Viivi tunnetaan kuvanveistäjä Ville Vallgrenin vaimona pikemminkin kuin kuvataiteilijana, mutta miten hän tähän asemaan päätyi, ansaitsee tulla kerrotuksi.
Suurperheen lapsi
Flora Olivia (Viivi) syntyi Rautalammilla 11.10.1967 kuvernementinsihteeri, nimismies Ivar Lindbohmin ja Elvira Breitholtzin kaksitoistalapsiseen perheeseen. Molempien vanhempien suvut olivat Ruotsin kautta Suomeen siirtyneitä balttialaisia. Isä, Viitasaarella syntynyt, oli asunut jo Rautalammin kirkonkylässä, mutta ennen Viivin syntymään ostanut Hankaveden rannalla sijaitsevalla kummulla sijainneen Nipurin talon ja sen naapurin Montuksen.
Nipuri oli iso kartanomainen, mutta huonossa kunnossa oleva talo (on olemassa autiona, kunnostusta odottavana 2025) ja isä alkoi kunnostaa sekä taloa että tilaa. Viivi kertoo elävästi ja yksityiskohtaisesti nostalgisista lapsuusmuistoistaan elämäkerrassaan Sydämeni kirja. Tuossa kirjassa kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti ja lämpimästi elintapoja ja arjen töitä sen ajan Rautalammin suurpitäjässä.
Isä oli toimen mies. Ahkeruus ja työ olivat kunniassa, ei muuten olisi pärjätty ison perheen kanssa, vaikka talossa oli neljä kotiapulaista ja saman verran renkejä ja vielä virka-apulainen. Koko tuon lauman ruokkimiseen jo tarvittiin valtavasti työtä. Viivi oli usein isän mukana kalastus- ja metsästysmatkoillakin ja koki isän molemmat puolet, leikkisyyden ja toisaalta ankaruuden, jos asiat eivät sujuneet hänen haluamallaan tavalla. Lukemistakaan ei isä suosinut, varsinkin romaani piti äkkiä piilottaa pöydän alle, jos isä sattui tulemaan huoneeseen. Pojat komennettiin raivaamaan kivisiä peltoja ja tytöt vaikka ripsumaan paarmoja lehmistä lypsettäessä.
Viivi ei kuitenkaan valittanut. Hän teki kuuliaisesti sen mitä häneltä ja lapsilta siihen aikaan arjessa vaadittiin. Se oli hänestä aivan luonnollista. Äitiä Viivi myös arvosti korkealle, vaikka hän myöhemmin elämässään ei toiminutkaan äidin ihanteiden mukaan.
Viivin lapsuuden ”elokuvat”
Määräajoin taloissa työskentelevät käsityömestarit, suutarit, ompelijat ja sepät olivat lasten mielenkiinnon kohteina. Silmä tarkkana seurattiin kenkien ja pukujen valmistumista. Kun omat kengät olivat valmiit, niitä ihasteltiin ensin sängyn vieressä ainakin ensimmäinen yö ennen kuin raskittiin ottaa käyttöön.
Viivin erikoisen riemun aihe oli Kivisalmen sepän tulo taloon. Pieni, nokinen mies oli Viivin mielestä kuin taikuri ja Viivi sai katsella miten punaiseksi hehkutetusta raudasta syntyi hänelle oma puukko. Seppä oli itsetietoinen sanoessaan, että muut tekevät mitä osaavat ja minä teen mitä tahdon. Käsityömestarit söivät perheen kanssa, ei keittiössä, kuten muut työntekijät.
Yksi lapsuuden ”elokuvista” oli pellavan viljelyn seuraaminen ja sen monivaiheinen käsittely liotuksineen loukutuksineen ja lihtaamisineen. Tuvassa saattoi olla kymmenenkin mummoa touhussa päällään tomua ja päistärettä. Isolla talkoopannulla keitettiin virkistykseksi kahvia.
