Vuodesta 1984 Raahessa on jaettu kaupunginhallituksen myöntämiä Pro Raahe -mitaleita Raahen hyväksi tehdyistä ansioista. Mitalin on suunnitellut asemakaava-arkkitehti Leo Kosonen. Taiteilija Kirsti Muinonen palkittiin ensimmäisenä naisena Pro Raahe -mitalilla nro 8 vuonna 1987. Raahen-vuosinaan hän sai myös kuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 1981 ja Raahen kaupungin taidepalkinnon vuonna 1982. ”Olin ilahtunut Pro Raahe -mitalista sekä Raahen kaupungin taidepalkinnosta”, Muinonen sanoo.
Pommisuojasta piikkilanka-aitojen väliin
Kirsti Mirjami Muinonen (o.s. Tommila) syntyi 16.3.1943 Helsingin naistenklinikalla. Elämänsä ensimmäiset tunnit hän vietti naistenklinikan pommisuojassa. Oli sota ja Helsinkiä pommitettiin.
Tommilan perhe muutti parin vuoden kuluttua Helsingistä Keski-Suomeen Vaajakosken Kanavuoreen. Silloinen patruunatehdas, jossa isä, Tuomo Tommila, työskenteli, oli piilotettu viholliselta metsään ja louhittu vuoren sisään. Myös suuri osa tehtaan työntekijöiden asunnoista sijaitsi metsän kätköissä.
”Varhaislapsuuteni leikkipaikka oli siis metsä, joka oli äärettömän rikas aluskasvillisuuksineen ja eläimineen. Puiden ja kivien lomassa vilahtelevat jänikset, ja ketut olivat tavallinen näky linnuista puhumattakaan”, Muinonen muistelee ja lisää: ”Nykyisissä maalauksissani palaan usein näihin varhaislapsuuteni luontokokemuksiin.”
Myöhemmin patruunatehdas siirtyi Lapualle ja Tommilat sen mukana. Samalla maisema muuttui rikkaasta runsaasti maastoltaan vaihtelevasta keskisuomalaisesta järvimaisemasta aavaksi lakeudeksi sen läpi virtaavine jokineen.
Tehdasalue oli ympäröity korkealla piikkilanka-aidalla. Piikkilanka-aidan ja korkean verkkoaidan välissä olivat tehtaan ruokala sekä toimihenkilöiden ja työntekijöiden asuntoja. Muinonen oli kuusivuotias, kun perhe muutti Lapualle, jossa hän asui tärkeän osan lapsuutta ja nuoruutta piikkilanka-aidan ja verkkoaidan välissä. Sekä tehtaan että asuntoalueen portit lukittiin illalla kello 21.00.
Paukkulaisten lasten taideharrastukset
”Meitä sanottiin ’paukkulaisiksi’. Paukkulaisena oleminen ei ollut suinkaan tylsää. Piha oli suuri komeine koivuineen, joihin oli laitettu kottaraisille pönttöjä ja joihin harmaasiepot ja muut pikkulinnut olivat rakentaneet pesänsä. Oli upeat sembramännyt, joiden kävyt kätkivät sisäänsä makeita siemeniä. Oli laajat hiekka- ja nurmikentät. Ennen kaikkea pihapiirissä asui useita lapsia, joiden kanssa aika kului niin, että päivä tuntui aina loppuvan kesken”, Muinonen kertoo.
Lapsilla oli monenlaisia ”taiteellisia” harrastuksia. Kerran he päättivät perustaa liiteriin sirkuksen, jonka ohjelmistossa oli tanssiesitys, näytelmä ja taikatemppuja. Kirstin tehtävä oli loihtia värikynillä paperille juliste. Siinä ballerina seisoo varpaansa varassa sateenkaaren alla. Sirkuksen nimeksi tuli ”Kaarisirkus”.
Kirstin sisar, Maikki, joka oli porukan pienin ja naamallaan perusmurheellinen ilme, lähetettiin tehtaan portille haalimaan työpäivän päättyessä tehtaalaisista yleisöä sirkukseen. Kukaan ei raskinut kieltäytyä.
Liiterin komeroon sijoitettu veivattava gramofoni soitti väliajalla Viipurin Vihtorin polskaa ja Kielon jäähyväisiä. Taikatemput menivät välillä hieman pieleen. Ei ole tiedossa oliko yleisöllä hauskaa, mutta taiteilijoilla oli.
Muinonen kertoo, että pihassa kasvoi monenlaisia koristemarjapensaita, joiden värikkäistä marjoista hän rakenteli mielellään hiekkaan mosaiikkeja.
”Löytyi paljon luonnonmateriaalia, josta mielikuvitusrikas lapsi saattoi kehitellä monenlaisia ’ympäristöteoksia’. Talonmiehenä ahkeroi leppoisa ja meidän lasten harrastuksia kohtaan ymmärtäväinen Marttilan pappa, vaikka hänen velvollisuutenaan olikin pitää piha siistinä ja haravoida ’taideteokset’ illalla pois. Välineet kuvantekoon eivät siihen aikaan olleet ihmeelliset. Oli lyijykynä ja paperia ja joskus luksuksena värikynät. Ulkona piirreltiin kepillä hiekkakenttään ja väreinä toimivat luonnonkukat ja koristepensaiden marjat”, hän muistelee.
Alakoulussa mukaan tulivat vesivärit, joiden laatu ei ollut kovin innostava, kuten ei ollut paperinkaan laatu. ”Olin kuitenkin innostunut piirustustunneista ja sain jopa hyvän piirtäjän maineen opettajalta syystä, että sain aikaan ’näköistä’”, tuleva taiteilija paljastaa. Värit olivat hänelle tärkeitä jo lapsesta saakka.
Riemunkirjavia villatakkeja
Tommilan perheessä oli viisi lasta, neljä tyttöä ja nuorin lapsista poika. Inkeri-äiti kutoi tytöille purkujätelangoista värikkäitä puseroita ja villatakkeja. Körttiuskoinen Kitusen Mari, joka työskenteli taloissa siivoojana, valisti ”riamunkirjavuuden” turmiollisuudesta. ”Jos on punaasta päällä ja hyppää, niin salama tuloo ja isköö.” Liiallinen värikkyys oli suruttomuuden merkki.
Körttiusko näkyi monien lasten vaatetuksessa harmaan ja sinisen väriasteikoissa. Kirstin kavereita oli niin körttikodeista kuin ”suruttomista” piireistä. Mielikuvitus ja seikkailunhalu olivat kaikilla sama.
Kirstin äidillä oli ”silmää” esteettisille asioille ja isän suvussa oli loistavia piirtäjiä, joissa olisi ollut ainesta visuaaliselle alalle. He päätyivät kuitenkin ”kunniallisiin” ammatteihin tieteen tekijöinä.
”Kävimme joskus kesäisin mummolassa, jossa myös silloin opiskelijaikäiset Veikko-setä ja Elli-täti olivat lomailemassa. Seisoimme Maikin kanssa aamulla Veikon sängyn vieressä odottamassa, että ’se herää’ ja alkaa taas piirtää meistä pilakuvia, joissa opettelemme uimaan ’kädet pohjassa ja napa kiven päällä’. Elli-tädin perässä kuljimme ja marisimme häntä piirtämään meistä prinsessoja”, Muinonen muistelee.
Tuomo Tommilalla oli kiinnostusta monenlaiseen luovaan harrastukseen. Hän oli eräänlainen ”keksijä Pelle Peloton ”. Inkeri-rouva käytännön ihmisenä tuhahteli joskus, että ”hajottaa ittiänsä liikaa”. Tommilalla oli monenlaisia luovia kokeiluja, joista kaikki eivät menneet ihan nappiin. Inkeri joutui yleensä siivoamaan jäljet. Sanallisesti hänellä ei ollut lupaa kommentoida tapahtunutta. Mielipide tuli kuitenkin julki kattiloiden kolinassa ja ovien paukkeessa.
Oppikoulussa piirustusta ja kaunokirjoitusta
Muinonen kertoo, että oppikoulun alaluokilla ei ollut pätevää kuvaamataidon opetusta. Oppilaiden eteen tuotiin yleensä valokuva jostain eläimestä jäljennettäväksi piirustuksena. Kuvaamataidon opetukseen oli liitetty kaunokirjoitus, josta hän ei ollut erityisen innostunut. Jos käsialasta tuli huonoa, sai rangaistukseksi tukistuksen ohimohiuksista. Taisipa hän saada tukistuksen parikin kertaa.
”Varhaisteininä oli muotia lukea Ajansäveltä, jossa kerrottiin tarinoita ja julkaistiin valokuvia filmitähdistä. Innostuin piirtelemään lyijykynäpiirroksia filmitähdistä valokuvaa mallina käyttäen. Kavereilta tuli paljon ’tilaustöitä’: ’Piirrä mullekin’ -tyyliin. James Dean oli ehdottomasti huokailujen kohde. Paitsi filmitähtien kuvia, piirtelin myös paljon pilakuvia, jotka kiertelivät luokassa. Karikatyyrit olivat yleensä opettajista. En koskaan jäänyt kiinni. Lieneekö naamallani ollut harhauttavan hyveellinen ilme.”
Lukiossa Muinosen luokka sai pätevän ”Ateneumin käyneen” kuvaamataidon opettajan. Kuvallisen ilmaisun käsitys alkoi muuttua. Asiaan vaikutti myös historian opetus, johon hänen kouluaikanaan kuului taiteen historia. Historiaa opetti sivistynyt ja persoonallinen Ilona Kares, joka tunneillaan haastoi usein oppilaitaan keskustelemaan ja avaamaan silmiään taiteen historian ilmiöille. Ensimmäistä kertaa oppilaat näkivät taidetta väridioina.
”Voitin tuolloin maakunnan nuorille järjestetyissä piirustuskilpailuissa palkintoja. Noihin aikoihin aloin haaveilla Ateneumiin pyrkimisestä”, Muinonen kertoo.
Varhaisteini piirusteli, luki ja käveli kylän raittia
Varhaisteininä Muinosen harrastuksiin kuuluivat piirustelun ja kavereitten lisäksi kirjat. Perheen olohuoneessa oli kirjahylly, jossa lasivitriinin takana tietokirjojen taakse oli piilotettu mielenkiintoisimmat kirjat. Niihin kuuluivat venäläiset klassikot kuten Tolstoin Sota ja rauha ja Anna Karenina. Näiden kirjojen ei katsottu olevan vielä lapsille sopivaa luettavaa.
”Olin noin kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran luin ahmimalla Anna Kareninan. Mielenkiintoista oli se, että lukiessani saman kirjan uudelleen kymmenen vuoden kuluttua, se oli täysin eri kirja. Sama muutos tapahtui lukiessani kirjan vielä paljon myöhemmin. Sama ilmiö pätee kaikessa taiteessa – myös kuvataiteessa. Vastustan sitä varsin yleistä tapaa, että kuvataiteilijaa pyydetään näyttelynsä avajaisissa ’selittelemään’ töitään.” Visuaalinen taiteilija ei sitä paitsi ole välttämättä mikään verbaalivirtuoosi. Selitykset enemmänkin häiritsevät katsojan vapaata eläytymistä ja kokemista. Taideteos elää vain ilman ulkopuolelta tulevia rajoituksia katsojan oman kokemuksen kautta.
Kirjallisuus oli Muinoselle seikkailu. Tyttökirjat, joita jotkut hänen kaverinsa lukivat, tuntuivat hänestä vähän ”köppääsiltä” ja ohjailevilta. Koskaan ei pitäisi aliarvioida lasten kykyä. Kirjailijan tulisi mieluummin nousta kuin laskeutua lapsen tasolle, kun kirjoittaa heille.
Murrosikäinen tyttöporukka harrasti iltaisin kylänraitilla kävelyä edestakaisin. Pojat olivat alkaneet näyttää muultakin kuin hölmöiltä. Poikajoukko kulki noin parikymmentä metriä tyttöjen perässä edestakaisin kylänraittia. Aina neuvokas ”Autsu” ehdotti, että otettaisiin lyhyempiä askelia, ”jotta näyttääs, että mennähän lujaa mutta, jotta ne pysyys peräs”.
”Asuimme vielä Paukun aitojen sisäpuolella. Noin kilometrin päässä pellon takana sijaitsi urheiluhalli, jossa järjestettiin lauantaisin tanssit. Samoin kuin riemunkirjavuus, tanssi oli ehdottomasti syntiä.”
Samaan kouluun oli muuttanut lukioluokille jostain muualta kiltin ja herkän tuntuinen poika, josta myöhemmin tuli tutkija, joka tutki suuronnettomuuksia kuten Estonian katastrofia. Jo lukiossa jotkut opettajat valtuuttivat hänet tutkimaan ”suuronnettomuuksia” eli ketkä kävivät tansseissa. Poikaparka sai palkkioksi ”turpiinsa” ja häntä kiusattiin.
