Sodan jälkeen syntyneen tyttölapsen elämä vaatimattomassa maalaistalossa tuskin ennakoi merkittävää akateemista tulevaisuutta. Tyttöjen oli sopeuduttava, opittava luopumaan ja seurattava nöyrästi perinteistä naisen mallia. Protestihenkeni nousi varhain, ja tyttöjen tasa-arvon puute on siivittänyt taisteluhenkeä koko elämäni. Jouduin taistelemaan päästäkseni yliopistoon vanhempieni vastustuksesta huolimatta, ja kieltäytyminen kotiteollisuuskoulusta aiheutti särön välillemme. Olin tiedonhaluinen ja seikkaluhenkinen. Tahdoin maailmalle, ja sekin aiheutti ristiriitoja. Tuen puute on ollut surullista. Onneni olen kuitenkin tavoittanut maailmalla, ja katson kiitollisena taaksepäin epätodennäköistä elämääni.
Elämäkerta tutkimuskohteena
Elämäkertojen tutkimus yhteiskuntatieteissä on kokenut uuden tulemisen. Tällainen etnografisesti orientoitunut tutkimus valottaa ihmisen elämäkaarta, avainkokemuksia ja merkityksellisiä käännekohtia, jotka tutkija analysoi tieteellisessä viitekehyksessä. Oma kiinnostukseni omaelämäkertojen tutkimukseen heräsi, kun otin käyttöön ensimmäisenä Norjassa tutkimusmenetelmän nimeltä globaali mediagrafia. Metodi muistuttaa elämäkertojen tutkimusmenetelmää, jossa yksilön elämä ja toiminta nähdään historiallisessa, sosiaalisessa ja kulttuurisessa kehityskehyksessä neljän sukupolven ajalta. Tarkoituksena on tuoda esiin tutkittavan motiiveja, vastakohtaisuuksia, ristiriitoja ja monimuotoisuutta, ymmärtää miksi elämä kehittyi sellaiseksi kuin siitä tuli.
Entä kun tutkija analysoi omaa elämänkaartaan? Autoetnografia tutkii tieteentekijän omia elämänkokemuksia. Tässä artikkelissa tutkin, millainen elämänkaari suomalaiselle naiselle, minulle, rakentui vieraissa maissa. Millaiset sisäiset voimat ja ulkoiset, yhteiskunnalliset valtavirrat vaikuttivat siihen, että vaatimattomista lähtökohdista kehkeytyi kansainvälinen ura? Elämäkertani peilaa Suomen yhteiskunnan muutosta, erityisesti 1950-70-lukujen murroksessa. Lapsuus- ja nuoruusvuoteni ajoittuvat aikaan, jolloin perinteinen agraariyhteiskunta mureni ja kaupungistuminen valtasi alaa. Kiivas medieteknologinen kehitys oli seuraus tästä muutoksesta. Itselläni ammatillinen avainsana on juuri media. Elämäkerrassani keskityn erityisesti ammatilliseen kehitykseen, koska tiedenaisten elämäkerrat ovat vielä harvassa. Perheenäidin ja puolison rooli ovat tällä kertaa sivuosassa.
Mediaköyhä kasvuympäristö
Syntymäni laihialaisessa maalaistalossa Pohjanmaan talvipakkasessa pari vuotta sodan loppumisen jälkeen ei ollut erityisen mullistava tapahtuma. Talossa oli jo poika ja tytär, ja syntymäni iltatähtenä oli ehkä yllätys. Sodan varjot ulottuivat vielä 1950-luvulle. Kodissa oli kaksi huonetta, kesällä kolmas ullakolla, ulkovessa ja kaivovesi, niin kuin useimmilla naapureilla. Nukuin olkipatjalla lampaanvällyn alla. Rahaa ei ollut, eikä kirjoja, Raamattua, virsikirjaa ja joitakin sotakirjoja lukuunottamatta. Ei ollut edes aapiskirjaa. Paikallislehti ja yleisradion ohjelmat pitkine taukoineen olivat köyhänlaista mediatarjontaa. Körttiläisyys kummitteli taustalla, ja uutisten, jumalanpalvelusten ja Maamiehen tietolaarin piti riittää tiedonjanoa tyydyttämään. Television hankkiminen ei tullut kuuloonkaan.
