Sinikka Murto on rutinoitunut akvarellisti. Lähes jokaisessa työssään hän onnistuu säilyttämään tuoreuden, vaivattomuuden ja sellaisen kosteuden ja kiinteyden tunteen, joka on valmiilla akvarellimaalauksella ominaista, sillä maalauksesta toki on kyse, ei välityöstä, harjoittelusta, maalauksen esiasteesta. Näin sanoi museonjohtaja Bengt von Bonsdorff Pohjoismaisia akvarelleja -näyttelyn yhteydessä vuonna 2001.
Määritellessään akvarellin olemusta von Bonsdorff totesi, että ikivanha akvarellimaalaus ei suinkaan ole niin helppo maalata kuin tuntuisi. Helppous on lähestymisessä, kosketuksessa, jokaisella tutussa koulun vesivärityössä.
Sinikka Murto on pitkän tekijänuransa aikana kehittänyt jokseenkin pettämättömän rutiinin. Ihailtavalla varmuudella hän saa sujautettua herkkyyttä varsin koluttuunkin näkymään, ja juuri siinä ilmenee akvarellin käsialanomainen kosketus. Kenties juuri siksi akvarelli luontuu. Ohutta ja osaavaa, eteeristä ja aineetonta, kirjoitti Mika Suvioja Etelä-Suomen Sanomissa 24.8.2001.
Sinikka Murron akvarelleissa yhdistyy sekä sopusointuisuutta tavoitteleva harmonia että aisteihin vetoava elämyksellisyys. Luonnon omat elementit, vuodenaikojen vaihtelut, herkkien yksityiskohtien ja miljöön tasapainoinen vuoropuhelu ovat Murrolle itseisarvoja, joiden toteutus tähtää puhtaaksiviljeltyyn maalauksellisuuteen ja välittömän kuvallisuuden kirjaamiseen.
Upeimmillaan Murto on työstäessään vesivärimaalaukselle tunnusomaisin keinoin valon vaikutusarvoja suhteessa tasapainoisesti toteutettuihin väripintoihin. Tuloksena on kuulakkaan raikkaita ja eläviä kuvapintoja niin sävytysten kuin kompositioidenkin osalta. Murto on karsinut paletistaan varsin onnistuneesti turhaa hehkua ja kontrastien äksyilyä tavalla, joka tekee hänen teoksistaan puhutteluvoimaisia ja kaihoisalla tavalla tunnelmaa korostavia. Näin kirjoitti Pertti Tonteri Kouvolan Sanomissa 18.1.1987.
Sinikka Murto kertoo, että hänen teoksilleen on luonteenomaista ilmavuus, kuulaus, keveys ja puhtaus. Ne eivät ole koskaan pelkkiä kuvia, vaan vaistonvaraisesti syntyneitä, lähinnä tunteen ja kulloisenkin mielialan aikaansaamia sielunmaisemia, joihin on vangittu tiivistynyt, eteerinen ja hetkellinen tai viipyvä tunnelma.
– Työskentelytapani on spontaani, vaistonvarainen ja täysin konstailematon. Hengitän ja imen itseeni ympäröivää luontoa. Tuotan saamani mielihyvän vesivärein paperille. Rauhoitun maalaamaan parhaiten sateella, kovalla pakkasella tai kylmällä viimasäällä. Muulloin vaeltelen, aina kun vain mahdollista, ulkona luonnossa, metsissä, rannoilla, laaksoissa ja kukkuloilla, katselen maailmaa ja ihmettelen ilmiöitä. Sopivalla hetkellä tunnelataus synnyttää teoksen kuin itsestään, minä vain autan vähän pitelemällä sivellintä.
Sinikka Murto syntyi Toijalassa vuonna 1947. Hän opiskeli Turun yliopistossa kieliä, kirjallisuutta ja kasvatustiedettä sekä suoritti niiden rinnalla diplomikielenkääntäjän tutkinnon Turun kieli-instituutissa pääaineenaan saksan kieli.
Taidetta Sinikka Murto opiskeli Imatran taidekoulussa, ja täydensi myöhemmin opintojaan Lahden taideinstituutin järjestämillä grafiikan jatkolinjoilla. Lahden taiteilijaseuraan Murto liittyi vuonna 1986, ja Lahden taidegraafikoihin vuonna 1993. Hän toimi useita vuosia Lahden Taiteilijaseuran luottamustehtävissä ja hallituksen jäsenenä.
Sinikka Murto työskentelee etupäässä vesivärein tehden luontoaiheisia akvarelleja, joissa ilma, vesi ja tila ovat pääasiallisia elementtejä. Hänen grafiikan teoksensa ovat toisin kuin akvarellit usein pienikokoisia.
– Niissä pyrin luomaan tiivistyneen tunnelman. Aiheina on usein ihmisiä, eläimiä tai luonnon yksityiskohtia. Tällä hetkellä olen erityisen kiinnostunut erilaisista tekniikoista ja niiden suomista mahdollisuuksista, Murto kertoo.