Tansseissa käyminen alkoi kiinnostaa, samoin muoti. Pönkkähameet ja tukan tupeeraus olivat kovia juttuja. ”Kävimme radioliikkeestä ostamassa ula-antennia, jonka pujotimme alushameen helmaan, että hame pysyisi pönkkänä.” Kauppias ihmetteli, että onko flikat nykyään aivan ulalla. Tytöt pyöräilivät kilometrikaupalla korkokengät jalassa ja pönkkähame puolipallona lavatansseihin joskus jopa toisiin pitäjiin saakka. Liikunnasta ei ollut pulaa. Tansseihin puolisalaa lähteminen tuotti joskus hankaluuksia. Portit Paukun pihoissa menivät aikaisin kiinni. Ulos pääsi vielä alkuillasta, mutta tansseista palatessa joutui kiipeämään yli verkkoaidan, jonka päällä oli piikkilankakerros. Ei ollut havinaista, että pala hameenlievettä jäi piikkilankaan tai nailonsukka oli mennyttä.
Omakotitontti Liuhtarista
Muinosen isä oli hankkinut tontin omakotitaloa varten parin kilometrin päästä Liuhtarista. Töistä tultuaan hän lähti suoraan ”palstalle” töihin ja viipyi usein puoleen yöhön saakka. Hän oli ehdoton ”itte”-ihminen. Mitään ei juuri teetetty, vaan kaikki tehtiin ”itte”. Siihen aikaan rakennusmateriaalia ei ollut helppoa saada. Kaivettiin saviseen maahan kuoppa kellaria varten ja savi käytettiin tiilien tekoon, jotka tehtiin ja poltettiin ”itte”.
Talkoita eli ”kökkiä” pidettiin silloin tällöin puolin ja toisin: ”Olin itsekin usein varhaismurrosiästä saakka kesäisin betonimyllärinä sementin teossa ’sementtikeuhkoin lakkireuhkoin; nenässä kuivunut kuona’ kuten Lauri Viita runoili: Ei puhettakaan että olisi ollut asiaa kotiin kuuntelemaan Lauantain toivottuja.”
Talon rakentaminen kesti useita vuosia. Se oli Muinosen vanhemmille työntäyteistä, joskus jopa raskasta aikaa. ”Ainoana apuna rakennustyömaalla isällä oli Paukussa työskentelevä Niemelän Hemppa. Kerran isä kompuroi aamuyöllä kotiin häkämyrkytyksen saaneena, kun hän oli polttanut tiiliä. Silloisessa asunnossamme ei ollut juuri mukavuuksia sisävessaa lukuun ottamatta. Talo oli puulämmitteinen, ruoka keitettiin puuhellalla ja kylmätila oli ulkona sijaitseva maakellari.”
Muinosen perheeseen syntyi kaksi nuorinta lasta rakennusprojektin aikana. Nuorin oli POIKA! Isä Tuomo, lapualaisittain Tuppu, oli avioliiton alusta lähtien haaveillut pojasta. Perhe näki ikkunasta kuinka Tuppu tuli sateessa pihatietä pitkin autereinen ilme naamallaan. Kalossit ja sadetakki olivat unohtuneet sairaalaan. Sen jälkeen hän istahti koko päiväksi puhelimen ääreen ja ”puoli Suomea” sai kuulla, että on syntynyt ”iso poika”. Jotkut Tupun työkaverit yrittivät piruilla, että ”se on vaihrokas”, mutta se päivä oli yhtä juhlaa. Tuppu antoi perheen likoille kolikoita kouraan ja tokaisi ”ostakaa likat sika”, siis munkkipossut, juhlan kunniaksi.
Uurastus työmaalla jatkui ja Tupun hermot olivat ajoittain kireällä ja ”äkseeraus” sai ylimääräisiä kierroksia. ”Silloin hyppäsin polkupyörän selkään ja poljin parikymmentä kilometriä Kauhavalle Saima-tädin luo hakemaan sympatiaa.”
Aina ihana Saima-täti asui pienessä omakotitalossaan Kauhavan keskustassa junaradan lähellä. ”Hän toimi paappamme omaishoitajana. Saima-tädiltä löytyi aina ymmärrystä meitä nuoria kohtaan. Hän kertoi myös mielellään mummon ja paapan tarinaa.” Paappa oli kotoisin Ruotsista Smålannista Margarydin pitäjästä, josta kolme veljestä lähti aikanaan Suomeen myymään kangaspuitten kaiteita. Kaksi veljeksistä, joista toinen oli Muinosen paappa, jäi Suomeen. Kauhavalla oli pitkään puheenaiheena se kuinka ”ruattinpojat tuli knallit pääs kosimahan”. Muinosen iso-äiti, Maria Somppi, oli körttiuskoisen talon tytär. Saima-tädin mukaan Mariankin oli ”flikkana” joskus yllättänyt suruttomuudenpuuska, jolloin hän oli pukenut ”valakoosen puseron päällensä ja karannut kamarinklasista nuarisoseurantaloolle”. Marialle ja Oskarille oli syntynyt kahdeksantoista lasta, joista kymmenen kuoli pieninä. ”Äitini Inkeri oli nuorin eloonjääneistä.” Naisen elämä oli kovaa tuona aikana.
Ritva Oksasen ohjauksella taiteen pariin
Lapualla ei Muinosen lapsuudessa ollut sellaista ylellisyyttä kuin taidenäyttelyt. Kirjastosta löytyi yksi ainoa taidekirja mustavalkoisena. Se kertoi taiteen historiasta.
”Kuulin, että paikkakunnalla asui yksi ammattitaiteilija, jonka maalaamia virallisia muotokuvia näki julkisissa tiloissa. Muotokuvat poikkesivat siveltimen käytössä ja värin käsittelyssä kaikesta paikkakunnalla aikaisemmin näkemästäni. Taiteilijan nimi oli Ritva Oksanen. Rohkaistuin ottamaan häneen yhteyttä ja pyysin henkilökohtaista opastusta, koska haaveenani oli taiteilijan ammatti. Ritva Oksaselta sain lainata upeita taidekirjoja, jollaisista en ollut aikaisemmin osannut edes haaveilla. Hän antoi minulle kotitehtäviä, joita sitten yhdessä kävimme läpi. Olen hänelle kiitollinen saamastani ystävällisestä ohjauksesta”, Muinonen iloitsee.
Ylioppilasvuoden jälkeen Muinonen päätti harjoitella Helsingin yliopiston piirustuslaitoksella taidemaalari Åke Hellmannin opastuksella sekä kuunnella taidehistorian luentoja.
”Sitten pyrin ja pääsin ’Ateneumiin’ eli Suomen Taideakatemian kouluun. Koulu sijaitsi siihen aikaan Ateneumin rakennuksessa.”
Suomen Taideakatemian koulu eli Ateneum 1966 – 1970
Koulun tilat olivat pienehköt, koska museo vei valtaosan tiloista. Oppilaita hyväksyttiin vuosikurssille melko pieni määrä, hieman toistakymmentä. Koulu oli oppilaineen ja opettajineen tiivis yhteisö. Opettajina vaikuttivat muiden muassa Göran Augustson, Kain Tapper, Erik Enroth, Lauri Ahlgren, Eva Sederström, Erkki Heikkilä ja Tapani Jokela.
Vahtimestarina ja eräänlaisena sihteerinä toimi taiteilija Ilmari Nylund – aina korrektisti pukeutuneena ja ”rämäpäitä” kohteliaasti herroitellen, rouvitellen ja neiditellen.
Samaan aikaan Muinosen kanssa opiskelivat muiden muassa Outi Heiskanen, Miina Äkkijyrkkä (oikealta nimeltään Riitta Loiva), Leena Luostarinen, Marika Mäkelä ja Marjatta Tapiola. Se oli vahvojen naistaiteilijoiden aikaa.
Opetus käsitteli perusasioita kuten elävämallipiirustusta ja maalausta sekä eri aihepiirejä käsitteleviä tehtäviä. Oppiaineita olivat myös värioppi, materiaalioppi ja plastinen sommittelu. Otteita taiteenhistoriasta kuului mukaan. Torin vastakkaisella puolella sijaitsevaan Kansallisteatteriin ateneumilaisia pyydettiin kenraaliharjoitusyleisöksi.
”Minä ainakin suostuin mielelläni. Rooleissa esiintyivät siihen aikaan muiden muassa Tauno Palo ja Tarmo Manni”, Muinonen muistelee.
Siihen aikaan ei ollut opintotukia eikä taiteilijaksi haaveilevan kannattanut ottaa lainoja. Kotoa Muinonen sai kimppa-asumista varten pientä vuokra-avustusta. Opintojensa aikana hän hakeutui töihin.
”Pääpostissa myin lasikopissa postimerkkejä. Veikkaustoimistossa tarkastin veikkauskuponkeja, veikkaustoimiston etuihin kuului hyvä ja halpa ruoka. Kesällä työskentelin Cafe Töölönrannassa unohtelemassa tilauksia”, hän luettelee ja täsmentää, ettei kahvilatyö ollut hänen alaansa.
Opiskelu Suomen Taideakatemian koulussa oli maksutonta. Opiskelijat saivat materiaalit suurimmaksi osaksi koulun puolesta. Lisäksi monet opiskelijat, joihin Muinonenkin kuului, saivat lukuvuoden päätteeksi pieniä stipendejä.
Monenlaisia kohtaamisia taiteen merkeissä
Opiskeluvuosien alussa Muinonen asui kimpassa Lapualta kotoisin olevien kaksoissisarusten ja koulukaverien, Kaijan ja Leenan, kanssa Haukilahdessa. Kun tytöt kihlautuivat ja menivät naimisiin, hän muutti lähemmäksi keskustaa Muukalaiskadulle. Asunnon jakoi hänen kanssaan Lahdesta kotoisin oleva vauhdikas Seija, joka hämäläisosakunnan emäntänä viiletti korot kopisten ja tupeeraus putkella projektista toiseen.
”Seijalla oli tarkka nokka, ja yritin parhaani mukaan piilotella tärpätti- ynnä muita purkkejani pois näkyvistä. Mutta ne olivat kuitenkin haistettavissa. Minulla oli maalaukseen liittyviä kotitehtäviä, eikä pieni kämppämme ollut ilmastointinsa puolesta parhaasta päästä. Ikään kuin anteeksipyyntönä tupeerasin Seijan tukan aina ennen kuin hän lähti kiitämään johonkin tapahtumaan”, tuleva taiteilija kertoo opiskelijaelämästään.
Syksyllä, kun ilmat sallivat, hän kiipesi maalaustelineineen Tähtitorninmäelle suorittamaan annettua tehtävää. Oli tavallista, että hänen ja maalausprojektin ympärille leiriytyi uteliaan kiinnostuneina joukko elämäntaiteilijoita eväspulloineen.
”Elämäntarinoita oli ympärilläni monenlaisena kirjona. Kommentteja tuli paljon, jotkin yllättävän fiksuja ja filosofisia. Koskaan en kohdannut minkäänlaisia aggressioita tai häirintää, päinvastoin – ’tytölle’ tarjottiin pullonsuuta hihaan pyyhkäisten. ’Ei tämä nyt hääviä oo, mutta vähän sisäistä villapaitaa, kun on näin kylmäkin.’ Kieltäydyin kohteliaasti ’näin työaikana’ ystävällisestä tarjouksesta”, hän kertaa mukavia muistoja.
Sitten paikalle viiletti joukko koulupoikia varoittaen ”pollarit tulee”. ”Seminaari” hajosi saman tien lähipensaikkoihin.
Amor asialla, elämää Hyvinkäällä
Jo opiskeluajan alkuvaiheessa Muinonen tutustui tulevaan puolisoonsa Eeroon, joka opiskeli Polilla.
”Avioiduimme vuonna 1967. Asuimme ensin pikku yksiössä Lauttasaaressa ja sen jälkeen kaksiossa Haukilahdessa. Eero valmistui Polilta ja sai työpaikan Hyvinkäältä Kone-osakeyhtiöltä. Muutimme Hyvinkäälle vuonna 1969. Minun opiskeluni jatkui vielä vuoden verran. Kuljin junalla päivittäin Hyvinkään ja Helsingin väliä.”
Hyvinkäällä asui tuolloin useitakin jo Taideakatemian Koulun lopettaneita kollegoita osoitteenaan Siltakatu 5. Se oli suuri vanha radan vieressä sijaitseva puutalo, jossa oli taiteilijoille asunnot ja työtilat. Muinonen vieraili usein tuossa talossa tapaamassa kollegoitaan.