Elämässä on ratkaisevia hetkiä, jotka muistaa elävästi vuosikymmenien jälkeen. Kymmenvuotias veljeni luki kuvallista uskontokirjaa tuvan penkillä. Selailin sitä viisivuotiaana ja yhtäkkiä ymmärsin yhteyden kuvan ja tekstin välillä: teksti avautui sana sanalta. Osasin lukea! Olin oppinut kirjaimet paikallislehdestä tätini avustuksella. Tämän ensimmäisen «tieteellisen läpimurron», heureka-kokemuksen, koin niin voimakkaana, että vieläkin voin piirtää uskontokirjan kuvan: Jeesus ratsastamassa aasilla Kapernaumiin pitkäkaapuisten ihmisten virpomassa häntä palmunlehvin. Kuvan kaupunki Lähi-idässä kertoi, että Pohjanmaan ulkopuolella oli toisia maailmoja – ensimmäinen globalisaation kokemus.
Vanhempani lähettivät minut kouluun kuusivuotiaana, vuotta nuorempana, niin että oppisin myös tavaamaan. Kolmen viikon kuluttua minut heitetettiin ulos koulusta liian nuorena suurten ikäluokkien täyttäessä luokkahuoneet. Itkin hillittömästi, ja onneksi naapurikoulun opettaja otti minut suojiinsa, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Kasvoin maalaiskylässä, josta kukaan ei ollut opiskellut yliopistossa. Yhteiskouluun pääseminen vaatimattomista oloista 1950-luvulla oli vielä harvinaista. Kodin asettamat ehdot olivat ankarat, epäonnistumisia ei sallittu. Oli oltava kolmen parhaan joukossa – muuten ei saanut tarpeellista kelloa tai uutta polkupyörää. Kohtuuton vaatimus yli 40 oppilaan luokassa sen nuorimmaisena! Syrjäkylän tyttönä jouduin pyöräilemään yhteiskouluun 18 kilometriä päivässä, yhdeksän kumpaankin suuntaan. Kylän pojat huristivat matkan mopolla. Minä en saanut mopoa, kun olin tyttö. Pieni esimerkki tasa-arvon puutteesta.
Opettajien ja koulussa oppilaita testanneen psykologin rohkaisemana unelmanani oli päästä yliopistoon ja rikkoa lasikatto. Laudaturin paperit kädessä kohtasin kuitenkin vastarintaa kotona. Vastoin vanhempieni neuvoja pyrkiä kotiteollisuuskouluun voidakseni oppia kutomaan ja kehräämään hyvän vaimon tavoin, taistelin itseni yliopistoon. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa ei lapsella ollut juurikaan sananvaltaa. Kotiteollisuuskoulu olisi maksettu, mutta yliopisto-opiskeluun ei heruisi penniäkään, sain kuulla.
Mediaelämää monessa muodossa
«Mediakarriäärini» alkoi varhain. Lapsena ei ollut tarjolla piirustuspaperia, vain ruskeaa kauppapaperia, joita taitoin lehdiksi, liimasin, piirsin ja kirjoitin omia tekstejä. Unelmani toteutui, kun aikuisena toimin päätoimittajana oikeissa aikakauslehdissä, sekä Suomessa että Norjassa. Jo kolmetoistavuotiaana olin kirjoittanut päiväkirjaani toivomukseni päästä toimittajaksi. Outo ajatus, harvat naistoimittajat olivat vielä tuolloin kummajaisia. Oli oltava tavallinen ja vaatimaton eikä haikailla olemattomia.