Koulutielle
Viivi kertoo kirjassaan ruvenneensa itkemään kun ”gouvernantti” eli kotiopettaja ilmestyi perheeseen. Nyt loppuisi lapsuus. Tuo vaihe oli kuitenkin lyhyt. ”Ison pappilan neidit” avasivat pienten lasten koulun ja perheen lapset vietiin sinne ja he pääsivät vain sunnuntaiksi kotiin. Opettajat eivät olleet kovinkaan päteviä ja he vaihtuivat usein. Lapset, 12 tyttöä, nukkuivatkin yönsä samassa luokkahuoneessa missä opiskeltiin.
Oppimisen halu oli Viivillä suuri, mutta hän oli herkkä ja otti monet tarinat hyvin tunteellisesti ja itkeskeli usein. Muut pilkkasivat häntä ja isosisko Anni teki tunneilla temppuja huomattuaan opettajan taitamattomuuden ja virheet. Isän nuhteet eivät hillinneet Annia.
Jyväskylän tyttökouluun
Siskot Anni ja Venni olivat Viiviä vanhempia. Viivi oli vasta kymmenvuotias kun heidät ja Yrjö-veli lähetettiin kouluun Jyväskylään. Kuopio olisi ollut lähempänä, mutta koska isän veli ja muitakin tuttuja asui kaupungissa, Jyväskylä valittiin.
Asunnoksi vuokrattiin pieni harmaa puurakennus. Muuttokuorma vietiin hevosella jäitä pitkin ja kuormassa tuli mukana Mari-apulainen, lehmä ja sille häkillinen heiniä. Ruokatarpeita niin paljon kuin mahdollista, olihan sitä kotona omasta takaa. Vallesmannin leipä ei ollut leveä ja oli monta elätettävää.
Vaikka Mari piti lapsia hyvin, jopa hemmotteli joskus ”junttapullalla”, ikävä oli kova, itkettiin usein yhdessä. Kotiin päästiin vain pidemmillä lomilla, mutta onneksi vanhemmat vierailivat joskus Jyväskylässä. Pitkät hyytävät kotimatkat hevosen reessä Konneveden selillä olivat usein kärsimystä. Viivi arveli isän säästävän hevosia mäkien noususta, jäällä kun oli tasaista ja ehkä päästiin hieman suorempaa tietä.
Rautalammin seurapiireistä Jyväskylän opettajaseminaariin
Viivi piti Rautalammin sydänsuomalaista pitäjää kulttuurin keskuksena. Sivistyneistöä ja kartanoita oli paljon ja niiden asujaimisto ja nuoriso järjestivät monenlaisia juhlia ja tapaamisia. Viivi kuitenkin viittasi kintaalla kosijoille, vaikka ihastuksiakin oli. Hän kävi käsialan valmennuksessa ja joutui isänsä kirjuriksi. Mitään ikävämpää kuin puhtaaksikirjoittaminen hän ei tiennyt. Viivi haaveili teatterista ja näyttelijän ammatista, mutta sen isä ehdottomasti kielsi. Sen sijaan isä vaati Viiviä menemään seminaariin ja lainasi sitä varten rahaa veljeltään ja niin oli Viivi 17-vuotiaana pääsytutkinnossa. Hän ei antanut kokeissa parastaan, odotti ettei pääsisi sisään, mutta kauhukseen näki nimensä hyväksyttyjen joukossa.
Seminaari oli Viivin mielestä kuin vankila. Nyt menee neljä nuoruuteni vuotta hukkaan, hän ajatteli ja rimpuili talon sääntöjä vastaan. Asunnotkin vaihtuivat usein. Vasta kolmantena vuonna hän päätti ryhdistäytyä ja alkoi opiskella kunnolla. Kun hän saisi ammatin, hän voisi alkaa elää oman tahtonsa mukaan, pääsisi pois isänsä liivin taskusta.
Viimeisenä seminaarivuotena hän esiintyi koulun suuressa juhlassa. Hän lausui runon Torpan tyttö ja siitä opettajaltaan suuret kiitokset: ”Vahinko, että ette päässyt omalle alallenne.” Silloin Viivi päätti, että tämä on viimeinen kerta, kun hän alistuu. Nyt ei hänen tielleen enää tulisi esteitä. Vähänpä hän tiesi.