”Me asuimme Helenenkadulla kerrostalossa. Tuolloin työhuoneeni ei ollut kaksinen. Se oli kellarikerroksessa sijaitseva pieni betoniseinäinen ikkunaton koppi, johon maalaustelineineni juuri ja juuri mahduin. Mutta se oli ensimmäinen ’virallinen’ työhuoneeni. Suunnittelin tuohon aikaan ensimmäistä yksityisnäyttelyäni Helsinkiin Taidemaalariliiton Galleriaan”, taiteilija muistelee.
Muinosta innoittivat taiteilijoina Miro ja Klee. Hänen maalaustyylinsä lähenteli tuolloin surrealismia. Väriasteikko oli tummahko sinivoittoinen, jossa avaruus ja tähdet esiintyivät oleellisena osana. Avaruus ja tähdet olivat jääneet hänen mielikuviinsa yöllisistä kävelyretkistä lakeudella, jonka yllä pakkastaivas kaartui valtavana tähtikattona.
Hyvinkäälle muuton jälkeen Muinosen perhe alkoi kasvaa. Meeri-tytär syntyi 3.10.1971. Elämä oli aluksi enimmäkseen vauva-arkea.
”Silloin tällöin minulla oli kuitenkin mahdollisuus vetäytyä kellarityöhuoneeseeni. Vuosina 1971-1972 minulla oli myös opetustöitä Hyvinkään taidekoulussa kerran viikossa. Vuonna 1972 sain aikaan ensimmäisen yksityisnäyttelyni Taidemaalariliiton galleriaan Helsinkiin. Sitä ennen olin osallistunut joihinkin yhteisnäyttelyihin kuten: Suomen taiteilijaseura, ryhmänäyttely, Tampereen Taidemuseo 1973.” (CV)
Meeri-vauva oli välillä ystävällisen naapurin rouvan hoidossa, että Muinonen sai keskityttyä taideprojekteihin. Kanssakäyminen Hyvinkäällä asuvien kollegoitten kanssa oli vilkasta.
”Seurasimme mielenkiinnolla toistemme tekemisiä ja keskustelimme aiheesta. Taidepolitiikka oli myös vahvasti mukana sekä puheissa että taiteen tekemisessä. Taistolaisuus oli voimakkaasti osalla taiteilijoista ’kantavana Voimana’. Itse en taistolaisiin kuulunut, vaan näkemykseni oli yleishumanistinen. Keskustelut aiheesta olivat kiivaita ja kuumensivat joskus tunteita niin kuin asiaan kuuluikin. Hyvät ja kaverilliset välit säilyivät kaikesta huolimatta”, Muinonen summaa.
Raikkaiden merituulien Raaheen
Vuonna 1973 Eero Muinonen haki ja sai töitä Raahen Rautaruukin tehtailta. Edessä oli siis muutto pohjoiseen. Muinonen muistelee, että hän kolkutteli taaperoikäisen Meerin kanssa junalla Vihantiin, jossa Eero oli heitä vastassa.
”Vihannista ajoimme autolla Raaheen. En unohda ensivaikutelmaa, kun saavuimme aurinkoisena talvipäivänä helmikuun puolivälissä Raaheen. Kaunis vanha puukaupunki hohtavien hankien keskellä. Joidenkin talojen savupiipusta nousi savu sinistä taivasta vasten. Rantakadun takana aukeni merenlahti. Ajattelin, että tämän täytyy olla ’paratiisi’”, Muinonen kertaa ensivaikutelmaansa.
Ollinsaari – rautaruukkilaisia varten rakennettu
Muinoset saivat asunnon Ollinsaaresta. Alueen rakentaminen aloitettiin 1960-luvun alussa, jolloin Rautaruukin tulo paikkakunnalle aiheutti räjähdysmäisen asuntojen kysynnän. Asemakaavan laati ja kerrostalo-asunnot suunnitteli professori Olli Kivisen toimisto. Kerrostalojen suunnittelussa otettiin huomioon se, että osa asukkaista tulee olemaan vuorotyöläisiä. Ollinsaari oli aikoinaan yksi suuri tila, jonka viimeinen omistajasuku oli Salovaarat.
”Asuntomme oli kolmen huoneen ja keittiön huoneisto kerrostalossa. Otin toisen pikku huoneista työhuoneekseni. Ollinsaaressa asui paljon nuorehkoja lapsiperheitä, rautaruukkilaisia. Kerrostalojen pihapiirissä oli lapsille leikkipaikat hiekkalaatikkoineen ja keinuineen. Lapsille oli myös järjestetty työnantajan puolesta päiväkerho, jonne heidät voi päivittäin viedä. Se oli suuri apu monelle perheelle. Lapsilla oli siis kaikki hyvin.”
Muinonen muistelee kulttuurielämää Raahessa 1970-luvulla
”Aluksi kaupungin kulttuurisihteerinä toimi positiivinen ja ihmisenä viehättävä Ritva Meriläinen, jonka puoliso oli myös rautaruukkilaisia. Valitettavasti hän muutti myöhemmin muualle. Kuvataiteen ammattilaisia ei Raahessa Paavo Pyhtilää (1927–2019) lukuun ottamatta ollut. Paavo oli itseoppinut maalari, jonka taidot arvostettiin siinä määrin että hän sai taidemaalariliiton jäsenyyden. Harrastajia sen sijaan asui paikkakunnalla useitakin. Hyvinkää ja Raahe, molemmat ovat pikku kaupunkeja ja tehdaskaupunkeja, mutta henkinen ilmapiiri on täysin erilainen. Hyvinkää on Helsingin lähituntumassa sijaitseva kaupunki, jolla ei ole pitkää historiaa ja jossa väestön muuttoliike on suhteellisen vilkasta. Paikkakunnalla asui eri taiteenalojen ammattilaisia, joiden kanssa oli kanssakäymistä. Helsingin taidetapahtumat olivat lähellä.
Raahen henkisessä ilmapiirissä oli monenlaista vastakkain asettelua, johon oli vaikea sopeutua.
Vanha historiallinen kaupunki, jonka väestö on sukupolvesta toiseen asunut samoilla sijoilla. Sitten paikkakunnalle tulee suuri tehdas ja sen mukana ’tullista tulleet’, joihin ei aina suhtauduttu kovin suopeasti. Ongelman muodosti myös se, että toimihenkilöiden koulutetuille vaimoille ei löytynyt paikkakunnalta töitä. Se aiheutti turhautumista ja joiltain osin taantumista rouvahierarkioihin, joihin en välittänyt osallistua.
Raahen työväenopistosta sain töitä kuvataideopetuksen vetäjänä vuosina 1974–1982. Taideopetuksen perusasioihin kuuluu ihmisen anatomian tutkiminen. Se olisi edellyttänyt alastonmallia. Jo ajatuskin aiheutti shokin monissa kurssilaisissa ja vähintäänkin kiusaantumista opiston johdossa. Malli sai pitää vaatteet päällään.”
Leila Kastelli muistelee tilannetta (v. 2024): ”Hauskaa oli se, kun pyrimme saamaan Raahen Työväenopistoon elävää, alastonta mallia. Eihän siitä mitään tullut, lehdessäkin oli jokin Saarimäen Antin piirros siitä miehiä ikkunassa kurkkimassa. Eräs valtuutettu sanoikin raahelaisittain osuvasti, että jos sinne alaston malli tulee, niin hänkin tulee maalaamaan ja moni muukin varmasti. Saatiin me malli. Nuori nätti tyttö, joka istui vaatteineen ja hartiahuiveineen kiltisti ne tunnit siellä.”
Myös Maaseudun Sivistysliitto järjesti Raahessa taidekursseja kesäisin. ”Viihdyin hyvin kurssilaisten parissa. Suurin osa heistä oli yleensä naisia. Ehkä sitä vielä siihen aikaan pidettiin ’akkojen juttuna’ – varsinkin, kun vetäjäkin oli ’akka’.
Olin alkanut vähitellen tutustua paikkakuntalaisiin kuten Tuhkalan (nyk. Kastelli) Leilaan ja Pirisen Paulaan. Paula toimi kirjastonhoitajana ja asui (asuu edelleenkin vuonna 2025) kauniin puukaupungin kauniissa puutalossa. Hän oli eriomainen kokki, jonka vieraanvaraisuudesta saimme nauttia viihtyisässä ympäristössä.”
Muinonen kertoo, että hän tutustui melko pian Raaheen muuttonsa jälkeen Lauri ja Lena Koskeen (1945–2017). He tosin asuivat Ylivieskassa, mutta viettivät paljon aikaa myös Raahessa, jossa Lenan vanhemmat asuivat.
Lena oli naivistimaalari, joka osallistui naivistien yhteisnäyttelyihin sekä kotimaassa että kansainvälisesti ulkomailla. Lauri oli teatteriohjaaja, joka harrasti myös maalausta. ”Lenan ja Laurin kanssa teimme myöhemmin unohtumattomia matkoja eri kulttuureihin, kuten Intiaan ja Sisiliaan.”
Myös energinen ja voimakastahtoinen maalausta harrastava opettaja Aini Kauppila tuli Muinoselle tutuksi. Aini puuhasi myös aktiivisesti Raahen taiteilijaseurassa. Oli tulossa Raahen Taiteilijaseuran näyttely. ”Ilmoitin Ainille, että tällä kertaa en voi osallistua näyttelyyn.”
Tämä ei Ainille passannut. Hän kurvasi autolla pihaan, käveli ovea avanneen isännän yli Muinosen työhuoneeseen ja nappasi maalaustelineestä puolivalmiin maalauksen kainaloonsa ja viiletti ripustamaan sitä näyttelyyn. ”En sattunut olemaan kotona. Ei auttanut muu kuin suhtautua huumorilla asiaan.”
Muinonen tutustui myös useisiin Oulussa asuviin taiteilijoihin kuten Sinikka Tuomiseen, Juhani Tuomiseen, Reijo Hukkaseen, Antti Holmaan ja Riitta Helevään. ”Surukseni Lena Koski, Reijo Hukkanen ja Sinikka Tuominen kollegoistani ovat edesmenneitä”, hän huokaa.
”Tapasin myös Raahessa siihen aikaan asuneen teatteriohjaaja Leena Salosen. Leenan aviomies Pentti työskenteli tuolloin Rautaruukilla, Leena taas Oulun kaupunginteatterissa. Leenan kanssa kehitimme poikkitaiteellisen esityksen, jossa mukana olivat kuva, runo ja musiikki. Kiersimme esityksen kanssa ympäri maakuntaa mutta myös Oulun Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä sekä Tampereen Nykytaiteen museossa vuonna 1982.”
Vuonna 1974 syntyi Muinosen toinen tytär Anna. Hän muistelee, että 1970-luku oli suurelta osaltaan lapsiperhe-elämää taiteellisen työskentelyn lisäksi: ”Ilokseni myös ’vauhdikas Seija’, opiskeluajan kämppäkaverini, aviomiehineen oli muuttanut Ouluun ja päätyi Sanomalehti Kalevaan toimitusjohtaja Aaro Korkeakiven sihteeriksi. Taisin jo mainita, että työtilani siirtyi kerrostalon kellarihuoneeseen. En voinut tietenkään levitellä liuottimien hajuja ympäriinsä eikä pikkulapsilta juuri saanut työrauhaa ennen heidän nukkumaanmenoaikaansa.
1970-luvulla minulla ehti olla useita sekä yksityis- että yhteisnäyttelyitä Helsingissä ja joissakin taidemuseoissa kuten Oulun Taidemuseossa, Johannes Haapasalo -museossa ja Tampereen Taidemuseossa.”
Patruunatehtaan räjähdys
Traagisimpiin tapahtumiin 1970-luvulla kuului Lapuan Patruunatehtaan räjähdys vuonna 1976. ”Isäni oli silloin jo eläkkeellä virastaan. Muistan kuulleeni radiouutisista tapahtumasta. Yritin turhaan saada yhteyttä puhelimitse kotiin. Kaikki yhteydet paikkakunnalle olivat poikki. Muistan lapsena leikkineeni muutaman metrin päässä lataamorakennuksesta, jonka erotti leikkipaikastani piikkilanka-aita. Naapuristamme kuoli perheenäiti ja nuori miniä. Tehdas siirrettiin myöhemmin pois asutuksen keskeltä ja vanhoista tehdasrakennuksista on kunnostettu kulttuurikeskus taidemuseoineen, teattereineen ja Patruunatehdas-museoineen.
Myös räjähdyksen uhrien muistoksi on tehdasrakennukseen avattu kappeli, jossa on nähtävillä valokuvat ja henkilötiedot räjähdyksen uhreista.”
