Kaino Helena Liakka syntyi Alatorniolla, Ylivojakkalan kansakoulussa 28.6.1910. Kainon vanhemmat olivat opettajia: Aukusti Liakka valmistui kansakoulunopettajaksi Kajaanin seminaarissa ja Iida Liakka kiertokoulunopettajaksi Werkon seminaarissa Helsingissä. Maalaiskansakoulun opettajana isä johti paikkakunnan sivistysrientoja ja toimi suojeluskunnan päällikkönä. Kotia leimasi kansanvalistuksen aate ja lapsia kannustettiin opiskelemaan.
Perhe muutti Kemiin 1920-luvun alussa, kodiksi tuli Paattion kansakoulu, jossa vanhemmat toimivat opettajina. Muuton tarkoituksena oli mahdollistaa lasten opiskelu oppikoulussa kotoa käsin. Kemiin muutettaessa perheessä oli Kainon lisäksi viisi lasta: Aino, Onni, Annikki, Osmo ja Olavi. Kemissä perheeseen syntyivät vielä Marjatta ja Maija-Liisa, joka kuoli kahden kuukauden iässä.
Kaino ja vuotta nuorempi pikkusisko Aino aloittivat Kemin yhteislyseossa samalla luokalla. He kulkivat kouluun äidin ompelemissa vaatteissa. Kaino kertoo harrastaneensa lukemista, mutta ei läksyjä. Äidinkieli ja kielet kiinnostivat, matematiikka ei.
Koulunkäynti ei sujunut vaikeuksitta, mutta vanhemmat ymmärsivät ja tukivat Kainoa. “Muistan kiitollisena äitini rakkauden. Muistan, kuinka äiti hymyili hellästi tullessaan minua vastaan palatessani koulusta ja kuinka hän painoi minut syliinsä, kun itkin epäonneani ja kuinka hän kiireesti ompeli minulle puvun, kun minun piti pyrkiä toiseen kouluun jäätyäni syksyllä luokalle matematiikan ehdoista”.
Menetyksiä
Nuoruusvuodet olivat raskaita: äiti Iida oli usein hoidettavana ja veli Osmo sairastui tuberkuloosiin. Äidin poissa ollessa sisarukset pakkasivat Osmon tavarat parantolaan lähtöä varten. Kaino kirjoitti äidilleen 29.6.1930:
”Osmo lähtee huomenna Muurolaan. Olemme pesseet ja silittäneet hänen vaatteensa, niin että asian se puoli ainakin on hyvä. Osmon on sangen vaikea lähteä kotoa. Teitä hän on muistanut usein. Eilen, kun kutsu parantolaan tuli, itki hän keittiössä. Silloin juuri olivat tytöt tuomassa minulle kahvia. Pyysin, että Annikki hakisi Osmon minun huoneeseeni. Hetken kuluttua hän sitten tulikin – tytöt olivat jo menneet pois – pysähtyi ovelle suuret, hiukan itkettyneet silmänsä loistavina ja sanoi ujosti: ”Onnea!” Siten hän purskahti itkuun. – Olemme olleet hänelle koko ajan oikein hyviä. – Hän saa sairaalassa vapaapaikan. Hänen paitansa ovat eheitä ja siistejä, niitä ja housuja on molempia kuusi kappaletta. Isä on ostanut hänelle kahdet sukat ja aikoo huomenna hankkia hänelle sellaisen overall’in tiedättehän. On hänellä vielä muutakin, niin että älkää huolehtiko, eikä hän myöskään ole varsinaisesti sairas. Se onkin hyvä lohdutus. – Menen nyt vuoteeseen. Hyvää yötä! Kiitollisin mielin Kaino, Paattio 29/6 30.”
Äidin kunto huononi vähitellen. Hän matkusti Helsinkiin saamaan hoitoa munuaistuberkuloosiin, mutta siitä ei enää ollut apua. Kaino kirjoitti äidilleen Helsinkiin 4.12.1930:
“Kaikki näyttää niin toivottomalta ja pimeältä, tuntuu, että kaikki on turhaa. Voi, rakas Äiti, tällaisina hetkinä kaipaa niin kipeästi jotakin varmaa tukikohtaa, sellaista, joka ei koskaan pettäisi. Olen niin kovin pahoillani Teidän tähtenne ja Osmon tähden. Miten paljon sisältyykään sanoihin: ’Pääsisinpä vain kotiin – kuolemaan.’ Miten paljon veliraukkani on niihin sisällyttänytkään ja miten paljon Te, rakas Äiti! Niiden sanojen pohjaton epätoivo ja tuskallinen alistuvaisuus, sai minut aivan suunniltani. Itkin niin kovin, kun luin ne. Olen koittanut rukoilla Jumalalta, että Hän parantaisi Teidät. Rukoilettehan Tekin, Äiti. En voisi kestää, jos jättäisitte meidät.”