Tampereelle oli vuonna 1965 perustettu uusi oppiaine: tiedotusopin radio- ja TV-linja. Kotona ei ollut televisiota, ja televiotuokiot naapureissa olivat minulle kiehtova elämys. Radio- ja televisio-opinnot olivat kuin vastaus salatuille unelmilleni. Kotoa ei tukea tullut, kun lähdin isäni mukaan lukemaan «humpuukiaineita». Tampere oli euforinen kokemus. Rakastin opiskelua, kaupunkia ja pääkirjastoa. Pääsin heti opiskelun ohessa vastaperustetun tasa-arvoyhdistyksen, Yhdistys 9:n johtokuntaan. Olin vakaasti päättänyt, ettei sukupuoleni määrittele mahdollisuuksiani. Yliopistoon ei saanut vielä 60 vuotta sitten valtion takaamia lainoja, joten jouduin ottamaan tavallista lainaa kiskurikorolla. Laihialaisena yritin pihistää, ja opiskelun ohella olin lehtimyyjänä, oppaana, liikennelaskijana ja televisioavustajana. Kun ei ollut varaa opiskella, oli valmistuttava nopeasti. Itsekin yllätyin kun 22-vuotiaana sain yhteiskuntatieteen maisterin paperit vuonna 1969.
Opeilleni tuli heti käyttöä 1970-luvun alussa, ensin Mainos-Taucherin tekstitoimittajana, sitten kesätoimittajana Yleisradion kulttuuritoimituksessa ja myöhemmin silloisen Mainos-TV:n toimittajana. Ensimmäinen TV-ohjelmani käsitteli tasa-arvoa ja naisyhdistyksiä! Toimitin ohjelmia yhteiskunnallisista kipupisteistä, usein huonompiosaisten kansalaisten, kuten vankien ja psykiatristen potilaiden, oikeuksista. Olisi ollut helppoa jämähtää kultapossukerhoon, jonne 1970-luvun alkupuolella televisiotoimittajat kuuluivat. Nöyryys ei ollut hallitsevin luenteenpiirre. Koin ilmapiirin televisiossa osittain epämiellyttävänä, varsinkin maaseudulle kohdistuneitten kuvauskeikkojen yhteydessä. Maaseudun asukkaita aliarvioitiin pääkapunkilaistaustaisten kollegojen piirissä. Yhteiskunnallinen vastuuntuntoni oli vahva, ja kun Suomeen perustettiin uusi keskusvirasto, työsuojeluhallitus vuonna 1973, minut valittiin sen ensimmäiseksi tiedottajaksi.
Maailma kutsuu
Suuri intohimoni on ollut nähdä maailmaa. Hakeuduin heti ensimmäisinä yliopistokesinä töihin ulkomaille kohentaakseni kielitaitoani – yhtenä kesänä au pairiksi Englantiin ja toisena siivooja-tarjoilijaksi Baijeriin, silloiseen Länsi-Saksaan. Englannissa perheeni isäntä oli eteläafrikkalainen eläinlääkäri ja rouva uusiseelantilainen oopperalaulajatar. Valkoihoinen isäntä oli ankara ja rouva eteerisen poissaoleva. Remmi oli ahkerassa käytössä viisivuotiaan pojan kurituksessa. Asuin idyllisessä 1500-luvun cottagessa Oxfordin ulkopuolella. Suomi oli tuntematon, isäntäväki kyseli oliko maa Itävallan naapuri.