Taiteilijoiden yhdistystoimintaa
Eräs henkilö, jonka Muinonen haluaa mainita Raahen-ajoiltaan, on aikoinaan Raahessa vaikuttanut sivistynyt kulttuurihenkilö ja monipuolinen taiteenharrastaja Unto Immonen. ”Emme asuneet samoihin aikoihin Raahessa, mutta häneltä sain terveisiä ja rohkaisevia viestejä hankalina aikoina, koska hän oli nähnyt näyttelyni Helsingissä. Hän oli erinomainen piirtäjä parin näkemäni elävämallipiirroksen perusteella. Valitettavasti minulla ei ollut iloa tavata häntä henkilökohtaisesti.”
Unto Immonen (1909–1991) toimi kuvaamataidon ja miesten käsityön lehtorina Raahen seminaarissa vuosina 1956–1968. Hän oli Raahen taideyhdistys ry:n perustajajäsen toimien yhdistyksen puheenjohtajana vuodet 1963–1966. Taiteilija elää ikuisesti teostensa kautta. Raahen kaupunki omistaa 30 Immosen teosta.
Vuonna 1963 perustetun yhdistyksen toiminta hiipui vuosien saatossa. Vuonna 1981 yhdistys oli jakaantunut Raahen Taiteilijaseura -81ja Raahen Taiteilijaseura-81/ Harrastajajaostoksi. Toimiminen harrastajajaoston nimellä aiheutti kuitenkin sekaannusta ja vuoden 1983 vuosikokouksessa 7.3. päätettiin muuttaa harrastajajaoston nimi Raahen Taideyhdistys ry:ksi.
Kirsti Muinonen osallistui vuoden 1981 perustavaan kokoukseen. Hän sai valtuudet edustaa seuraa. Hän oli Oulun läänin taidetoimikunnan jäsen vuosina 1983–1985.
Nuori taiteilija puhalsi Raahen hiljaiseen taide-elämään eloa kuin raikas merituuli. Hän uskalsi tuoda esille oman mielipiteensä esimerkiksi kesäkuussa 1984, kun hän pillastui näyttelyn avajaispuheen sisällöstä.
Julkinen kannanottoni – puran näyttelyni
”Raahen kaupungin kulttuurilautakunnan ojentamat ruusut eivät ehtineet lakastua taitelija Kirsti Muinosen näyttelyssä, kun kaikki oli jo ohi. Näyttely avattiin tiistaina ja taulut pakattiin pois perjantaina. Miksi taitelija tekee näin?
– Olen suuttunut näyttelyn avajaispuheen vuoksi.
Maakuntaliiton kulttuurisihteeri Tuure Holopainen avasi näyttelyn tiistaina. Hänen puheensa keskittyi näkemykseen, että taiteen hankinta tulisi demokratisoida.
– Kun nimenomaan oli puhe siitä, että taiteilijalta pitäisi ottaa pois valtaa taideasioista päätettäessä ja antaa sitä kadunmiehelle, veronmaksajalle, totean että onhan taiteilijakin veronmaksaja, sanoo Muinonen.” (SA)
Muinonen taustoittaa vuoden 1984 tapahtumaa vuonna 2024 seuraavasti: ”Minun opiskeluaikanani alkoi kuvataiteessa vahvojen naistaiteilijoiden kausi. Se näkyi jo Etelä- Suomessa, mutta ei vielä Pohjoisessa. Naiselta taiteilijana – ainakin Raahessa ’kadunmiehen’ tasolla – tuntui puuttuvan uskottavuus. Muuan miespuolisista harrastajista ehdotti, että kirjoittaisin heistä lehteen. Silloisen kulttuurisihteerinkään (Aulis Fors) kanssa ei aina löytynyt ’yhteistä säveltä’. Minua ilmeisesti yritettiin hiukan ’laittaa kuriin’ tilaamalla Tuure Holopainen pitämään avajaispuheensa.”
”Tänä päivänä tekisin vastaavassa tilanteessa täsmälleen samoin. Tapahtuma sai minut herkuttelemaan ajatuksella, miten kadunmies demokratian nimissä operoisi kirurgisesti Holopaista ja Forsia sen jälkeen, kun kirurgi on heitetty leikkaussalista ulos. Alun perin ajattelin purkaa näyttelyni vähin äänin. Oulussa asioidessani törmäsin kuitenkin Kaisu Mikkolaan, sanomalehti Kalevan kulttuuritoimittajaan, joka kysyi kuulumisiani. Kerroin purkavani Raahessa vasta pystyttämäni näyttelyn. Kaisu halusi tietää aiheesta kaiken. Sen jälkeen Kalevan kulttuurisivuilla kommentoitiinkin aihetta laajasti eikä suinkaan puheenpitäjän hyväksi. Kalevasta juttu levisi Helsingin Sanomiin ja sen kautta Taidemaalariliittoon, jolta sain lahjaksi Unkarin-matkan Taidelehden siivellä. Tästä ei kuitenkaan kannata riemastua purkamaan työkseen näyttelyitä kesken kaiken”, taiteilija toteaa.
”Kalevan jutussa pääsimme sekä Holopainen että minä tasapuolisesti ääneen näkemyksinemme. Holopaisen puhe julkaistiin kokonaisuudessaan jutun yhteydessä”, hän lisää.
Aktiivisen työskentelyn 1980-luku
Muinonen muistelee, että hänen työhuoneensa sijaitsi kerrostalon kellarissa, kun perhe asui Ollinsaarentiellä. Työskentelyä hankaloitti se, ettei tilaan tullut vesiä.
”Ollinsaarentieltä muutimme Ruskontielle kerrostalosta rivitaloon, joka kuului myös Rautaruukin työsuhdeasuntoihin. Asunto oli kolmio, josta omin heti toisen pikku huoneista työtilakseni.”
Muinosen lapset olivat leikki-iässä ja viettivät paljon aikaa ulkona kavereiden kanssa. Kavereita oli paljon, koska ympäristössä asui nuoria perheitä. Taiteilijalle 1980-luku oli aktiivista aikaa työskentelyn ja näyttelyiden merkeissä.
Kuvataiteen valtionpalkinto vuonna 1981 oli hänelle hieno yllätys kaiken ”kellarissa tuskailun” jälkeen. ”Olin myös alkanut saada taiteilija-apurahoja, mikä helpotti työskentelyolosuhteita.
1980- ja 1990 -lukujen välissä minulla oli myös mahdollisuus valtion ja yhteispohjoismaisiin taiteilijaresidensseihin, joita siihen aikaan oli ja edelleen on esimerkiksi Italiassa.”
Residenssielämää Toscanassa
”Ensimmäisen residenssimatkani tein Italiaan Firenzen lähellä sijaitsevaan Grassinan kylään Toscanan maakunnassa. Matkakaverinani oli nuorempi sisareni Sirkka. Talo, jonne majoituimme, oli kukkulalla sijaitseva 1300-luvulla rakennettu kaunis joskin silloin vielä vaatimattomassa kunnossa oleva rakennus”, Muinonen muistelee ja jatkaa: ”Ihastuin toscanalaiseen maisemaan kukkuloineen, viinitarhoineen ja oliivilehtoineen sekä kukkuloilla sijaitseviin keskiaikaisiin rakennuksiin. Myös ihmisistä ja heidän sosiaalisuudestaan pidin paljon. Talon hoitajana toimi jo eläkeikää lähestyvä taidemaalari Valma Mitikka.”
Vieläkin ylempänä kukkulalla sijaitsi pitkänomainen rakennus, jossa saman katon alla sulassa sovussa olivat kirkko, kauppa ja kapakka. Sunnuntaiaamuisin vanhat pariskunnat kapusivat arvokkaasti mäkeä ylös kirkkoon ja yhtä arvokkaasti mäkeä alas kirkosta. Sen jälkeen ukkelit kipittivät taas vilkkaasti mäkeä ylös kapakkaan korttia pelaamaan viinilasin äärelle.
Mielenkiintoisia olivat myös hautausmaat, joiden hautakiviin kiinnitetyt valokuvat vainajista eivät olleet turhan juhlallisia. Ne olivat usein rentoja ja persoonan karaktääriä hyvin kuvaavia. Eräässäkin kuvassa nuori hurmuri hattu keikarimaisesti kallellaan tupakka suupielessä ikään kuin iskee silmää katsojalle.
Firenze sijaitsi kylästä pienen bussimatkan päässä. ”Siellä kävimme usein paitsi museoissa myös nauttimassa ympäröivästä elämästä pikku perheravintoloineen, joissa saattoi olla vain pari pöytää ruokailijoita varten. Keittiössä isoäiti keitti saunapadan kokoisessa kattilassa toscanalaista papusoppaa. Lapsenlapsi, pieni tyttö, ja kissa seurustelivat meidän ruokailijoiden kanssa. Pari kanaa nokki leivänmuruja lattialta.”
Muinonen sanoo, että Toscana on jäänyt hänelle jotenkin sydämen maisemaksi. Joskus hänellä on jopa tunne, että on elänyt siellä.
Toscanan kulttuuri kiehtoi
Residenssipaikoissa puhelinyhteydet toimivat vain niin päin, että residenssiin voi soittaa mutta sieltä ei voi soittaa minnekään. ”Jos halusin soittaa kotiin Raaheen, minun oli mentävä ensin bussilla Firenzeen ja jonotettava postitoimistossa vuoroani yleisöpuhelimeen. Emme eläneet vielä kännykkäaikaa ja olin tietenkin välillä huolissani perheestä. Eeroa ei ole koskaan matkusteleminen kiinnostanut enkä saanut houkuteltua häntä käväisemään Grassinassa lasten kanssa. Tavakseni tuli käydä virkistäytymässä taiteilijaresidensseissä kuten Roomassa Villa Lantessa ja niin ikään Roomassa sijaitsevassa yhteispohjoismaisessa Circolo Scandinavossa.”
Vanha kulttuuri näkyi Italiassa: Antiikin Rooma. Muinosta kiinnostavat erityisesti etruskit. Firenzessä ja Sienassa renessanssi ja keskiaika ovat kiinnostavia. Siellä on paljon muutakin kiinnostavaa elämäntyyli mukaan luettuna.
”Koin että Italiassa suhtauduttiin taiteilijoihin erittäin myönteisesti, jopa kunnioittavasti. Hyvänä esimerkkinä voin kertoa kokemuksiani Roomassa. Kun saavuin ensimmäistä kertaa iltapäivällä Villa Lanteen, vastassa oli sardinialaissyntyinen talon palveluskuntaan kuuluva jo ikääntynyt Gavina, joka oli järjestänyt minua varten teetä ja pientä syötävää.” Gavina jäi keskustelemaan taiteilijan kanssa vilkkaasti ja varoitteli, että naisihmisen ei pidä tähän aikaan lähteä yksin ulos kaupungille. Se ei olisi sopivaa.
”Ajattelin, että höpöhöpö! Kello oli vasta viisi iltapäivällä. Aurinko paistoi ja halusin tehdä pikku kävelylenkin kauniissa Trasteveren kaupunginosassa ja käväistä pizzalla. Gavina oli ollut oikeassa: Pizzeriassa minut ohjattiin pimeimpään nurkkaa ja tarjoilua sain odottaa todella kauan.” Paluu majapaikkaan oli kujanjuoksu huuteluineen ja ehdotuksineen.
Päivisin Muinonen kulki piirustuslehtiö kainalossa. ”Kun istahdin ulkoilmakahvioon espressolle, eteeni saattoi ilmestyä lasi sherryä. Kun sanoin tarjoilijalle, että en ole tilannut sitä, tarjoilija kertoi, että viereisen pöydän pariskunta halusi tarjota sen minulle ja pyysi saada keskustella kanssani. Keskustelimme matkastani Roomaan, taiteilijuudestani, mistä maasta olin tullut ja mitä Rooma merkitsee minulle taiteilijan silmin.”
Piirustuslehtiö kainalossa oli taikakalu. Iltaisin torilla oli mielenkiintoisia tapahtumia. Kun Muinonen otti aina piirustuslehtiön kainaloon, kun lähti illalla ulos, hän sai olla rauhassa. Suhtautuminen oli ystävällisen uteliasta eikä malleista ollut pulaa. ”En tiedä ovatko asenteet edelleen samat vai ovatko muuttuneet kymmenien vuosien aikana.”
Tapahtui Circolo Scandinavossa
Kerran Circolo Scandinavossa ollessaan Muinonen joutui vahingossa erittäin erikoiseen tilanteeseen. Hänen ystävättärensä Leena Salonen, joka siihen aikaan ohjasi oopperoita Oulun kaupunginteatterissa, oli tullut Roomaan tutustumaan oopperalaulajien koulutusmetodiin. Kouluttaja oli armenialaissyntyinen aristokraatti Sona Ardonz. Hänellä oli koulutettavia ympäri maailmaa. Yhteistä koulutettaville oli se, että he olivat oppineet käyttämään vääriä lihaksia ääntä muodostettaessa. Eräälle sopraanolle oli tehty keuhkoleikkaus, jonka seurauksena äänenkäyttö oli vaikeutunut.
