“Äiti rakas ja muut”
Pikkuinen rintamamiestalo seisoi kallion nyppylän päällä, hiekkatien päässä. Lapset leikkivät pihalla. Leluja ei heillä ei juurikaan ollut, mutta kekseliäisyydellä löytyi aina jotakin leikeissä hyödynnettävää. Sinä päivänä pikkuveli oli napannut isän muurauslapion leikkeihinsä. Taimi pyysi pikkuveljeä antamaan sen, hänkin tahtoi mukaan leikkiin. Pikkuveli nakkasi lapion siskolleen, mutta käsien sijasta se osuikin Taimin nenään ja viilsi samalla siitä palasen irti. Anna-äiti kuuli lasten metelöivän pihalla, riensi hätiin ja päättäväisin ottein painoi tyttärensä nenänpään takaisin paikoilleen. Siihen se sitten jäi, samaan paikkaan josta oli irronnutkin. Nenänpää pysyi napakasti paikoillaan läpi Taimin elämän. Tapaus kuvastaa hyvin olosuhteita, joihin Taimi oppi jo lapsesta pitäen. Se on otettava vastaan mitä elämä antaa, täytyy vain sopeutua tilanteeseen ja luovia eteenpäin.
Mummoni Taimi Maria Yrjänheikki (o.s. Viitasaari) syntyi elokuussa 1924 Anna Sofia (o.s.Aittala) ja Kustaa Oskari Viitasaaren perheen toiseksi vanhimmaksi lapseksi. Taimi sai myöhemmin vielä viisi nuorempaa sisarusta. Makkarkosken kylä, jossa Anna ja Oskari seitsemän lapsensa kanssa asuivat, sijaitsi muutaman kilometrin päässä Oripään keskusta-alueesta. Kotitalossa perheen asuintiloina toimi keittiön, eteisen ja olohuoneen lisäksi yksi makuukamari. Hyysikkä oli pihalla, aivan kanalan vieressä ja peseytymistilat talon kellarikerroksessa. Elämä oli niukkaa, kuten monella muullakin tuolloin.
Lapset oppivat jo varhain työn tekemisen mallin. Maaseudulla riitti askareita, polttopuut ja vedet kannettiin sisään, pyykit pestiin käsin, kanat ja kasvimaa tarvitsivat huolenpitoa. Sisarussarjan vanhimpana tyttärenä Taimin tuli luonnollisesti myös katsoa pienempien sisarusten perään. Vartuttuaan Taimi sai lähteä mummonsa tilalle Aittalaan piikomaan. Aittalassa hän kohtasi evakoita, jotka olivat joutuneet jättämään kotinsa. Taimi tunsi sääliä nähdessään, kuinka nälkiintyneitä evakot olivat kuljettuaan pitkän matkan Karjalasta Turun liepeille. Taimi muisteli evakoiden olleen kohteliaita. He valmistivat metsästä poimimistaan sienistä ruokaa, jota tarjosivat myös talon väelle kiitoksena suojapaikasta. Sienien syönti hämmästytti kovasti nuorta Taimia, hän oli tottunut siihen, että sieniä syövät vain lehmät laitumillaan.
Taimin ollessa 15-vuotias syttyi sota. Hän koki kolme sotaa: talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan. Sota-aikaa kesti yhteensä noin neljä vuotta vuosien 1939-1945 välillä. Varttuminen sotien aikana, huoli, pelko, epävarmuus tulevasta ja toivon viriäminen sotien välisenä rauhan-aikana on varmasti jättänyt jälkensä, vaikkei Taimi itse kuvaillut tämän ajanjakson elämäänsä maaseudulla kovasti vaikuttaneenkaan.