Opettajaksi, avioliittoon ja emännäksi
Viiviä pyytämällä pyydettiin opettajaksi Lempäälään. Viivi olisi halunnut kaupunkiin, mutta ajatteli, että tuoltahan ei ole pitkä matka Tampereelle sentään ja hyväksyi tarjouksen. Ilmeni, että Kuljun kartanon omistaja K.V. Palander oli perustanut koulun ja hänen poikansa, varatuomari Werner Palander oli käydessään Jyväskylässä laulujuhlilla ihastunut Viiviin ja järjestänyt tuon kutsun tulla opettajaksi. Niinhän siinä sitten kävi, että jo kuuden viikon opettajapestin jälkeen Viivi hetken harkittuaan suostui kosintaan ja jätti koulun sijaisen hoidettavaksi. Opettajan toimi ei ollut alkuunkaan häntä kiinnostanut, enemmän taiteet, musiikki ja teatteri ja hän laskeskeli, että rikkaan miehen rinnalla hän olisi vapaa tekemään mitä halusi.
Kun nuoripari meni näyttäytymään kotona Rautalammilla, isä asettui poikkiteloin eikä antanut naimalupaa. Viivi oli kuitenkin jo täysi-ikäinen, eikä isän lupaa tarvittu ja niin pari oli jo muutaman kuukauden päästä naimisissa. Viivi sai nyt elää ilman rahahuolia, matkustella ja järjestää juhlia, joissa hän tutustui moniin kuuluisuuksiin ja taiteilijoihin. Perheeseen syntyi tyttö ja poika.
Taiteilijuus polttelee takaraivossa
Viivi kirjoittaa elämäkerrassaan näin:
Taiteilija Fredrik Ahlstedt oli ensimmäisen mieheni serkku ja asui siihen aikaan kesäisin Paraisissa. Olin tutustunut häneen ja hänen taiteilijarouvaansa sukulaisesittelyssä Helsingissä ja tunsi heitä kohtaan erityistä ihastusta, koska he olivat taitelijoita. …….Kysyin Fredrikiltä eräässä istunnossa, mistä sitä tietää, että on syntynyt taiteilijaksi ja miten uskaltaa aloittaa. Siihen hän vastasi: ”Sen tietää siitä, ettei voi olla aloittamatta.” Sehän oli hauska kuulla! Minäkin voin siis aloittaa ja kokeilla, kun jo lapsesta saakka olin niin ihmeen paljon pitänyt piirtämisestä. Kysyin, enkö pääsisi hänen oppilaakseen kesällä. ”Kyllä se käy päinsä”, hän vastasi, ”olen juuri aikonut perustaa Paraisissa pienen oppikerhon maisemamaalausta varten.”
Viivi otti lapset mukaan tuonne saaristoon ja alkoi innokkaasti maalata. Myöhemmin hän kuuli, että Akseli Gallen-Kallela oli muodostanut Ruovedelle pienen oppilaskerhon taiteilijaksi aikoville. Gallen antoi Viiville luvan tulla mukaan. Viivi valitti Gallenille, että tahtoisi ikuistaa kankaalle luonnon tunnelmain eri vivahduksia, joiden kauneuteen vallan uppoaa. ”Mutta kun en osaa enkä tavoita niitä, tuntuu kuin se valuisi sormieni lävitse maahan” Gallen piti tästä vertauskuvasta ja sanoi: ”Minä piirustan sen.” Nyt tämä kuva on hänen hautamuistomerkissään.
Niin Viivi aloitti Gallenin maalauskurssilla. Viivi sai opastusta Gallenilta ja Gallen vuorostaan pyysi arviota Viiviltä Poriin suunnittelemastaan mausoleumista. Yllätyksekseen Viivi sai huomata Gallenin huomioineen hänen tekemänsä muutosehdotukset.