Leena oli menossa seuraamaan La Maestra Arzonzin opetus- ja harjoitussessiota kansainvälisille oppilailleen ja halusi että Muinonen tulee mukaan. ”Epäilin hiukan, että olisiko edes luvallista ulkopuolisen tunkeutua sellaiseen tilanteeseen. Leena sai kuitenkin houkuteltua minut mukaan. Tilaisuudessa oli laulajia eri puolilta maailmaa. Oli tenoria Kuubasta, sopraanoa New Yorkista ja Suomestakin Mikko, Sibelius-Akatemian laulunopettaja. Ilmastonmuutos aiheuttaa minulle aina jonkinlaisen flunssanpoikasen. Olin juuri saapunut Roomaan. Yritin piiloutua opetustilan takaosaan mahdollisimman näkymättömiin.”
Kesken laulajien ääniharjoitusten Muinosta alkoi yskittää. La Maestra terästäytyi heti ja osoitti häntä sormellaan. ”Te siellä, teillä on kauhea ääni, tulkaa heti tänne luokan eteen.” Muinonen pyyteli anteeksi ja sanoi olevansa luvattomasti täällä ystävättären toivomuksesta. ”En ole laulaja, vaan maalari.” Maestra ei antanut periksi: ”Kun minä sanon, että tulette tänne, niin te tulette tänne ja teette samat lauluharjoitukset kuin muutkin.”
Tuskanhiki valuen Muinonen yritti vastustella, mutta mikään ei auttanut. Tenori Kuubasta nyökytteli ”me ymmärrämme” -tyyliin. Eipä siinä auttanut muu kuin häpeänpuna naamalla tehdä äänenavausharjoituksia muiden mukana.
Harjoituksissa oli kysymys oikeiden lihasten käytöstä laulettaessa. ”Ilmeisesti olin löytänyt oikean lihaksen, koska minusta yllättäen lähti melko kova ääni.” (Sillä ei tietenkään ollut musiikin kanssa mitään tekemistä.)
Maestra innostui ja näki Muinosen eräänlaisena ”raakamateriaalina” lihasten käytössä ja ilmoitti hänen mielipidettään kysymättä, että me jatkamme tästä ja antoi harjoitteluvelvoitteen seuraavaa kertaa varten.
Seuraava kerta tapahtui sitten kaupungin syrjäalueella sijaitsevassa vanhassa teurastamossa. Maestralla oli hyväntekeväisyysprojekti lahjakkaille slumminuorille. Opetus oli ilmaista ja se tapahtui tyhjillään olevassa teurastamossa, jossa näkyi vielä verenroiskeet seinillä. Oppilaat olivat puhallininstrumenttien soittajia ja poplaulajia. Kaikki pantiin ääniharjoitusten lisäksi laulamaan klassisia ooppera-aarioita. ”Muistan laulaneeni kerubiinon aariaa. Ajattelin, että kokemus on kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen ja ehkä on omiaan tekemään minusta paremman maalarin.”
Residenssissä asui Muinosen lisäksi kolme muuta residenssiläistä: Reidar Norjasta, Lasse Ruotsista ja Henrik Tanskasta.
Muinosen velvoitteeksi oli tullut harjoitella äänenavausta ”kotitehtävänä”. ”Sen tietenkin kuuliaisesti tein, vaikka huomasin kollegoitteni kiusaantuneet välttelevät katseet.”
Eräänä iltana, kun Muinonen palasi teurastamoreissulta, hän huomasi, että pojat olivat järjestäneet juhlavan yhteisen illallishetken kynttilöineen, viineineen ja herkkuruokineen. ”He selvästi odottivat minua. Tunsin olevani suorastaan juhlakalu. Oli kohteliasta seurustelua. Välillä pojat vaihtoivat merkitseviä katseita keskenään. Sitten eräs heistä varovasti antoi minun ymmärtää, että olen maalari enkä laulaja. Minua nauratti ja liikutti tämä herrasmiesmäinen tapa ilmaista näkemyksensä mahdollisesta uudesta uranvalinnastani.” Jos olisi ollut kysymyksessä suomalainen miespuolinen kollega, kommentti olisi ollut hyvin todennäköisesti ”turpa kiinni” ärräpäitten säestyksellä ilman maljojen nostelua. ”Lohdutin poikia, että kummalliset kokemukset tekevät minusta paremman maalarin.”
Ruskontieltä Mäkituvantielle
”Ruskontiellä asuessamme Meeristä oli tullut jo kouluikäinen. Lapset elivät vilkasta lapsenelämää. Kavereita asui ympäristössä paljon ja heillä oli ideoita harrastuksiin, myös jopa ’bisnes’-ideoita. Anna oli kavereineen keksinyt ryhtyä myymään naapureille ’käänteen tekevää’ hajuvettä. Sen reseptinä oli veteen liotettuja voikukanvarsia.”
Muinoset muuttivat Ruskontieltä omakotitaloon Mäkituvantielle, johon taiteilijalle tuli myös työhuone. Työrauha ei kuitenkaan ollut täydellistä, sillä hän kuunteli vaistomaisesti elämisen ääniä pikku nahisteluineen seinän takaa. Perheeseen oli liittynyt myös ihana sekarotuinen koiranpentu Urpo, joka toi äänimaailmaan oman lisänsä.
Lapset keksivät toimittaa käsintehtyä sanomalehteä nimeltään ”Mäkituvantien Sanomat”, jossa pääuutisena oli tieto siitä, että naapuriin on taas syntynyt vauva, tai että ”Suomen liittotasavallan presidentti Kekkonen on muuttanut Afrikkaan. ”Emme vielä silloin eläneet digiaikoja.”
Idylli Arkkukarissa
”Kuulin, että Saloisissa on Arkkukarin vanha koulu melkein tyhjillään, mikä tarkoitti sitä, että opettajattaren pikku huoneen ja keittiön oli vuokrannut taiteita harrastava Ritva Oksanen (ei sama henkilö, jonka tunsin Lapualta).”
Tyhjillään oli tilava ja valoisa luokkahuone pönttöuuneineen. Koulu oli hirsirakenteinen ja ilmanvaihto pönttöuunin ansiosta erinomainen. Maalin- ja tärpätinhajut poistuivat uunin kierrätyksen kautta. Tunnelmaa toi myös puulämmitys. Ikkunasta näkyivät syreenit, vanhat marjapensaat ja ohrapelto.
Oksasesta Muinonen sai hyvän naapurin. ”Kesäisin kuokimme pikku kasvimaat huussin ja liiterin taakse. Usein istahdimme työn jälkeen ’filosofoimaan’ elämästä ja taiteesta”, Muinonen muistelee. Ainut puute työtilassa oli se, että vesi piti hakea naapuripellolla sijaitsevasta vanhainkodista.
Elämä jatkui Mäkituvantiellä
Lapset kasvoivat teini-ikäisiksi ja elivät vilkasta kaverielämää. ”Minulla oli jo enemmän työrauhaa Mäkituvantien työhuoneessakin. Arkkukarin työhuone oli kuitenkin edelleen tärkeä paikka minulle niin kauan kun Ritva Oksanen asui siellä. Ritva oli kääntynyt ortodoksiseen uskoon ja halusi muuttaa Valamon luostarin läheisyyteen.”
Oksasen tilalle muuttivat uudet naapurit, joiden myötä elämä Arkkukarissa kävi siinä määrin rauhattomaksi, että Muinosen oli pakko luopua ihanasta työtilasta.
Elämää ja liikkumista hankaloitti se, että hänellä ei ollut ajokorttia saati sitten autoa käytettävissään. ”Päätin mennä autokouluun ja hankin käytetyn auton itseäni varten. Ajelut jäivät kuitenkin vähäisiksi, sillä Meeri-tytär ajoi ajokortin suunnilleen samoihin aikoihin, enkä nähnyt autostani paljoa muuta kuin perävalot.”
Muinonen ei ollut mikään maanteiden virtuoosi autonratissa. Kerrankin hän jäi poikittain rantatielle yrittäessään u-käännöstä. Toisesta suunnasta oli tulossa suuri kuorma-auto, joka ei hänen takiaan päässyt etenemään tiellä. Taiteilijatar sahasi poikittain kulkuväylällä pieleen menneen u-käännöksen takia, kunnes kuorma-autokuski tuli kädet housuntaskuissa naamallaan tietäväinen ”akat ratissa” -ilme ja ystävällisesti käänsi auton oikeaan suuntaan. Ajelut saivat jäädä.
”Periaatteenani on aina ollut se, että en ole kenestäkään toisesta ihmisestä taloudellisesti riippuvainen. Taiteilijan ammatti välineineen, työtiloineen ja näyttelyineen on kallis ammatti eivätkä taiteesta saadut tulot riitä sen ylläpitämiseen. Minulla oli – kuten suurimmalla osalla taiteilijoita – jatkuva työnhaku päällä.”
Muinonen löysi töitä erilaisista noin viikon kestäneistä taidekursseista, joista kurssien lyhyyden takia ei siihen aikaan vielä kertynyt eläkettä. Hän kävi Helsingissä Taideteollisessa korkeakoulussa varmuuden vuoksi suorittamassa taiteilijan pedagogiset opinnot mahdollistaakseen itselleen riittävän hyvät työtilaisuudet.
Taidekoulutus: Suomen Taideakatemian koulu 1966–1970, Taideteollinen korkeakoulu 1993–1996. (CV)
Arkkitehtioppilaita opettamaan
Muinonen sai Oulun Yliopiston Arkkitehtuurin osastolta työpaikan vuonna 1990. Työsuhde kesti 20 vuotta, vuoteen 2010. Työ sisälsi taiteen perusopetuksen, mikä on mielekäs ja välttämätön lisä arkkitehtikoulutukseen, kun ajatellaan rakennus- ja ympäristöestetiikkaa. ”Usein ihmettelen suomalaisten kerrostaloalueiden ’kirkuvanharmautta’.”
Muinosen elämä Mäkituvantiellä jatkui sekä taiteellisen työn että Oulussa taideopetustyön merkeissä. Tytöt kävivät koulua ja viettivät kavereineen vilkasta nuorisoelämää iloineen ja suruineen. Terapeuttina toimi tarpeen tullen Urpo-koira hellyttävine luppakorvakannanottoineen. ”Itse olen lapsuudesta saakka ollut kiintynyt eläimiin, ja niin ovat tytötkin. Eläin on paljon enemmän kuin ihminen yleensä kuvittelee. Mikä voisi murrosikäiselle nuorelle olla parempi terapeutti kuin rakas lemmikki. Sama koskee meitä mummoikäisiä murehtijoita.”
Oulussa kulkeminen useana päivänä peräkkäin joka viikko oli kuormittavaa. Seija, Muinosen ystävätär, järjesti hänelle edullisesti pikku yksiön vuokattavaksi kaupungin keskustasta, joten kulkemiseen ei enää kulunut niin paljon energiaa työpäivinä.
Tytöistä Meeri oli herkkä ja joskus omiin maailmoihinsa sulkeutunut. ”Muistan kuinka hän kerran leikki-ikäisenä tuli päiväkerhosta itkien kotiin. Päiväkerhossa häntä oli kiusattu äidin maalaamien ’tissinkuvien’ takia. Se oli surullista. Yritin selittää lapselle, että katselijoilla oli varmaankin ollut roska silmässä. Sen takia olivat nähneet kuvat vähän kummallisina. Herkät lapset ikävä kyllä joutuvat usein kiusatuiksi.”
Muinosella oli paljon näyttelyitä 1980-luvulla sekä yksityisiä että ryhmänäyttelyitä sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Esimerkiksi yksityisnäyttelyt, oma työ ja esitykset: Kaupungin Kirjasto, Raahe 1980 – Galleria Malkki, Tampere 1981 – Galleria Bronda, Helsinki 1982 – Skellefteån Taidehalli, Ruotsi 1982 – Poikkitaiteellinen esitys yhteistyössä teatteriohjaaja Leena Salosen kanssa, Tampereen Nykytaiteen Museo 1982 ja Oulun Kaupunginteatterin pieni näyttämö 1982 – Oulun Taidemuseo, Oulu 1983 – Galleria Sculptor, Helsinki 1985 – Galleria Mikrovuo, Oulu 1985 – Space Galleria, Helsinki 1988 – Kalevan Galleria, Oulu 1988 ja Kajaanin Taidehalli, Kajaani 1989. (CV)
Tässä mainittujen lisäksi hänen kalenterinsa täyttyi ryhmänäyttelyistä, festivaaleista, ryhmätöistä, kansainvälisistä näyttelyistä ja esityksistä.