“Aloin piirtää nyt jonkun sanan sinne”
Nuorten miesten ollessa rintamalla, olivat kirjeet ainoa mahdollisuus pitää yhteyttä vastakkaiseen sukupuoleen. Taimi huomasi lehdestä itseään muutamaa vuotta vanhemman Reinon kirjeenvaihtoilmoituksen. Hän kirjoitti ja sai Reinolta vastauksen. Parin kirjeen jälkeen sovittiin jo tapaaminen ja Taimi pyöräili serkkunsa Ilonan kanssa liki 50 kilometrin matkan tapaamaan Reinoa. Taimi kertoi myöhemmin Reinon tuntuneen mukavalta mieheltä.
Suhde eteni ja toisella tapaamisella jo sovittiin häistä. Taimi ja Reino vihittiin juhannuksena 1944. Tuohon aikaan monista materiaaleista oli pulaa ja kankaiden tilalle kehiteltiin monenlaisia korvikkeita, joista yleisin oli paperi (1). Myös Taimilla oli paperikengät, jotka jalassaan hän asteli 19-vuotiaana avioon. Kukkakimpun naapuri antoi lahjaksi morsiamelle, siihen kukat oli kerätty pihalta. Sulhasen hääpukuna toimi sotilasasu. Häät pidettiin Taimin lapsuuskodissa. Pappi polkaisi paikalle pyörällä, vaihtoi ladossa papin asun päälleen ja tuli vihkimään nuoren parin.
Nuori sulho oli kuvaillut Taimille heitä Pohjois-Suomessa odottavaa asuntoa. Alkoi yhteinen taival ja muutto pohjoisempaan. Muuton yhteydessä Taimi sai kotoaan lehmän. Matkalla pohjoiseen Taimi kyseli, missä se lahjaksi saatu lehmä on. Selvisi, että tuore puoliso oli sen hänen tietämättään myynyt. Arveli ehkä rahalle olevan enemmän tarvetta kuin lehmälle. Lehmän myyminen suretti Taimia pitkään, sillä se oli ollut ainoa asia, minkä hän lapsuuden kotoa sai mukaansa.
Reinon äiti oli menehtynyt ennen nuorten vihkimistä, eikä hänen isästään ollut tietoa. Appivanhempia ei näin ollen ollut ja Taimin omat vanhemmat ja sisarukset jäivät monen sadan kilometrin päähän. Perillä Ylitornion Pekanpäässä he majoittuivat Reinon tuttavien luo asumaan. Nuoripari sai lämpimän vastaanoton talossa asuvalta perheeltä, muttei toisten nurkissa, peräkammarissa, asustelu oikein sitä ollut, mitä Taimi oli Reinon puheista odottanut.
Uusiin naapureihin ja yhteisöön tutustumista vaikeutti osaltaan pohjoisen murre. Se poikkesi siitä, mihin Taimi oli Oripäässä tottunut. Puhetapojen ero aiheutti haasteita muillekin kuin Taimille. Taimi kuuli myöhemmin naapurin tokaisseen toiselle, että “voisihan siellä Taimin luona käyä, mutta ko ei ymmärrä mitä kieltä se puhhuu”.
“Tuntui, että kuolen siihen paikkaan”
Taimin ja Reinon esikoislapsi Pertti syntyi vuonna 1945 perheen asuessa Pekanpäässä. Kolme vuotta myöhemmin syntyi perheeseen toinen poika, joka sai nimekseen Martti. Pian perhe muutti paremman elämän perässä lähemmäs Taimin vanhempia.