Baijerissa työskentelin myös 1500-luvun majatalossa, Gast Hausissa, jossa isäntäni oli 83-vuotias paroni Ulrich von Saint Paul. Olin preussilaissyntyisen paronin suosikki ja sain syödä aamiaista hänen kanssaan kahdestaan. Velvollisuutenani oli kertoa Suomen talvi- ja jatkosodista puutteellisella saksan kielellä. Paronin aamiainen oli aina sama: paksu läskiviipale vadelmamarmelaadilla höystettynä snapsin kera. Uskomattominta oli kuitenkin, että huonesiivojana jouduin petaamaan entistä Hitlerin sänkyä. Paikka oli toisen maailmansodan aikana Hitlerin ja natsien lomapaikka, koska Gast Haus Lambach sijaitsi Saltzburgin ja Münchenin puolessa välissä. Internetistä voin katsella kuvia, joissa Hitler ja Göbbels aterioivat samoissa pöydissä, joihin myöhemmin tarjoilin.
Työn ohessa hain myös stipendejä ulkomaille, ja 1970-luvun puolivälissä asuin eri vuosina sekä Varsovassa, Budapestissä että Genèvessä. Puola ja Unkari olivat silloin vielä kommunistisia maita, ja naiivi maalaistyttö törmäsi toiseen todellisuuteen. Suomalaisen koulun historianopetus 1960-luvulla ohitti holokaustin melko kevyesti. Puolassa ystävystyin juutalaiseen lääkäriin, Nina Wojnarowskaan, jonka käteen tatuoidut numerot paljastivat hänen olleen keskitysleirillä. Julma natsilääkäri, Josef Mengele, pakotti hänet leikkaamaan vankeja ilman puudutusta. Keskustelu Ninan kanssa avasi minulle keskitysleirien kauhut, ja tämä on ollut ehdoton avainkokemus elämässäni.
Budapestissä asuin vuokralaisena eräässä Unkarin vanhimmista kreiviperheistä, joka oli menettänyt linnansa ja kaiken omaisuutensa pöytähopeoita ja koruja lukuunottamatta toisen maailmansodan myllerryksessä. Kielitaitoja ja henkistä sivistystä ei kommunismi ollut nitistänyt. Perheen 80-vuotias kreivitär Szapáry de Muraszombat silitti vanhanaikaisella, hellalla kuumennettavat raudalla lakanoitani. Perheen isoisä oli aikoinaan ollut silloisen Itävalta-Unkarin pääministerinä. Perheeltä opin tärkeän perusasian: elämässä voi menettää kaiken, paitsi sen minkä voi kantaa pääkopassaan. Sekä Puolassa että Unkarissa oleskeluani valvottiin tarkasti ja «tulkit» seurasivat jokaista liikettäni. Puolassa asunnon puhelinyhteys katkaistiin välittömästi, ja miliisi univormuineen tuli tarkastamaan asuntoni lauantai-illalla.
Olen usein elänyt niukasti päästäkseni maailmalle – toistaiseksi lähes kuuteenkymmeneen maahan. Kiitollisena olen voinut kiertää kaksi kertaa maailman ympäri ja kokea Tyynellä merellä Samoan ja Cookin saarten sademetsät, Kiinan muurin, Ulurun pyhän kiven Australian aavikolla, temppelikaupunki Anchor Watin Kambodzassa ja Huippuvuoret Jäämerellä. Maailmalla olen joutunut selviytymään yhdeksässä eri maassa auttavasti monilla eri kielillä. Kun en voinut Laihialla opiskella ranskaa, opiskelin sitä työn ohella työväenopistossa Helsingissä. Puolassa ja Unkarissa 1970-luvulla oli pakko oppia yksinkertaista maan arkikieltä, ettei nääntynyt nälkään. Supermarketteja ei silloin ollut kommunistissa maissa.
Kohtalokas Genève
Opiskelin Genèvessä Nordiska Folkehögskolanissa, ns. Geneve-koulussa, 1970-luvun puolessävälissä. Opiskelijat tulivat kaikista Pohjoismaista. Koulun tarkoituksena oli tutustua kansainvälisiin järjestöihin: Kansainväliseen työjärjestöön (ILO), Maailman terveysjärjestöön (WHO) ja myöhemmin Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestöön (OECD) sekä Yhdistyneiden kansankuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestöön (UNESCO) Pariisissa. Osallistuimme kansainvälisiin huippukokouksiin Yhdistyneitten kansankuntien upeassa päärakennuksessa. Norjalainen viikinki vei sydämeni, ja se oli merkityksellinen käännekohta elämässäni.