The World Bank Art Society Gallery, Washington DC, USA 1989
Annakin on herkkä mutta pienestä pitäen peräänantamattoman tomera. Lukiossa hän ilmoitti lähtevänsä vaihto-oppilaaksi USA:aan. Hän oli jo itse oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä lähetystöön sekä järjestänyt itselleen vaihtoperheen Missisipistä. Vanhempien ei auttanut muu kuin hyväksyä suunnitelma. ”Ennen Annan vaihto-oppilaaksi lähtöä minulla oli näyttely USA:ssa.”
Oli tulossa merkkivuosi. Ensimmäisten suomalaisten emigranttien saapumisesta USA:aan oli kulunut 400 vuotta. Sen kunniaksi suomalaiselle taiteilijalle tarjottiin Washingtonissa World Bankin tiloissa näyttelyn mahdollisuutta. ”Lähetin hakemuksen ja esittelykuvaston töistäni. Jonkin ajan kuluttua sain yllätyksekseni kullattureunaisen kirjekuoren, joka sisälsi kutsun tulla Washingtoniin pitämään näyttelyni.”
Kutsuja oli The World Bank Art Society Washington DC. Maalaukset oli pakattu kahteen suureen vanerilaatikkoon odottamaan lentorahtilähetystä Washingtoniin. ”Optimistisesti ajattelin, että tuskin tavarankuskaus ihmisenkuskausta kalliimpaa voi olla. Se oli väärä luulo. Päätin varmistaa asian ja otin puhelun Finnairin rahtipuolelle.” Hinta oli shokki: 20.000 markkaa. Muinonen ilmoitti langan toisessa päässä olevalle mieshenkilölle pyörtyvänsä siihen paikkaan. ”Mieshenkilö, joka sattui kuulumaan johtajistoon, rauhoitteli että älkääpä nyt alkako pyörtyilemään, kyllä me tähän ratkaisun löydämme.”
Taiteilija saikin sovittua Finnairin kanssa, että maksaa rahdin parilla maalauksella. Se oli valtava helpotus, koska töiden oli oltava jo muutaman päivän päästä Washingtonissa. Tämä ei ollutkaan niitä näyttelyitä, joissa kutsuja maksaa viulut ja järjestää muutenkin kaikki käytännön asiat.
Anna-tytär lähti Muinoselle matkakaveriksi Washingtoniin. Hän sukkuloi osaavasti lentokentillä oikeille porteille, vaikka ei ollut vielä koskaan aikaisemmin lentomatkoja tehnyt. ”Minä kompuroin matkalaukkuineni perässä. Suuntavaistoni on surkea, vaikka olenkin tottunut lentomatkustaja.”
Perillä Washingtonissa he majoittuivat aluksi ystävällisen eläkeläispariskunnan, Helenin ja Haroldin, luokse. Pariskunta piti yhden huoneen residenssiä vierailijoita varten. Seuraavana päivänä he kiirehtivät World Bankin näyttelytiloihin suunnittelemaan ripustusta. Paikan päällä Muinonen kuuli, että maalaukset olivat juuttuneet tulliin ja että hänen pitäisi soittaa sinne ja selvittää asia. ”Sinä iltana selasimme paniikissa kahta valtavaa puhelinluetteloa tulematta hullua hurskaammiksi.” Seuraavana aamuna eräs ruotsalainen World Bankin toimihenkilö vastasi Muinosen hätääntyneeseen pyyntöön ja selvitti tullin kanssa asian ja työt saapuivat paikan päälle. Ripustus onnistui. Näyttely, jonka silloinen suurlähettiläs avasi, sujui hyvin.
Näyttelyä kävi katsomassa New Yorkista American Scandinavian Foundationin Gallerian johtaja, joka kutsui näyttelyn seuraavaksi vuodeksi New Yorkiin.
”Olimme Annan kanssa jatkomajoituksessa Lena Kosken ystäväpariskunnan, Marjatta ja Clarens Martinin, luona. Silloin Clarens ehdotti, että Muinonen jättäisi työt pakattuina seuraavaan vuoteen saakka heidän autotalliinsa, josta Finnairin pojat sitten kuljettivat ne rekalla New Yorkiin seuraavaa näyttelyä varten.
”Olen kiitollinen Finnairin loistavasta palvelusta, Myös Los Angelesiin sain kutsun Art Consulting Scandinavian järjestämään pohjoismaisen taiteen yhteisnäyttelyyn.” New Yorkissa ja Los Angelesissa kutsujat huolehtivat kaikista käytännön asioista. ”Kiinnostavimpiin museokokemuksiini siihen aikaan kuului myös Washingtonissa sijaitseva Air and Space -museo, jossa oli näytteillä kuulennon materiaalia videoineen avaruusaluksineen ja sukkuloineen.”
Myös kivimateriaali oli mielenkiintoista. Muinonen sanoo, että on kiinnostunut tieteestä, ei niinkään faktoihin nojaten vaan ennemminkin utopistina. Faktoilla on taipumus muuttua.
Elämää Raahessa
Tytöt kävivät koulua ja Muinonen työskenteli ja piti näyttelyitä sekä osallistui yhteisnäyttelyihin (CV). Hän tapasi myös paikallisia tuttuja: Pirisen Paulaa, Mäenpään (nyk. Kangas) Heliä, Tuhkalan (nyk. Kastelli) Leilaa ja muita. Nikulan Eeva-Liisan kanssa hän teki pitkiä metsäkävelylenkkejä ja pohdiskeli elämän monimutkaisuutta.
”Kävin Oulussa töissä Yliopiston Arkkitehtuurin osastolla taiteen perusopetuksen opettajana. Siinä sivussa kävin Helsingissä Taideteollisessa korkeakoulussa suorittamassa Taiteilijan pedagogiset opinnot varmistaakseni mahdollisimman hyvän ja kiinnostavan ansiotyön itselleni. Kiinnostavinta on tietenkin itse taiteenteko, mutta sillä pelkästään ei riittäviä ansiotuloja niin hyvin tule, että kykenisi ylläpitämään taiteilijanammattiaan.” Aviopuoliso Eero avusti joskus suurimpien maalauspohjien kasaamisessa ja sellaisissa taiteentekemiseen liittyvissä pohjatöissä, joissa tarvittiin sahaa ja vasaraa.
Muinosen tytöt kirjoittivat kumpikin vuorollaan ylioppilaiksi. Meeri päätyi Rovaniemen Yliopistoon opiskelemaan taiteen maisterin tutkintoa video- ja äänitaide pääaineinaan. Anna oli vaihto-oppilasvuotenaan saanut USA:sta opintostipendin Pariisin amerikkalaiseen yliopistoon. Pääaineina olivat kansainvälinen politiikka ja kriisinhallinta. Annaa olivat aina kiinnostaneet kehitysmaat ja humanitääriset projektit.
Muutto Ouluun
Muinonen oli löytänyt Oulusta kiinnostavan työpaikan ja tarjolla oli tilava työhuone Pikisaaressa, jossa vanha villatehdas oli saneerattu taiteilijoiden käyttöön. Tytöt olivat maailmalla. ”Minä muutin Ouluun. Muutto tapahtui Eeron kanssa yhteisymmärryksessä. Avioerosta ei ollut kysymys.”
Muinosen työskentely jatkui Oulun Pikisaaren työhuoneella samoin kanssakäyminen taiteilijoiden kanssa. Vanhan villatehtaan työskentelytiloissa työskentelivät siihen aikaan myös tunnetut pohjoissuomalaiset taiteilijat kuten Reijo Hukkanen, Sinikka Tuominen, Veikko Törmänen, Riitta Helevä, Lauri Rankka ja Antti Holma.
”Vaikka villatehdas oli täynnä taiteilijoitten työtiloja, työrauha oli jokaisella. Työaikana emme edes nähneet toisiamme paitsi sattumalta portaikossa. Vapaa-aika oli eri asia. Kesällä vierailin Sinikan ja Reijon Hailuodon-mökillä sekä kyläilimme toisillamme. Meillä oli joskus pienimuotoisia yhteisiä projekteja Sinikka Tuomisen, Reijo Hukkasen ja Juhani Tuomisen kanssa.”
Muinonen tutustui myös Maija Kotilaiseen ja hänen silloiseen aviomieheensä Aku-Kimmo Ripattiin. Maija toimi silloin Oulun läänin taidetoimikunnan sihteerinä.
”Olin itsekin häneen tutustuessani taidetoimikunnan jäsen. Maijan vieraanvaraiseen kotiin kokoonnuimme silloin tällöin viettämään aikaa ja pohtimaan elämän ja taiteen problematiikkaa joskus kiivainkin äänenpainoin – varsinkin silloin kun Hukkanen oli paikalla.”
Muinosen opiskeluajan vanha ystävä ja kämppäkaveri, Seija, miehineen asui myös Oulussa. Hän työskenteli sanomalehti Kalevassa. Seija ja Pentti olivat aina ystävällisesti kuskaamassa, jos taiteilija tarvitsi apua tarvikkeiden kuljetuksessa työhuoneelle.
Oulussa Muinonen asui aluksi Merikoskenkadulla, josta oli lyhyt matka työhuoneelle Pikisaareen. Pikisaaren työhuoneet ovat tilavat ja hyvin varustetut. Ne sijaitsevat vanhassa villatehtaassa sekä muissa ympäröivissä rakennuksissa Pikisaaren entisellä teollisuusalueella. Myös vanhat hirsirakenteiset asuintalot muodostavat viehättävän historiallisen ympäristön. ”Ei ole suinkaan yhdentekevää, mitä työskentelytilan ikkunoista näkyy. Minun työhuoneeni ikkunoista näkyy merenlahti. Autoa minulla ei ole, joten matkat töihin sujuvat pyöräilemällä.”
Muinosen tytöt olivat opiskelemassa: Meeri Rovaniemellä ja Anna Pariisissa. ”Olen aina rakastanut eläimiä, niinpä minulle siunaantui tekstiilitaiteilija Päivi Mikolan Nynny-kissa, joka oli kuulemma alkanut liikaa pomotella.” Heti tultuaan Nynny hyppäsi kerrosjakkaralle ja yritti katsoa ylhäältä alaspäin. ”Nynny oli ihana.” Muinonen alkoi saada myös tilaustöitä eri tilaajilta sekä töitään kokoelmiin (CV).
Muinosen sisarukset
”Olemme sisaruksina säännöllisesti yhteyksissä toisiimme perheinemme.” Leena-sisko, joka on kuvaamataidonopettaja ja konservaattori, asuu Helsingissä. Muinonen käy siellä aika-ajoin näyttelykierroksilla ja Leenan perhettä tapaamassa. Joskus näyttelykierrokset ovat mielenkiintoisia, joskus pettymyksiä.
Marja-sisar (Maikki) on terapeutti koulutukseltaan ja asuu Irlannissa Dublinissa, jossa hänen puolisonsa Stephen työskenteli Trinity Collegessa dramaturgian professorina. ”Jotenkin olen aina pitänyt irlantilaisten rennosta mentaliteetista.” Muinonen täsmentää, että Stephen (Steve) on eläkkeellä kuten koko sisarusparvi puolisoineen. Stevellä oli myös yhteistyötä Helsingin Yliopiston kanssa.
Sirkka-sisar haaveili tekstiilitaiteilijan urasta, mutta hänen vaikea allergiansa ei antanut näille haaveille mahdollisuutta toteutua, vaan hänestä tuli talousassistentti. Edelleen hän on innokas käsityöihminen. Sirkka asuu Seinäjoella, jossa myös Muinosen äiti asui isän kuoleman jälkeen.
Nuorimmainen Kari-veli opiskeli teologiaa. Pappia hänestä ei tullut, vaan hän jatkoi opiskeluaan kirjastonhoitajaksi ja viihtyi hyvin kirjasto-auton kuljettajana ympäri maaseutua. Hän on luonteeltaan itsekseen viihtyjä.
Matkailua ilman turistimukavuuksia
Työ arkkitehtuurinosastolla ja työhuoneella jatkui. Arkkitehtuurinosastolla töitä oli parina päivänä viikossa. Työhuone oli sopivan kävelymatkan päässä kotoa. ”Aloin saada tilaustöitä julkisiin tiloihin Oulussa.” Muinosen tytöt olivat molemmat opiskelemassa: Meeri Lapin Yliopistossa taiteiden tiedekunnassa ja Anna Pariisin Amerikkalaisessa Yliopistossa kansainvälistä politiikkaa ja kriisinhallintaa opiskelemassa.