Tuberkuloosi oli 40-luvun Suomessa yleinen, tarttuva keuhkotauti, johon sairastuneita hoidettiin usein kaukana kotoa sijaitsevissa laitoksissa (2). Sairaus kylvi kauhua ja siihen sairastuneiden hoidot olivat usein pitkiä, jopa usean kuukauden mittaisia jaksoja parantoloissa (2). Taimikin sairastui ja joutui pidemmäksi aikaa keuhkoparantolaan, eroon läheisistään. Taimin ollessa parantolassa oli pieni Martti-poika mummonsa Annan hoivissa. Sairaus vei Taimilta voimia ja hän oli heikossa kunnossa. Lääkäri kertoi lähipäivien olevan ratkaisevia toipumisen kannalta ja varoitteli tilanteen olevan vakava. Monet laihtuivat sairauden vuoksi huomattavasti ja osana hoitoja parantolassa annettiin potilaille kermaa. Taimillekin sitä tarjottiin. Kerman saanti tuntui aivan kummalliselta, sillä eihän Taimi mikään herrasväkeen kuuluva ollut. Pikkuhiljaa Taimin vointi koheni ja voimat alkoivat palautua. Pitkän hoitojakson jälkeen hän lopulta pääsi takaisin perheensä luo ja lapset rakkaan äitinsä syliin.
“Asumme nyt taas tässä entisessä”
Vuosien mittaan muuttoja tuli useampia eri puolille Suomea. Usein perhe hankki huonokuntoisen talon, jota kunnostettiin ja sitten myytiin. Toisinaan kauppa kannatti, aina ei.
Taimi ja Reino muuttivat poikiensa kanssa Oulaisten Kauraperälle 1940-luvun lopulla. Siellä asuessa perheeseen syntyi ensin Terttu vuonna 1951 ja vain vuotta myöhemmin toinen tytär, Martta. Lyhyellä ikäerolla syntyneistä tytöistä tuli tiivis kaksikko. Taimi huolehti kodista ja lapsista Reinon pitäessä perheen kotona pientä kauppaa. Reino myi sivutoimenaan vakuutuksia ja töiden vuoksi hänellä oli kylän ensimmäinen auto käytössä (3).
Muutamaa vuotta myöhemmin perhe täydentyi kolmannella pojalla, joka sai nimekseen Markku. 1960-luvun alussa perhe muutti Tornioon, josta tuli Taimin viimeinen ja pitkäaikaisin asuinpaikkakunta. Taimi kuvaili kirjeessä äidilleen Annalle Torniossa asumista seuraavasti: “Tähän kaupunki asumiseenkin on jo tottunut aluksi se oli oudompaa kun tuossa 5-10 metrin päässä on taloja eikä päivääkään sanota nyt ovat jo alkaneet päivää sanomaan sentään ne on olevinaan niin kaupunkilaisia, vaikka tämä on melkein kuin maaseutua pientä kaupunkia…”
Taimin ja Reinon nuorimmainen, Riitta syntyi Taimin ollessa 38-vuotias. Syntymän yhteydessä ei havaittu mitään erityistä, mutta tytön sisaruksiaan hitaampi kehittyminen alkoi huolestuttamaan Taimia. Neuvolassa lasta tutkittiin ja hänellä todettiin olevan kehitysvamma. Vain reilua vuotta Riitan syntymän jälkeen perhettä kohtasi suuri suru. Syksyllä 1964 poliisit tulivat perheen ovelle tuomaan suruviestiä. Taimin ja Reinon esikoinen, Pertti, oli menehtynyt autokolarissa vain 19-vuoden iässä.
Musertavasta surusta huolimatta elämän oli jatkuttava. Perheessä oli monta suuta ruokittavana ja markat usein tiukassa. Kun rahaa oli, se meni ruokaan. Vaatteita hankittiin pakon edessä, mutta luistimia tai suksia ei lapsille ollut varaa laittaa. Ruuaksi tehtiin usein leipäressua tai perunoita ja läskisoosia. Äitiään Annaa Taimi kiitteli kirjeissä vuolaasti joululahjoista tunnustaen äidilleen, ettei itsellä ollut mitään laitettavaa pukinkonttiin, eikä pukki ilman Annan lähettämää pakettia olisi käynyt lainkaan.
Kotona oli turvallista, vaikka Reino pitikin tiukkaa kuria. “Kläppi kainalossa kotia ei ole tulemista, tuossa on oven reikä”, ohjeisti isä lapsiaan. Taimi oli perheelle omistautuva äiti ja piti aina lastensa puolta.
