Sylvi syntyi Pyhäjokivarressa Alakosken taloon Oulaisten Hirsiperälle pari vuotta Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1919. Sylvin pitkään elämänkaareen mahtuivat kaikki Suomen 12 presidenttiä Ståhlbergistä Niinistöön.

Vanhemmat olivat Heikki ja Kaisa Raudaskoski. Heikki-isällä siunaantui kahdesta avioliitosta yhteensä 13 lasta, joista Sylvi oli nuorin. Lapsuuskoti oli vahvasti uskonnollinen, olihan Heikki-isä körttisaarnaaja Juho Raudaskosken poika.

Sylvin lapsuudessa ja nuoruudessa ei juuri kouluja käyty. Ainakaan maaseudun tyttöjä ei kannattanut kouluttaa. Koulutushan saattaisi mennä hukkaan tulevan perheen myötä. Työntekoon ainoastaan kannustettiin. Luku-, kirjoitus- ja laskutaito kuitenkin saavutettiin muutaman viikon kiertokoulussa.

Sylvi muutti pois lapsuuskodistaan Petäjäskoskelle avioiduttuaan Kotkan Hanneksen kanssa vuonna 1940. Tuolloin käytiin juuri toista maailmansotaa ja Hannes oli rintamalla. Vaikka kotitila oli kylän ja jopa koko pitäjän suurimpia, Sylvi sai kotoa lähtiessä mukaansa yhden lehmän kuten sisarensa Taimi ja Helmi olivat saaneet aiemmin. Tästä ja muusta tyttöjen ja poikien eriarvoisesta kohtelusta johtuen Sylvi kannusti tyttöjä koulunkäyntiin ja omaan ammattiin. Omaa rahaa oli oltava.

Sylvi-täti oli taitava käsityöihminen. Ompelutaidosta leivän jatkeena olikin suuri apu hänen jäädessään leskeksi vähän yli 40-vuotiaana 52 vuotta sitten. Avioliitto Hanneksen kanssa oli lapseton. Sylvi oli tuttu vieras ja ihan perheenjäsen äitini lapsuuskodissa Oulaisten Irvanperän Ketosilla. Hänen apuaan tarvittiin usein, koska Helmi-mummolleni ja Kauno-vaarilleni syntyi tiheään tahtiin kaikkiaan kahdeksan lasta. Sylvi kuului vakiovieraisin Ketosella niin juhlapyhinä kuin arkisemmissakin kekkereissä. Samoin hänet kutsuttiin suvun rippi-, ylioppilas- kuin hääjuhliin. Sylvin kautta korostui suvun tärkeys ja vanhempien ihmisten kunnioittaminen.

Leskeksi jäätyään Sylvi myi Petäjäskosken kodin ja muutti Soihtulan taakse rivitaloon. Kodin täyttivät lukuisat ja taidolla tehdyt käsityöt. Käsityötaidosta pääsi osalliseksi myös seurakunnan Teresa-piiri, missä Sylvi virkkasi satoja torkkupeittoja vietäväksi slummien lapsille Intiaan. Käsitöiden lisäksi Sylvin mieliharrastus olivat ristikot, joiden ansiosta hänen järkensä ja muistinsa pelasivat partaveitsen terävinä lähes loppumetreille saakka.

Vaikka Sylvi oli lapseton leski, ei hän yksinäinen ollut. Suku oli laaja, ystäviäkin oli. Sylvi tykkäsi reissata aikanaan muun muassa mummuni ja vaarini kanssa. Suomi ja Pohjoismaat tulivat tutuksi. Kävivätpä he kolmisin ihan Kanadassa saakka sukulaisia tapaamassa. Tuohon aikaan 1970-luvulla moiset ulkomaanmatkat eivät olleet todellakaan tavallisia. Sylvi suunnitteli uutta Kanadan reissua vielä vähän ennen kuolemaansa. Käsilaukku riippui rollaattorin sarvessa lähtöasemissa odottamassa uutta reissua.

Sylvi oli yleensä aina valoisalla mielellä ja elämäänsä tyytyväinen. Hän ei valittanut. Vanhuuden loppumetrit toivat kuitenkin suoruutta puheisiin. Muun muassa sukulaisia käytiin läpi tiheällä kammalla, suorastaan täikammalla. Asioita ei tarvinnut arvailla, eikä niitä jätetty rivien väliin.

Sylvi sai elää pitkän elämän, yli 94 vuotta, omassa kodissaan. Lopulta omasta kodista oli muutettava pois, kun terveys reistaili eivätkä voimat riittäneet enää yksin asumiseen. Sängynpaikka löytyikin terveyskeskuksen vuodeosastolta. Yksinäisen vanhuksen elämää ajatellessani mietin, riittääkö pelkät viranomaiset vanhuksen ainoiksi omaisiksi. Eivät riitä. Läheisiä tarvitaan hoitamaan vanhuksen asioita byrokratian eri rattaissa. Joudutaan jopa vaatimaan ja valvomaan, että vanhus saa tarvitsemansa hoidon ja palvelut. Sylvi auttoi sukuaan ja sai vanhuudessa apua omilta sisarentyttäriltä.