Muinonen kertoo: ”Vierailimme Meerin kanssa Pariisissa Annan luona eräänä syksynä. ’Opiskelukämppä’ oli pikkuruinen ullakkohuone keittolevyineen. Näitä pikku huoneita oli rivissä pitkin käytävää useita ja niihin oli ahtautunut kokonaisia perheitä lähinnä maahanmuuttajia Aasian maista. Myös yliopiston opiskelija-aines oli hyvin kansainvälistä ja kaveriporukka kaikilta mantereilta. Kävimme tietenkin taidemuseot ja näyttelyt läpi viikon matkallamme. Hyvien näyttelyiden näkeminen sekä vieraisiin kulttuureihin tutustuminen on välttämätöntä avaamaan ja laajentamaan näkemystä elämästä. Se on ainakin minulle taiteilijana tärkeää. Minulla on ollut aina tarve tutustua vieraisiin kulttuureihin kaikkine ilmiöineen. Matkustaessani olen välttänyt turistimukavuuksilla varustettuja majoituksia ja kulkutapoja, sillä turismin näkökulma tuo eräänlaisen ’sokerikuorrutuksen’ paikalliseen elämään eikä vastaa todellisuutta.”
”Tällaisella matkustelutavalla on unohtumattoman rikkaitten kokemusten lisäksi myös hintansa ja riskinsä, mutta se on kannattanut”, Muinonen pohtii.
Metsokankaan monitoimitilan kattoteos
Suurin Muinosen julkisista tilaustöistä on ollut Metsokankaan monitoimitilaan tilattu kattoteos. Rakennuspuolen ”insinöörit” raapivat päätänsä ja ”pähkäilivät” nostavansa taiteilijan nosturin nokkaan ”sutimaan” kuvia kattoon. Mutta se ei olisi ollut mahdollista arkipäivinä, koska ne olivat koulupäiviä. (Oulun kaupunki rakennutti 2007–2008 pääasiassa lapsiperheiden asuttamalle Metsokankaalle monitoimitalon, jossa päiväkoti, esikoulu ja peruskoulun kaikki luokat toimivat samassa rakennuksessa.)
”Mietin jonkin aikaa miten toteuttaisin kätevimmin ja kestävimmin teoksen. Lopulta päätin muodostaa teoksen irrallisista koottavista osista, jotka maalasin akryyliväreillä. Jokainen osa oli ikään kuin erillinen maalaus. Tein osista, joita oli noin 500 kappaletta, piirrokset muotoon, jotka sitten leikkautin mdf-levystä ammattikoululla. Sisätilojen ulkopuolelle sijoitettavien teoksen osien materiaali oli alumiinia, joka maalattiin automaaleilla kestämään sääolosuhteita.”
Muinonen kertoo, että näin suuren teoksen eri työvaiheiden toteuttamiseen tarvitaan yhteistyökumppaneita. Se olikin hänelle varsinainen ”kantapääyliopisto” siinä mielessä, että hetkeksikään ei voinut heittäytyä siihen uskoon, että kaikki menee niin kuin pitää, vaan oli koko ajan vahdittava toistenkin työtä.
Hän myöntää, että joitakin hankalia ja stressaavia tilanteita tuli eteen. Yksi niistä oli valmiiden osien kuljetus perille kiinnitettäväksi paikoilleen. ”Onneksi Eero autoineen sattui olemaan paikalla, kun työhuoneen edustalle ajoi sateessa avolavakuorma-auto hakemaan töitä. Meille tuli kiire peitellä työt muoveilla, joita onneksi minulla sattui olemaan työhuoneella. Auto lähti lasteineen kohti määränpäätä.”
Hetken epäröityään Muinoset lähtivät myös ajamaan Metsokankaalle. ”Onneksi lähdimme, sillä huomasimme, että kuorma-autokuski oli kipannut lastin ulos sateeseen. Juoksin hätääntyneenä etsimään jonkinlaisia kärryjä, että saisin teoksen osat nopeasti sateesta sisälle. Löysinkin kärryt, mutta niitä ei saanut ottaa, koska ne kuuluivat toiselle firmalle. Ajattelin, että nyt meni kahden ja puolen vuoden työ hukkaan.”
Onneksi paikalle riensi järkevä mieshenkilö, joka nopeasti järjesti taideteoksen osat sisätiloihin. Tällaisessa projektissa ei riitä pelkästään oman työosuuden suorittaminen, vaan jatkuva läsnäolo kaikessa projektiin liittyvässä. Oli valtava helpotus, kun teos lopulta oli kiinnitetty kattoon. ”Velvollisuuksiini katson kuuluvan myös silmälläpidon sen suhteen, että onko kaikki pysynyt ok-tasolla vai tarvitaanko jossakin mahdollisesti konservaattoria.”
Tytöt jo aikuisia
Anna valmistui Pariisin amerikkalaisesta yliopistosta ja hakeutui Kirkon ulkomaanavun töihin Afrikkaan aluksi Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Siellä meneillään oli pitkään jatkunut sisällissota, joka aiheutti levottomuutta myös Muinosilla kotona. Yleensä sota-alueilla ei humanitaarisen työn tekijöitä pidetä kolmea vuotta pidempään, mutta ranskankielentaitoisia työntekijöitä ei siihen hätään Suomesta löytynyt muita, joten Annan työvaihe Kongossa venyi kuudeksi vuodeksi.
Meeri sai Rovaniemen yliopistosta taiteen maisterin paperit ja muutti valmistumisensa jälkeen Ouluun. Muinonen kävi niihin aikoihin myös Ylivieskassa työstämässä serigrafioita, ja Meeri innostui tulemaan mukaan serigrafiakursseille, joita Lena Koski veti usean vuoden ajan.
Lena ja Lauri Koski tarjosivat ystävällisesti myös majoituksen Muinosille. Taloudellisesti oli tietenkin tiukkaa sekä Kirstillä että Meerillä – kuten yleensä vapaan taiteen harjoittajilla.
Metsokankaan monitoimitalon teoskokonaisuuteen kuului myös Meerin luoma ääniteos, joka on hieno ja kokonaisuutta täydentävä. Se kuuluu myös Oulun taidemuseon kokoelmiin kuten kaikki julkiset teokset, joissa museo on ollut tilaajaosapuolena. Video- ja ääniteokset olivat Meerin taiteenalueet.
Pieniä työprojekteja Meerille järjestyi myös mallina arkkitehtuurin osastolla ja Limingan taidekoulussa. Myöhemmin hän toimi Limingan taidekoulussa serigrafiakurssin vetäjänä.
Meeri oli herkkä ja kärsi ajoittain masennuksesta. Hän makasi sohvalla äitinsä luona joskus päiväkausia. Nynny-kissa ei poistunut hänen viereltään vaan makasi tassu Meerin olkapäällä ja hyrisi. Eläimet ovat ihmeellisiä. ”Herkissä ja haavoittuvaisissa ihmisissä on jotain, joka tekee heidät alttiiksi vääränlaisille joskus vahingollisille ihmissuhteille ja hyväksikäytölle.”
Elämysmatka suuntana Kenia, Nairobi
Muinonen työskenteli vuoroin työhuoneellaan, vuoroin opetustehtävissä. Anna oli päässyt muuttamaan Kongosta Keniaan, joka kuuluu Afrikan kehittyneimpiin maihin. ”Päätin käydä Afrikassa, josta olin aina haaveillut. Houkuttelin Sirkka-sisareni mukaan”, Muinonen kertoo ja jatkaa: ”Lähdimme Sirkan kanssa matkaan suuntana Kenia. Anna asui Nairobissa Karenin kaupunginosassa, joka on saanut nimensä Karen Blixenin mukaan. Siellä sijaitsee myös Karen Blixenin entinen koti, joka toimii nykyään museona.”
Aluetta, jossa Annan asuttama talo sijaitsi, kiersivät korkea kivimuuri ja vartijat. Muurin ympäröimän alueen jokainen talo oli vielä erikseen ympäröity muurilla. Portit olivat terästä.
Pihalla päivystivät päivä- ja yövartijat ylläpitämässä turvallisuutta. ”Portilla seisoi parimetrinen masaisoturi täydessä varustuksessaan ja kumarteli syvään toivottaen ’mamaan’ tervetulleeksi. Jo tästä tervehdyksestä ymmärsin, että Afrikassa kunnioitetaan vanhempia ihmisiä.”
Talossa oli keittiö, olohuone ja pari makuuhuonetta. Ikkunoihin oli laitettu kalterit. Ulko-ovi ja makuuhuoneisiin johtavan käytävän ovi olivat terästä. Makuuhuoneissa jokaisen sängyn viereen oli asennettu paniikkinappula, jota piti painaa vartijoiden paikalle saamiseksi, jos joku pyrki ikkunoista sisään.
”Jos joku kuitenkin onnistui murtautumaan sisään, täytyi teeskennellä nukkuvaa. Muussa tapauksessa saattoi päästä hengestään. Täytyy sanoa, että pari ensimmäistä yötä olivat enemmän tai vähemmän unettomia. Ihmeen nopeasti kaikkeen tähän tottui ja omaksui olosuhteet”, Muinonen muistelee.
Talon ympärillä kukoisti kaunis piha trooppisine hedelmäpuineen, joissa saattoi nähdä apinan tai pari roikkumassa. Joskus nämä veijarit olivat kyttäämässä pääsisikö ovesta tai ikkunasta livahtamaan sisään tutkimaan mitä syötävää keittiöstä voisi löytyä. Pikku kameleontteja vilahteli pensaikossa. Vuodenaika eli maaliskuu oli sääolosuhteiden puolesta hyvä aika matkalle. Nairobi sijaitsee ylängöllä, joten liiallista kuivuutta ei alueella tuolloin esiintynyt.
Anna oli saanut tilapäiseksi tehtäväkseen valvoa, etteivät uroskoirat pääse lähentelemään hänen esimiehensä narttukoiraa sillä aikaa kun mies viettää lomaa. Valvontatehtävä ei onnistunut toivotulla tavalla, koska kyseinen koirarouva kaivoi jonkin ajan kuluttua kuopan maahan ja synnytti sinne kolme pentua. Anna katsoi velvollisuudekseen adoptoida kaksi suloista pentua itselleen ja nimesi heidät afrikkalaisittain Amaniksi ja Furahaksi (suomeksi Ilona ja Rauha).
Matka oli hieno elämys. ”Teimme safarimatkan Masai Maran kansalliselle suojelualueelle ja tutustuimme afrikkalaiseen eläimistöön kaikessa runsaudessaan. Surullista on vain se, että jotkut suurvallat kuten Kiina ovat tuhoamassa näitä korvaamattomia luontoarvoja rakentamalla valtatietä luonnonpuiston läpi. Afrikkalaisessa kuten joissakin muissa ei-länsimaisissa kulttuureissa vanhat ihmiset ovat arvokkaita ja kunnioitettuja. Se näkyi erityisesti vieraillessamme masaiheimon leirillä. Masait ovat paimentolaisia ja sotureita. Heitä palkataan usein vartiointitehtäviin kookkaan soturimaisen ruumiinrakenteensa vuoksi. Miehet olivat pystyttäneet leirin ympärille korkean aidan, jotta leopardit eivät pääsisi saalistamaan heidän karjaansa.
Naiset taas olivat rakentaneet savupirttityyppiset asuinrakennukset, joissa nuotio sytytettiin keskelle majan lattiaa. Seinässä oli reikä, josta savu pääsi ulos. Huoneen jakoi matalahko aitaus. Sen toisella puolella asuivat ihmiset ja toisella puolella eläinlapset kuten pikku vuohet. Meille esiteltiin ylpeinä leirin vanhin. Hän oli 80-vuotias isoäiti, jonka tehtävänä oli vartioida ja kasvattaa heimon pikku lapsia. Isoäiti nautti yhteisönsä suurta kunnioitusta. Tämä näkyi hänen arvokkaasta olemuksestaan.”
Muinonen kertoo, että myös hänellä on henkilökohtaisesti kokemus tästä kunnioituksesta. ”Kyläilimme Annan afrikkalaisen tuttavan kotona eräänä päivänä. Isäntäväen olohuoneessa oli jonkinlainen koroke, jolle oli sijoitettu valtaistuinta muistuttava nojatuoli. Minut johdatettiin ensimmäiseksi tälle ’valtaistuimelle’. Ystävällinen emäntä riisui kengät jaloistani ja puki mukavat pehmeät töppöset tilalle. Minulle tarjoiltiin aina ensimmäiseksi ja kysyttiin onko oloni tarpeeksi mukava. Ajattelin mielessäni, että taidanpa muuttaa tänne. Ikää minulla alkoi jo olla mummouteen verrattavissa määrin.
Vaikutuksen teki myös yhteisöllisyys ja suurten sukujen jäsenten huolehtiminen toinen toisistaan. Tällaisten matkojen vähemmän mukaviin puoliin kuuluu ainakin minun kohdallani hankalat mahataudit. En tietenkään aina muistanut, että hampaita ei pidä pestä vesijohtovedellä.”