Talojen rakentamisen, korjaamisen ja myymisen sekä muiden töiden lisäksi Reino kävi välillä reissutöissä, kuten siskon rakennustyömaalla Varkaudessa “mestarina”.
Lasten kasvettua isommiksi lähti myös Taimi töihin. Hän teki enimmäkseen siivoustöitä, kävi pesemässä yleisen pesulan saunaa ja myöhemmin siivosi sahalla. Töihin Taimi kulki pyörällä tai talvisin potkurilla. Toisinaan tytär istahti potkurin kyytiin ja tuli mukaan auttamaan siivouksessa. Taimin ja Reinon lapset lähtivät hekin työhön jo nuorina, kuten tuolloin tapana usein oli.
“Se on täällä niin leväperällä vähän noitten vammaisten asia”
Riitan nuoruusvuosien aikaan kehitysvammaisen asuminen vanhemman luona ei ollut itsestäänselvyys, vaan vaihtoehto oli usein laitoshoito, joka saattoi sijaita kaukanakin kotoa. Taimi ei halunnut laittaa tytärtään laitokseen, jollei se ollut aivan välttämätöntä. Vuonna 1977 säädetyn kehitysvammalain myötä avopalveluja alettiin pikkuhiljaa kehittämään, mutta silti vielä 1980-luvulla laitos oli yleisin asuinpaikka kehitysvammaisilla (4).
Torniossa Riitalle sopivaa koulua ei ollut ja toisella kymmenellä oleva tyttö joutui kulkemaan koulussa yli 120 kilometrin päässä Rovaniemellä. Polttoaine oli kallista, eikä tyttöä siksi ollut mahdollista hakea joka viikonlopuksi kotiin. “Mekin ootimme näin kauan kun tännekin aika lupailtiin, että silloin ja silloin tulee erityisluokka, eikä sitä ole vieläkään Tornioon saatu ja tavalliseen kouluun ne ei ota, kun ei ole lakia semmoista”, totesi Taimi kirjeessä äidilleen.
1970-luvun lopulla laki mahdollisti avioeron vain, mikäli avioparin välit rikkoutuivat taikka toinen puolisoista täytti jonkin laissa luetelluista syyllisyysperiaatteen kohdista (5). Taimin ja Reinon yli 30-vuotta kestänyt liitto alkoi rakoilla. Yhteinen tie oli kuljettu loppuun ja helmikuussa 1980 Taimi ja Reino tuomittiin eroon.
Parisuhteen päättyminen ja perheen hajoaminen oli Taimille valtava järkytys. Alkuun hänestä tuntui, ettei erosta ja siihen liittyvistä asioista voisi mitenkään selvitä. Ero aiheutti paitsi taloudellista epävarmuutta, myös surua ja häpeää.
Jälleen kerran oli kuitenkin vain pakko taas sopeutua. Yhteinen omaisuus jaettiin ja Reino muutti toiselle paikkakunnalle. Taimi puolestaan muutti nuorimman tyttärensä kanssa kunnan vuokra-asuntoon.
“Olen minä vielä tuota pankkia siivonnut”
Avioerosta huolimatta oli katsottava eteenpäin. Taimi jatkoi elämää kahdestaan Riitan kanssa. Ensialkuun koti löytyi kerrostalosta, mutta Taimi muutti Riitan kanssa melko pian saman kadun varrelle, jossa oli Reinon kanssa aiemmin asunut. Samassa pihapiirissä asuivat jo aikuistuneet lapset Martta ja Markku perheidensä kanssa. Tässä samassa talossa Taimi sitten asustelikin loppuelämänsä ajan. Viimeisimmät työvuodet Taimi siivosi pankin tiloja parina iltana viikossa. Tällöin seuraksi lähti toisinaan omien lasten sijasta tyttärentytär.