Ulkomaan oleskelujen innoittamana pyrin ja pääsin Ulkoministeriön Kansainvälisten asioiden valmennuskurssille eli ns. diplomaattikurssille. Diplomaattiura jäi, kun viikinkini vei minut Norjaan vuonna 1977. Kun lähdin Norjaan, lähdin «soitellen sotaan». Jätin lupaavan uran Suomessa, enkä tiennyt saisinko edes töitä. Matkavarusteenani oli kaksi tyhjää kättä ja maksamaton opintolaina. Diplomaattikurssin psykologiset testit kertoivat, että olin «rohkea yrittäjä». Pippi-luonteella otin riskin uudesta kotimaasta. Norjan kielen opettelin jo ennen maahanmuuttoa, puoli vuotta neljä sivua kielioppia joka päivä.
Uusi kotimaa: Norja
Onnistuin saamaan ensin töitä Norjan aikuiskasvatuslaitoksen tiedottajana. Norjassa perustettiin vuonna 1985 Ympäristöministeriön alainen keskusvirasto, Luonnonhoidon hallitus. Minut valittiin sen ensimmäiseksi tiedotuspäälliköksi. Tuolloin pääsin kurssille Ny Ålesundin tutkimusasemalle Huippuvuorille, jossa oli oltava ase mukana jääkarhuvaaran takia. Kun kelluin kumiveneessa Pohjoisessa Jäämeressä katsomassa jäävuorten poikimista, mietin mikä olisi seuraava haasteeni. Vastaus sananmukaisesti satoi syliini. Vuonna 1986 maailmaa järisytti Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus, joka koetteli Norjaa pahanlaisesti. Jouduin tiedotuspäällikkönä kylmiltään tiedottamaan ydinsaasteen määristä kaloissa, kasvikunnassa ja poroissa. Termi becquerel tuli tutuksi tulikasteeni jälkeen. Saatuani Norjan tutkimusrahastolta kolmivuotisen apurahan, ryhdyin tekemään väitöskirjaa Tshernobylin atomivoimalaonnettomuuden epäonnistuneesta tiedottamisesta viranomaisten, median ja ydinsaasteiden kohteeksi joutuneiden kansalaisten välillä. Sen kirjoitin englanniksi, kuusi tieteellistä oppikirjaani olen kirjoittanut norjaksi. Niiden ansiosta minut hyväksyttiin myös Norjan tietokirjailijoiden liittoon.
Globaalisuus on ollut osa arkipäivääni. Suomesta lähdettyani olen elänyt kansainvälisissä ympäristöissä, asunut tai työskennellyt yhdeksässä eri maassa. Yliopistossa kollegani ovat Islannista, Kanadasta, Italiasta, Tanskasta ja Pakistanista. Virikkeitä olen saanut myös opiskelijoitani, jotka ovat laajentaneet horisonttiani: Vietnamin venepakolaisten, sekä Chilen että Hondurasin pakolaisten lapset, Sierra Leonesta paenneet, Kosovon, Bosnian ja Serbian pakolaisten jälkeläiset. Opiskelijoitani on ollut myös Perusta ja Tunisiasta. Ollessani vierailevana professorina Sydneyssä, Australiassa, opiskelijoistani suuri osa oli kiinalaisia ja maoreja Etelämeren saarilta.
Kriisikommunikaatio uusi tutkimusala
Me sodanjälkeiset lapset leikimme ahkerasti sotaa suomalaisten ja venäläisten välillä. «Seis, kädet ylös toveri!» venäjäksi olivat ensimmäiset vieraskieliset sanat, jotka opin sotaa käyneiden miesten kertomuksista. Miehet kokoontuivat tuvissa 1950-luvulla kertomaan sotakokemuksiaan, kriisipsykologiaa ei ollut vielä keksitty. Lapset lähetettiin sänkyyn, mutta piilossa verhojen takana kuulin kuitenkin karmeimmatkin kertomukset. Minulla oli monta vuotta painajaisia lentohyökkäyksistä ja kranaateista.