”Taudeista huolimatta matkat syventävät näkemystä elämästä, mikä antaa myös uusia ulottuvuuksia taiteentekoon”, Muinonen summaa.
Meeri, Hannu ja lastenlapset
Meeri oli Limingassa tutustunut taidemaalari Hannu Lukiniin, joka oli jo kauan toiminut taideopettajana Limingan taidekoulussa. He alkoivat seurustella ja muuttivat asumaan yhteen Limingassa rantatiellä sijaitsevaan kauniiseen vanhaan puutaloon.
Meeri ja Hannu järjestivät myös yhteisiä näyttelyitä, joissa Meeri teki äänimaailmoita Hannun maalauksiin. He kävivät usein Espanjassa, jossa Hannun siellä asuva tuttava tarjosi hänelle työskentelytilan vuokrattavaksi.
Muinosen ensimmäinen lapsenlapsi, pieni Sofia Maria syntyi helmikuussa 2013. ”Meeri ja Hannu olivat saaneet tyttären, josta me isovanhemmat olimme ikionnellisia.” Taiteentekemisen ohella Hannu toimi edelleen Limingan Taidekoulussa taideopettajana. Meerilläkin oli silloin tällöin vedettävänään serigrafiakursseja.
Anna oli löytänyt rakkauden Keniassa ja Muinosen toinen lapsenlapsi Zarina Auroora Jakinda syntyi marraskuussa 2016 Keniassa. ”Matkustimme Sirkka-sisareni kanssa juhlan kunniaksi jälleen Keniaan, jossa juhlimme pikku tyttövauvan nimenantajaisia ja tutustuimme lapsen isän ihanaan perheeseen ja sukuun.”
”Annalla on tapana tulla Suomeen Zarinan kanssa jouluksi ja kesällä lomalle noin kuukaudeksi. Joskus Briankin on mukana”, Muinonen iloitsee.
Taiteilijaeläkkeestä turvaa arkeen
Muinonen sanoo, että helpotus oli suuri, kun hän ”normaalin eläkeiän” saavutettuaan sai tiedon taiteilijaeläkkeen myöntämisestä. Vaikka eläke ei ole suurensuuri, se tulee säännöllisesti joka kuukausi. Taiteilijan arjessa tuntuu ylelliseltä, kun on olemassa jonkinlainen perusturva epäsäännöllisten tulojen jälkeen. Nyt hän voi keskittyä omaan luovaan työhönsä miettimättä liikaa sitä millä muulla työllä kustantaa taiteilijanammattinsa.
”Taiteentekeminen on minulle sama kuin hengissä pysyminen. On uskomatonta, miten ’korvienväli’ eli mielentila vaikuttaa fyysiseen tilaan. Joskus huomaan seisoneeni jopa yhdeksän tuntia jaloillani ilman minkäänlaista väsymystä, jos olen saanut idean päästä kiinni ja sen toteuttaminen tuntuu mielekkäältä. Kuuntelen usein klassista musiikkia maalatessani ja ikään kuin maalaan musiikkia.”
Sama koskee Muinosen mielestä kirjallisuutta, erityisesti lyriikkaa. Taiteidenvälinen vuoropuhelu on aina kiinnostavaa. On vain päästävä eroon ajatuksesta, että on kiire johonkin päivämääriin tai muihin materiakeskeisen universumin tavoitteisiin, jotka rajoittavat taiteen syntyä.
Riesa, ryytimaa, mehiläiset, kissat
Muinosen ystävättären, Seijan, aviomies Pentti työskenteli kiinteistöalalla. ”Olin haaveillut jonkinlaisesta pikku kesäpaikasta ’ryytimaalla’. Kerran ajellessamme heidän Puolangan mökilleen Pentti mainitsi, että heillä on kaupiteltavana Riesa.”
Riesa oli 30 vuotta tyhjillään autiona ollut mökki metsäisessä pöheikössä Muhoksella. Mökki oli siitä erikoinen, että se on Suomen viimeinen torppa. Torpparisopimus oli ollut voimassa 1970-luvun loppuun saakka. Tällaisella rakennuksella on kulttuuriarvoa, ja kunnalla on jonkinlainen velvoite säilyttää rakennus tavalla tai toisella. Muhoksen kunta koki tämän riesana ja halusi päästä mokomasta eroon.
”Kävimme katsomassa mökkiä, joka tietenkin näytti surkealta. Hinta oli hyvin halpa, koska kohde myytiin maapalan hinnalla, eikä rakennukselle laskettu arvoa.” Torppari oli rakentanut mökkinsä hyvin. Lahoa ei löytynyt mistään ja mökki saatiin korjattua kuntoon.
Muinonen oli nyt keskellä metsää kuten varhaislapsuudessaan. Olosuhteet olivat primitiiviset: ei vettä, ei sähköä. Hän kaivatti pari kaivoa, mutta vesi oli niin rautapitoista, että siitä ei ollut juomavedeksi.
Uusi mökkiläinen ryhtyi tuumasta toimeen ja niin pihapiirin ryytimaa marjapensaineen alkoi kukoistaa. ”Olen aina ollut metsäisissä ryteiköissä viihtyjä. Kävin mehiläistenhoitokurssin ja hankin torpalle mehiläispesän.” Mehiläistenhoito ja mehiläisten elämän seuraaminen olikin mielenkiintoista. Muinonen ihailee miten hienosti ne osaltaan ylläpitävät ekosysteemiä ja miten järkevästi ja tehokkaasti ne toimivat yhdyskuntana. ”Ihmisillä on vielä paljon opittavaa mehiläisiltä ja muurahaisilta”, hän miettii.
Kesäisin hän kulki polkupyörä linja-autoon pakattuna Muhokselle. Bussipysäkiltä on vielä parisen kilometriä pyöräilyä torpalle – yleensä kasvimaata kitkemään ja mehiläisiä hoitamaan. Tällainen kulkeminen oli kuitenkin työlästä, koska yöpymistarvikkeet ja juomavedet piti kuljettaa mukana.
”Sainkin usein Eerolta kyydin. Myös Seija ja Pentti kuskasivat silloin tällöin. Myöhemmin tutustuin ystävälliseen lääkäripariskuntaan, Heli ja Juha Hirvelään.” Heitä voi pitää paikallisina taiteenystävinä ja mesenaatteina. Hirvelöillä on Muhoksella kesäpaikkana vanha hieno aikoinaan pappilana toiminut jugend-talo. He ovat aina ystävällisesti tarjonneet Muinoselle kyytiä torpalle ja torpalta kaupunkiin. Varsinaiseen taiteentyöstämiseen taiteilija keskittyy yleensä syksyllä ja talvella.
Ihana Nynny-kissa oli jo muuttanut autuaammille hiirestysmaille 20-vuotiaana. ”Parin vuoden päästä minulle siunaantui Bondi-kissa, joka on alun perin Viron Pärnusta kotoisin oleva herrasmies.” Molemmat kissat ovat viihtyneet erinomaisesti torpalla luonnon keskellä. Bondi nauttii erityisesti siitä, että voi käyttää persiljapenkkiä ”miestenhuoneena” kakkalaatikon sijaan. Myös tytöt viettivät lomillaan aikaa torpalla.
Kävimme usein Eeron kanssa Limingassa pikku Sofiaa tapaamassa Bondi-kissa mukanamme. Lukinit olivat muuttaneet vuokralle vanhaan hienoon pappilaan. Vuokraisäntä puolisoineen asui Pohjois-Norjassa.
Lapsen kuolema, suru ja kaipaus läsnä päivittäin
”Sitten meitä kohtasi suuri suru. Meerillä oli selvittämättömiä kipuja parin kolmen vuoden ajan. Hän kävi Limingan terveyskeskuksessa lääkärissä ja sai aina kipulääkettä ja mielialalääkettä. Mitään tutkimuksia ei tehty, ei otettu edes verikoetta koko aikana. Kun tilanne yhä vain paheni, vein Meerin OYS:iin (Oulun yliopistollinen sairaala) päivystykseen, jossa määrätiin heti verikoe otettavaksi Limingassa.”
Kun verikoe vihdoin otettiin, tulos oli niin huono, että Meeri vietiin saman tien OYS:iin, jossa hänellä todettiin pitkälle levinnyt syöpä. Juuri mitään ei enää ollut tehtävissä. Meeri eli 9 kuukautta syöpädiagnoosin jälkeen. Hän oli välillä kotona ja välillä sairaalassa. Hannu oli täysin poissa tolaltaan. Anna otti töistään lomaa ja tuli avuksi Liminkaan.
”Itsekin olin Meerin luona, kun hän oli kotona vuodepotilaana. Sitten seurasi saattohoitovaihe, joka kesti pari viikkoa. Meerillä oli oma huone, johon oli järjestetty omaisia varten ylimääräinen vuode.”
”Vuorottelimme Annan ja Hannun kanssa yöpymisistä Meerin luona. Sofia oli äidin tyttö. Pienen tytönkin takia tuntui niin surulliselta.”
Viimeiseen asti läheiset elättelivät toivoa, että jos kuitenkin jokin ihme tapahtuisi. ”Sitten 30.12.2018 Meeri nukkui pois iltapäivällä kello kolmen aikaan. Olimme Annan kanssa molemmat paikalla ja näimme kuinka Meerin silmästä vierähti kyynel viimeisen henkäyksen aikana. Mikään kokemus ei voi olla pahempaa kuin lapsen kuolema.” Suru ja kaipaus ovat päivittäin läsnä.
”Olemme yrittäneet olla isovanhempina ja Anna kummitätinä kaikella tavalla Sofian elämässä mukana.”
Serkukset Sofia ja Zarina ovat toisilleen läheiset. Anna ja Zarina käyvät kesäisin ja jouluna Suomessa. Tätä käyntiä Sofia aina malttamattomasti odottaa laskien kuukausia, viikkoja ja päiviä Zarinan tapaamiseen. Zarina puhuu virheettömän suomen lisäksi englantia ja swahilia.
Lapset viettävät aina yhteisen loma-ajan mummolassa. Se on Sofialle osa tärkeää perhe-elämää. ”Me ’tytöt’ menemme usein kolmestaan Pikisaaren työhuoneelle maalaamaan. Sofialle ja Zarinalle on aina varattuna pieniä maalauspohjia ja värejä.” Työskentely taiteen parissa on ollut lääkettä suruun.
Juhlavuosi monin tavoin
”80-vuotispäiväni kunniaksi Anna järjesti yhteisen matkan kauniiseen keväiseen toscanalaiseen maisemaan Firenzen lähelle. Vuosikymmenten takaiset muistot palasivat elävinä mieleeni.
Sisareni Sirkka ja sisar Maikki ja lanko Stephen olivat joukossa mukana. Kotiin palattuani työt odottivat.”
Oulu Euroopan kulttuurikaupunkina -vuosi oli tulossa. Kaupungintalo oli restauroitu kuntoon ja oli päätetty tilata nykytaidetta valtuustosalin tiloihin. Muinoselta Taidemuseo tilasi kaksi kookasta
2mx2m -kokoluokan maalausta.
Pian sen jälkeen hänellä oli Torniossa Aineen taidemuseossa näyttely. Tänä vuonna (2025) hän osallistui Oulun Taidemuseossa kansainväliseen nykytaide- ja käsityönäyttelyyn, joka päättyi runsas viikko sitten.
Kiireisen työjakson ja lapsenlasten vierailun lisäksi Muinonen sai elokuussa juhlia kahdet 80-vuotisjuhlat: sisarensa Maikin ja ystävättärensä Leena Salosen. Tämän ikäluokan juhlia on vietetty toki muitakin kuluneen vuoden aikana.
Tällä hetkellä (2025) Oulun taidemuseossa on vuonna 1942 syntyneen ja yhä aktiivisesti työskentelevän Antti Holman hieno laaja puupiirrosnäyttely, joka kannattaa käydä katsomassa. Antti on jo nyt alansa klassikko.
Työ pitää elossa
”Ehkä pieni lepotauko olisi vilkkaan työjakson jälkeen tarpeen, mutta ei liian pitkä, koska työskentely tuo elossapysymisen tunnetta, joka tässä elämänvaiheessa on välillä hauraalla pohjalla.
Maailmantilanne on erittäin huolestuttava monessa suhteessa. Puhutaan paljon luonnossa haitallisista vieraslajeista. Lieneekö ihminen haitallisin vieraslaji tällä planeetalla, kun ajatellaan sotia, ilmastonmuutosta ja luontokatoa. Huoli on ennen kaikkea tulevista sukupolvista. Ehkä ei kuitenkaan kannata menettää vielä toivoa” Muinonen pohtii syyskuussa 2025.