Muutamaa vuotta eron jälkeen Taimi sairastui syöpään. Hänen hoitojensa aikana Riitta oli välillä kehitysvammaisten asuntolassa ja välillä samassa pihapiirissä asuvan Martta-siskonsa perheen hoidossa. Martan ollessa töissä oli kodinhoitaja auttamassa hoidossa.
Taimi oli Oripäähän suuntautuneilla matkoillaan ottanut lapsuuden kotinsa pihalta mukanaan malvaa. Kasvin hän oli istuttanut Tornion kodin kukkapenkkiin, siinä se muistutti kotiseudusta. Malvaa hän helli kahvinpuruilla ja sadesäällä hän usein pyörähti pihalle kastelemaan kukkia. Sadevedet Taimi keräsi tarkoin talteen ja sisäkasveja hän puolestaan kasteli vedellä, johon oli kananmunan ja appelsiinin kuoresta liottanut talteen ravinteet. Pikkulinnuille Taimi jutusteli viedessään aamuisin lintulaudan juurelle lautasen, johon hän hetkeä aiemmin oli kerännyt aamupuuron rippeet kattilasta. Kattilan hän ensin kaapi puhtaaksi lusikalla ja lopuksi sormella pyöräytti talteen kattilan reunaan jääneet puurot.
“Kyllä mulla tekee mieli tulla sielä käymään miten se nyt järjestyy, tulisko ja uskaltaisko sitä junalla lähteäkään jos ei osaa perille Riitan kans”, pohdiskeli Taimi suunnittelen matkaa lapsuusmaisemiin. Kotiseudulta Oripäästä Taimi kertoi kaipaavansa aikaisin tulevaa kevättä. Jonkinlainen kotiseutuikävä tai juurettomuus häntä taisi vaivata, sillä vielä muutamaa vuotta ennen kuolemaansa Taimi kertoi, ettei kokenut vielä itseänsä torniolaiseksi. Lapset ja lapsenlapset sekä lapsenlapsenlapset pitivät hänet kuitenkin pohjoisessa.
Nuorena menehtyneen poikansa Pertin koulutodistukset Taimi antoi tyttärelleen ja pyysi häntä pitämään veljensä todistukset hyvässä tallessa “jotta olisi jotakin mikä osoittaisi Pertin olleen olemassa”.
“Toinen toistaan tukien”
Elämänsä ehtoopuolella Reino muutti takaisin Tornioon. Hän halusi rakentaa uudestaan yhteyttä lapsiinsa ja Taimiin. Eron jättämistä syvistä arvista huolimatta Taimi kutsui Reinon luokseen kahville.
Vaikka parisuhde oli jäänyt jo kauan sitten taakse, niin entisen avioparin välille syntyi jonkinlainen uusi hauras yhteys. Jollei Reino olisi menehtynyt vuonna 2003, olisi tästä ehkä ajan mittaan voinut kehittyä syvempi ystävyys.
Riitta oli Taimin elämänsä keskiössä ja hän halusi tyttärensä voivan hyvin. Jonkinlaista ylpeyttäkin hänessä oli. Pärjäämään oli ollut pakko oppia, eikä hän ei halunnut anella apua. Sitä oli kerran kunnalta pyydetty ja ei silloin annettu, niin uudestaan ei alettu kyselemään.
Huolenpitoa saivat Riitan lisäksi myös muut hänen läheisensä. Jo aikuisiksi kasvaneiden lasten sekä lastenlasten vaikeudet parisuhteessa, terveydessä tai elämässä yleensä olivat Taimilla usein mielenpäällä. Vierailleen hän ohimennen sujautti voidellun ruislimpun siivun kahvikupposen viereen. Kirjeissä äidilleen Taimi muistuttelee äidin peräkammarissa asuvia velipoikiaan sanoilla: “ja ruokkikaa pojat kanat kunnolla, ettei Äitin tartte kipiänä raahata raskaita ämpäriä”.