Vasta myöhemmin TV-toimittajana ja tutkijana olen ymmärtänyt miten lapsuuteni sotakertomukset ovat vaikuttaneet siihen, että valitsin kriisi- ja katastrofikommunikaation erityisalakseni. Tutkijana halusin tietää erityisesti, miten kriisi- ja katastrofiuutiset televisiossa vaikuttivat lapsiin ja nuoriin. Olen voinut hyödyntää suomalaista radio- ja TV-koulutustani myös Norjassa useissa radio- ja TV-ohjelmissa ja opetusfilmien teossa. Kun lähdin opintielle, ei useimpia ammattejani ollut vielä keksitty 60 vuotta sitten. Ei ollut perustettu työsuojeluhallitusta, ei ympäristöministeriötä, ei luonnonhoidon hallitusta. Erityisalastani kriisi- ja katastrofikommunikaatiosta ei puhunut kukaan. Roolimalleja ei ollut, Suomessa oli hädin tuskin naispuolisia professoreita opiskeluaikanani, tiedotusopissa ei lainkaan. Yliopistoala ei kuitenkaan vieläkään ole tasa-arvoinen.
Luokkaretki maanrajojen yli
Elämäkerrassani olen pyrkinyt valottamaan taustaani, opiskeluani ja töitä median ja tutkimuksen parissa. Historiastani olisi tullut toinen, jos olisin jäänyt Pohjanmaan maaseudulle. Rikoin odotukset ja pietistiset normit, joita asetettiin maatalon tyttärelle. Elämä on ollut haastavaa uusissa ympäristöissä, kansainvälisissa kaupungeissa, toisella puolella maailmaa. Uudessa kotimaassani en tuntenut ketään, koin sosiaalista syrjäytymistä enkä tuntenut aluksi uuden maan koodeja. Äidiksi tuleminen ilman tukiverkkoja oli haastava kokemus. Olen tehnyt luokkaretken ja monikansallisen matkan. Sen on pakottanut sopeutumaan erilaisisiin sosiaalisiin tilanteisiin ja työympäristöihin. Samalla se on ollut voimaannuttava kokemus.
Lähes kolmekymmentä vuotta on hurahtanut Norjan teknis-luonnontieteellisessä yliopistossa, ensin lehtorina, sitten stipendiaattina ja apulaisprofessorina. Mediapedagogiikan professoriksi minut leivottiin vuonna 2005, ja osallistun edelleen emeritana tutkimusryhmään. Tutkimus on uusien haasteiden edessä tekoälyn takia. Aina ei ole ollut helppoa yhdistää perheenäidin roolia tutkimusrupeamien ja opiskelijoitten ohjaamisien kanssa.
Juhlahetkiä ovat olleet valtiotieteen tohtorin väitöstilaisuus ja professorin arvon saaminen vuonna 2005. Suurin kunnia ja akateeminen tunnustus urallani on kuitenkin ollut, kun minut kutsuttiin ensimmäisenä suomalaisena naisena Norjan kuninkaallisen tiedeakatemian jäseneksi. On ollut inspiroivaa olla itseäni terävämpien seurassa, akatemiakollegani May-Britt ja Edvard Moser saivat Nobelin lääketieteen palkinnon 2014. Kun pidin puhetta tiedeakatemiassa 1100-luvulta peräisin olevassa Nidarosin arkkipiispan linnassa ja katsoin vastapäisellä seinällä olevan akatemian suojelijan, kuningas Haraldin, muotokuvaa tulvahti mieleeni syvä kiitollisuus siitä, etten jäänyt Pohjanmaalle turnipseja harventamaan.