Murto tekee muotokuviakin akryyli- ja öljyvärein elävästä mallista tai valokuvaa apuna käyttäen. Hän on tehnyt muotokuvia myös kipsi- ja terrakottaveistoksina. Hän on pitänyt vuodesta 1982 lähtien lukuisia yksityisnäyttelyitä eri puolilla Suomea ja pari kertaa myös ulkomailla, Ruotsissa ja Unkarissa sekä osallistunut moniin yhteis- ja ryhmänäyttelyihin.
Moniosaaja
Musiikki on ollut Sinikalle tärkein inspiraation lähde nuoresta pitäen. Opiskelu yliopistossa alkoi yksinäisissä merkeissä. – Viulu oli ainoa kumppani pienessä huoneessa. Soittaminen tuntui naapureitten häiritsemiseltä, joten jätin sen hyvin vähiin.
Myöhemmin viulusta on tullut merkittävä tekijä Sinikan elämässä. Hän on soittanut sitä eri kokoonpanoissa niin Suomessa kuin Espanjassakin, jossa hän on viime vuosina viettänyt osan talvesta miehensä kanssa. Eikä vain soittanut – hän on rakentanut itselleen ikioman viulun, joka soi kauniisti.
Tutustuin Sinikkaan koirien välityksellä. Silloin minulla oli Pippuri, cockerspaniel, joka sai käydä hoidossa Sinikan luona. Sinikalla oli kennel nimeltään Kuvakulma. Kaksi ystävääni saivat lemmikin Sinikan kasvateista. Koirat olivat yhdistäviä tekijöitä, mutta sittemmin on tullut muitakin. Sinikka toimi 1970-luvun alussa myös palveluskoirakerhon koulutusohjaajana.
Luonto ja Vesijärvi ovat myös yhdistäneet meitä. Erään näyttelynsä tuoton Sinikka lahjoitti Vesijärvisäätiölle. Olemme avittaneet toisiamme myös valtakunnallisina ravintolapäivinä. Minä keittelin lohikeittoa Sinikan ravintolassa ja Sinikka soitti viulua muusikkoystäviensä kanssa Mukkulan kartanon laiturille pystyttämässäni ravintolassa.
– Luonto on puhutellut minua vahvasti ihan niin pienestä lapsesta saakka kuin vain muistan. Karkasin aina metsään, vaelsin siellä ilman polkuja suunnistaen auringon mukaan, istuskelin sammalilla ja tuijottelin sinistä taivasta ja tunsin olevani onnellinen yksin. Halusin olla puu. Huojuva ja haviseva puu. Uskoin, että ne puhuivat toisilleen – ja minulle, Sinikka kertoo.
Sinikka on määritelty erityisherkäksi, ja tästä ominaisuudesta on ollut myös ongelmia. Kesällä 2015 hänelle tuli tacotsupo, suomeksi särkynyt sydän. Se ei liity perinteisiin sydänsuruihin vaan on järkyttävän tapahtuman jälkeen syntynyt sydänlihaksen palautuva toiminnanhäiriö. Sinikka arvelee, että erityisherkkyys on ehkä myös syy siihen, että hän vetäytyy helposti pois, jos häneen kiinnitetään huomiota.
– Jännitän esiintymistä. Kannan kaikkien ihmisten suruja mielessäni. Maalaaminen ja soittaminen auttavat unohtamaan hetkeksi maailman murheet ja tekee minut onnelliseksi.
Sinikalle eläimet ovat tärkeitä – muutkin kuin koirat. Hän on aina seurannut eläinten käyttäytymistä ja tuntenut ne läheisiksi. – Viihdyin lapsena tuntitolkulla naapurin sikalassa ja tuttavaperheen navetassa ja kanalassa vain katsellen eläinten touhuja. Toisten lasten kanssa en viihtynyt, koska tunsin aina olevani erilainen.
Kun Sinikan lapsuuden koiraystävä Boy kuoli, Sinikka koki kuin hän itsekin olisi lakannut olemasta. Hän kirjoittaa muistiinpanoissaan, että vain ajatukset harhailivat outoina jonnekin pois. Niitä ajatuksia hän on keräillyt nyt takaisin, poiminut ilmasta ja maasta, räntäsateesta ja hohtavilta hangilta, metsästä ja niityltä.
– Olen yrittänyt yhtyä niihin, entisiin ajatuksiini, mutta ne pakenevat. Ne ovat liikkeessä koko ajan, eivät tahdo asettua. Niin paljon minä silloin pelkäsin yksinäisyyttä, isän hylkäämä lapsi, että jäin siihen.
Sittemmin Sinikan elämään tuli aviomies, kaksi poikaa ja tyttö. Tuli myös uusia koiria, kissoja ja lapsenlapsia. Mörkö, pienoinen kääpiösnautserityttö valittiin siksi, että se oli sattumalta syntynyt samana päivänä kuin Sinikan ensimmäinen lapsenlapsi.
Sinikan kirjoittamin sanoin uusi päivä, uudet leikit, lapsenlapset, läheiset, ystävät odottavat. Rikas on elämä. Yksinäisyyden, ystävyyden, rakkauden, ilojen ja surujen, menetysten ja löytöjen kautta kypsymme kaikkein tärkeimpään: kykeneviksi kestäviin ihmissuhteisiin, kanssakäymiseen, vuorovaikutukseen, antamaan ja ottamaan vastaan. Me olemme yhtä kaikki elolliset, osana tässä luonnon kiertokulussa.