Taimi halusi elää mahdollisimman pitkään yhdessä Riitan kanssa. Hän totesi usein heidän elävän “toinen toistaan tukien”. Tansseissa, ravintoloissa tai harrastuksissa Taimi ei kulkenut ja jos hän joskus jonnekin kylään tai tapahtumiin lähti, oli tytär useimmiten mukana. Hänellä oli tapana lukea ääneen Riitalle televisio-ohjelmien tekstityksiä ja riippumatta siitä, oliko Riitta huoneessa vai ei, selosti Taimi ääneen saippuasarja Kauniiden ja Rohkeiden tekstit ja tapahtumat. “No nyt se Ritke menee tuonne…”. saattoi kuulua, mutta selostus vaimeni kyllä, kun vieras totesi osaavansa lukea itse.
Taimi kantoi kovasti huolta Riitan tulevaisuudesta ja mietti, mikä tyttöä odottaisi ja kuinka tämä pärjäisi, kun hänestä itsestään ei enää olisi huolehtimaan. Huoli Riitasta oli varmasti suurena syynä siihen, että hän pyrki peittämään viimeiseen saakka omien voimien hupenemisen. Lopulta kuitenkin kovat vatsakivut pakottivat Taimin hakeutumaan sairaalaan. Tällöin vointi oli jo sen verran heikentynyt, ettei hän päässyt enää edes käymään kotona, vaan Taimi menehtyi 87-vuoden iässä sairaalassa.
Taimi laskettiin perhehautaan, johon häntä ennen oli haudattu hänen nuorena menehtynyt poikansa Pertti ja entinen puolisonsa Reino. Siihen on varattuna paikka myös vastikään menehtyneelle Riitalle. Ihan pian siinä Taimin vierellä, viimeisellä leposijalla, ovat siten hänen vanhin ja nuorin lapsensa.
“Mummo rakas”
“Olen usein miettinyt sinun elämääsi ja sen vaiheita. Sinä synnyit Turun kupeessa, Oripäässä, ja ehdit elämäsi aikana asua usemmalla paikkakunnalla. Suurimman osan elämästästäsi vietit kaukana kotiseudustasi, Tornionjokilaaksossa sekä Torniossa, että Ylitorniolla. Vartuit ja arvioiduit sota-aikaan, koit esikoislapsesi traagisen kuoleman, kävit läpi useampia vakavia ja voimia verottavia sairauksia sekä avioeron aikana, jolloin eron aiheuttama häpeä oli raskas taakka kannettavaksi. Mistä löysitkään niin paljon tahdonvoimaa ja sitkeyttä nousta aina uudestaan jaloilleen?”
Asuin lapsuuteni mummoni Taimin kanssa saman kadun varrella, joten saatoin piipahtaa montakin kertaa päivässä hänen luonaan. Mummon luokse oli helppo mennä, hän oli lämminsydäminen ja huolehtivainen. Riippumatta siitä, oliko edellisestä tapaamisesta viikkoja vai tunti, hän tuntui aina olevan tyytyväinen, kun joku läheisistä tuli käymään tervehtimässä. Koti oli hänen turvasatamansa, “Mennään pian, että päästään poiskin”, oli yksi lauseista, joka usein hänen suustaan usein kuultiin.
Mummossa oli jonkinlaista mielen tyyneyttä, hän opetteli hyväksymään asiat, joita ei voinut muuttaa. Tähän toki voivat vaikuttaa myös osaltaan taloudellisesti sekä muulla tavoin tiukat vuodet, joita hän oli kokenut. Vaikka elämä oli toisinaan kovaa hän ei valittanut murheitaan muille, vaan löysi iloa pienistä asioista, perheestä, pihapiirin eläimistä ja piparkakkutaikinasta, jota mummo joskus teki pienen annoksen. Ihan vain maisteltavaksi.