Avioeron jälkeen taide vie Viivin mennessään
Elämä ei ollut tyhjää. Tapahtui paljon, töitä oli paljon, mutta avioliitto ei ollut onnellinen. Lapsiaan Viivi rakasti yli kaiken, mutta joutui jättämään heidät isälle, kun lähti omille teilleen. Nyt oli oman elämän ja taiteen nälkä kasvanut liian suureksi. Hän ei halunnut olla kenenkään orja, hän kirjoittaa. Tuohon aikaan kuitenkin taiteilijat olivat enimmäkseen miehiä ja naisen oletettiin vain olevan tukijana ja muusana.
Viivi muutti Helsinkiin. Hän kertoo kirjassaan, että lapseni saattoivat minut tuiskuisena aamuna asemalle. Toki he saivat myös oleilla minunkin luonani loma-aikoinaan. Nyt oli koko taide-elämä auki. Viivi kävi taidenäyttelyissä ja konserteissa, ammensi sieluunsa kaipaamansa oppia, tietoa ja kauneutta.
Viivi harjoitti taideopintoja Helsingin yliopiston piirustussalissa ja Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1905. Hän opiskeli Taideteollisuuskeskuskoulussa 1907 – 09, jossa opetti mm. arkkitehti Armas Lindgren. Hän sai pian ensimmäisen palkinnon hopeisen kahvikaluston mallin sommittelussa. Rohkeana ihmisenä hän oli mukana kaikissa riennoissa ja lähti opintomatkalle Pariisiin (1908-1912) ja Tukholmaan. Muotokuvatilauksia alkoi tulla.
Viivi tapaa Villen – Villen tasavalta 1913 – 1940
Viivi touhusi Leppävaarassa olevalla huvilarakennuksellaan, jonka hän oli onnistunut saamaan alulle perittyään yllättäen Henrik Bergströmiltä niin suuren summan rahaa, että se oli mahdollista.
Elämäkerrassaan Viivi kuvaa heidän ensimmäistä tapaamistaan herkullisesti:
Oli sitten suuret taiteilijaseuran illalliset Nybergin kahvilassa. Tulin varta vasten niiden takia Bergkullasta (Leppävaarasta) kaupunkiin……..Olin myöhästynyt. Saapuessani juhlaan astuttiin juuri pöytään. Paikkani oli määrätty taiteilija Vettenhovi-Aspan viereen pitkän pöydän toiseen päähän…….Silmäni pysähtyivät kummallisella magneettisella voimalla erääseen henkilöön, joka istui juhlapöydän toisessa päässä. Hän oli juuri sen varjokuvan näköinen, jonka aina ikään kuin heijastuksena näin tieni vieressä: valkotukkainen, punaposkinen, sinisilmäinen mies.
Kysyin vierustoveriltani, kuka hän oli. ”Sehän on Ville Vallgren! Ettekö te häntä tunne, kun olette ollut niin monta vuotta Pariisissa?” En tuntenut! Olin ollut niin ujo ja arka, etten ollut mennyt häntä tervehtimään. Kun kerran puhuin tästä Wenzel Hagelstamille, sanoi hän: ”Suomalaiset häiritsevät Vallgrenia käynneillään niin paljon, että on parempi olla menemättä sinne.” Ja niin se jäi.
Kuinka ollakaan, kun ateria oli syöty ja tultiin kahviin, nousi Vallgren paikaltaan ja tuli suoraa päätä luokseni, pyysi Vettenhovia esittämään itsensä ja siirtymään siitä muualle antaakseen hänelle paikkansa, koska jo muka oli saanut tarpeekseen siinä istua…..
Tästä alkoi Viivin ja Villen yhteinen elämä, joka kesti Villen kuolemaan asti, eli 27 vuotta. Villen mielestä Viivissä oli oikea taiteilijan hehku. Molemmat tunsivat sopivansa toisillensa luonteidensa, elämänkatsomuksensa ja taipumuksiensa puolesta.
Tapahtumarikasta yhteiselämää
Ville palasi Pariisiin, teki töitä ja ne myivät hyvin. Huvila, Villa Paarmio, valmistui ja sinne saatiin hyvät työtilat molemmille ja niin he ahkeroivat yhdessä, mutta ehtivät viettää vilkasta seuraelämää ja järjestää kalaaseja.
