussa valtion hommissa. Tämä oli kaikkein mukavin kortteeri, kun tytöt olivat niin iloisia ja hauskoja, ja rouvakin oli hyväntahtoinen. Rouva oli lihava ihminen, jolla oli ohut valkoinen tukka ja puhui toisinaan marisevalla äänellä, niin kuin olisi ollut väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Eikä hänellä ollut sivistynyttä käytöstä, slilä näin, että hän usein liiterin takana pissi seisaaltaan, vaikka huusi oli ihan vieressä.

Meillä on luokanvalvojana maisteri Kanerva ja hän meni kihloihin musiikinopettajan kanssa. Kanerva on terävä-nenäinen ja suu on kuin vingerpori ja tukka tiuhalla nutturalla. Musiikinopettaja on pitkänpuoleinen, tukka aina kahjollaan ja pyöreä pystynenä. Ne kävelevät aina käsikoukkua ja katselevat toisiaan ”dundeellisesti”. Ei luulisi tuon Kanervankaan saavan sellaista ilmettä naamaansa, kun on luokan edessä kuiva kuin kapakala, eikä ymmärrä leikistä mitään.

Luokanvalvoja siirsi minut eteen kolmannelle pulpettiriville, vaikka olen aika pitkä edessä istumaan. Sanoi, että voi paremmin pitää minua silmällä, kun häiritsen luokkaa. Jouduin Einari Lappalaisen viereen, joka istuu edessä samasta syystä. No, ehkä muut saavat paremman rauhan, kun me kaksi syntipukkia istutaan samalla pulpetilla ja touhutaan keskenämme. Einari on ilkeä välillä ja vetää minua letistä – ja turhamainen. Näyttelee valkoisia käsiään ja sukii tukkaansa, niin että saa otsalle sellaisen kiemuran. Sitten kysyy minulta, eikö hänellä ole kauniit silmät ja tukka, ja minun täytyi myöntää niin olevan. Hänen naamansa on pyöreä ja nysänenäinen, mutta en viitsinyt siitä huomauttaa. Ajattelin, että olkoon niin nätti kuin tykkää!

Rehtorina tässä koulussa on Sajaniemi, ja hän on hyvin tykättävä opettaja. Sajaniemi opettaa äidinkieltä ja historiaa, ja minä olen hänen kanssaan hyvissä väleissä . Olen saanut ainekirjoituksessa aina hyviä numeroita. Nyt minun täytyy muistaa sanoa ihmisistä että HÄN, eikä SE niin kuin puhekielessä tulee sanottua. Kyllä sen kirjoittaessa muistaakin, mutta jos minä nyt Mäntyharjussa rupeaisin niin sivistyneesti puhumaan, nauraisivat sille kylän siatkin ihmisistä puhumattakaan. Sanoisivat että nyt sillä on mennyt sivistys päähän, kun käy kaupungissa koulua.

Maisteri Kemiläinen, jota sanotaan VPK:ksi kun etunimi on Ville Pekka, opettaa matematiikkaa. HÄN on likinäköinen ja pitää silmälaseja. Takapenkillä tekevät koiruuksia, kun HÄN ei oikein hyvin näe sinne.

On sitä ihminen joskus aika hölmö. Kerran kirjoitin tunnilla paperilapulle runon, joka kiersi luokassa: Blyärtspenna, voi kuinka ihanaa, sen maisterimme Pekka vain täysin tajuaa! Kyllä, kyllä; On sitä ihminen kyllä joskus aika hölmö!