Ville löysi hyvää rasvaista ja helposti käsiteltävää savea tontin kaivosta ja myöhemmin lähistöltä. Tuosta savesta he muotoilivat pienoisveistoksia. Viivi myös maalasi ja piirsi.
Pariskunta tunnettiin laajalti ja heidän monet eriskummalliset tapansa herättivät hilpeyttä kyläläisissä. Molemmat olivat eläinrakkaita ja yksi kummallisuuksista oli heidän possulemmikkinsä, jota he rusetti kaulassa kuljettivat mukanaan. Sika-Pelle oli heidän lemmikkinsä ja talonvahtina oli kalkkuna, joka rääkyi ohikulkijoille. Saattoipa Viivi ottaa lehmänsäkin mukaan kävelylle ja sitoa sille huivin päähän vilustumisen ehkäisemiseksi.
Pari asui myös pitkään Pariisissa kansalaissodan aikoihin ja Porvoossa, matkusteli ahkerasti, mutta teki myös yhdessä töitä. He nauttivat elämästä, hyvästä ruuasta ja viinistä ja tietysti vastustivat kieltolakia. Tukholmaan he lähtivät sodan jaloista vuonna 1939 ja siellä Ville sairastui ja kuoli seuraavana vuonna.
Viivin taiteilijuus
Viivi arvosti Villen töitä yli kaiken. Tuntuu, että hänen oma kehityksensä jäi nyt toissijaiseksi. Elämäkerrassaan hän ei juuri puhu omista töistään. Hän jäi varjoon ja tuntuu kuin hän olisi tehnyt sen mielellään. Hän nautti elämästä Villen rinnalla.
Rautalammin museon Vallgrenit ja Gallen-Kallela -näyttelyssä (2.5.2025 – 30.9.2025) oli esillä monta Viivin työtä, mm. hänen tekemänsä ehdotukset Minna Canthin patsaaseen. Viivi lie ollut innokas osallistumaan kilpailuun, olihan hän saman seminaarin kasvatti kuin Minna. Vaikka työt olivat taitavia, ei tuolloin vielä uskallettu valita voittajaksi naisen työtä. Viivin kuuluisimmaksi teokseksi mainitaan heidän yhteisen hautansa hautakivi Sureva nainen Porvoossa.
Viivi oli myös kirjallisesti lahjakas. Omaelämäkerta on kirjoitettu mukaansatempaavasti. Seminaarinsa aikana hän esiintyi laulajana ja runojen lausujana ja kirjoitti runoja ja kronikoita. Hän halusi luoda itse jotain uutta, puhtaaksikirjoittaminen ei todellakaan sopinut hänelle.
Irtautuminen sivistyneistön elämäntavasta ja lapsuuskodin perinnöstä
Viivi oli rohkea nainen aikanaan. Sivistys, koulutus ja ammatillinen kunnianhimo koski vain miehiä, naisen tuli hoitaa kotia.
Anna-Riikka Pasanen on tehnyt Historian tutkinto-ohjelman gradun Viivistä, missä hän ansiokkaasti analysoi Viivin elämän eri vaiheita. Hän on alistuva nimismiehen tytär, varakkaan tuomarin vaimo, itsenäistyvä ammatin hankkinut nainen ja taiteilijakodin rakentaja. Hän venyttää ja rikkoo sen ajan sivistyneistön elämäntapojen rajoja. Murrokseen liittyy myös maallistuminen ja herätyskristillisyys, erikoisesti suhteessa äitiin. Viivin taiteilijuuteen suhtauduttiin hänen lapsuudenperheessään ajan mittaan yhä myönteisemmin.
Vaikka Viivi ei nimenä noussut tunnetuimpien naistaiteilijoidemme kaanoniin, voi sanoa, että hän sai toteuttaa taiteellisia ambitioitaan. Hän eli rikkaan elämän taiteen ja taiteilijoiden keskellä ja nautti siitä.