Iida Liakka palasi jouluksi kotiin, mutta menehtyi munuaistuberkuloosiin 9.2.1931 kotonaan. Hän oli 45-vuotias. Kaino muisteli tuota päivää vieraskirjassaan 9.2.1946: ”Eräs 15-vuotismuisto: äitini nukkui rauhallisesti viimeiseen uneen talvi-iltana 9.2.1931. Muistosi kirkastuu yhä.”
Kaino valmistui ylioppilaaksi samana keväänä ja sai matematiikasta reput ja äidinkielestä laudaturin: “Urani suomen kielen lehtorina oli selvä”. Kaino aloitti suomen kielen ja kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 1931. Ensimmäinen asunto löytyi sukulaisen, kanslianeuvos Niilo Liakan luota.
Pikkuveli Osmo menehtyi keuhkotautiin 17-vuotiaana 1932. Kaino menetti myös toisen veljensä Onnin, joka menehtyi 29.12.1939 tarkk’ampujan luotiin.
Elämän suunta löytyy
Ensimmäisenä opiskeluvuonnaan Helsingissä Kaino kävi Aune Lauhan (o.s. Hetemäki) kanssa Ylioppilaiden kristillisen yhdistyksen piireissä. Toisena vuonna asuinkumppaniksi löytyi Anja Rautiola. “Hän johdatti minut uskovaisten ylioppilaiden seuraan. Olin aikaisemmin Kemissä käynyt uskovaisten seuroissa, mutta olin pitänyt vanhoillislestadiolaisia liian ahdasmielisinä ja sanonutkin, etten ikinä tulisi niin ahdasmieliseksi kuin he ovat. Toisin kävi, sillä heti ensimmäisellä kerralla lauantaiseuroissa Helsingissä lokakuun 16. päivänä 1932 uskovaisten ylioppilaitten joukkoon tultuani tajusin, että nuo ihmiset pystyvät minuakin auttamaan. … Sain samana iltana parannuksen armon.”
Keväällä 1934 Kaino tutustui lähemmin teologian opiskelija Veikko Pentikäiseen. He kihlautuivat 14.8.1934 ja avioituivat 30.6.1935. He asuivat ensimmäiset kolme vuotta pienessä saaristopitäjässä Velkualla, jossa Veikko toimi pappina – siellä perheeseen liittyi Elsa Emilia Saarinen, joka toimi perheen taloudenhoitajana ja eli heidän kanssaan kuolemaansa asti.
Veikko pääsi Rantsilaan kirkkoherraksi 1938. Samana vuonna syntyi perheen esikoinen Samuli, “hän oli meille todellinen Herran lahja, niin kuin nimi Samulikin osoittaa”, kirjoittaa Kaino. Toinen lapsi Juha syntyi Rantsilassa helmikuussa 1940.
Myös Kaino kaipasi töihin – hän kirjoitti puolisolleen Veikolle 19.8.1940, että pääsee opettamaan Rantsilan kirkonkylän kansakouluun. Opettajan palkka piti kerätä itse:
”Kyllä siitä kouluhommasta taitaa tulla tosi. Sain Anja Rautiolalta (sittemmin Poukkula) kirjeen. Hän saa 3200 markkaa 16 oppilaalta. Minä määräsin 7:ltä 1659 markkaa. Voihan siitä tinkiä, jos jotkut pitävät kalliina. Sama aikahan minulla menee useammankin kanssa.…Osta Marttiinilta minulle työtakki sellainen kuin minulla on ollut, muistathan sen keltaisen ja violetin. Se saisi olla vihreä tai vaaleanpunainen. Saisihan niitä olla parikin, jos saat: n:o 42 suunnilleen entisellä hinnalla, suunnilleen 55 mk.”
4.4.1941 Kaino kirjoittaa lähetysmatkalla olevalle puolisolleen:
”Oma, rakas Veikkoni! Tänä lauantai-iltana olen erikoisesti muistanut ja kaivannut Sinua. Monesti muulloinkin minulla on Sinua ikävä! Tuntuu mahdottomalta ajatella, että niin kauan täytyy olla erossa. Olen rukoillut, että vielä saisin Sinut takaisin. Täällä tuntee joskus olevansa aivan leskenä. Kunpa pysyisit siellä terveenä, ja Jumala sallisi Sinun palata omiesi luo. Pikku Samuli muistaa Sinua kovasti. Tuntuu liikuttavalta, kun hän ulko-oven käydessä huudahtaa: ’Isä tulee!’ Joka ilta hän siunaa isäänsä. Jupukka (Juha) samoin kuin Samulikin on terveenä. Kyllä he tänään olivat saunassa villeinä. He kyllä ovat suloisia kuin ennenkin.”
Ainoa tytär Helinä syntyi marraskuussa 1941. Veikko oli sotilaspappina 5.8.1942–1.4.1943 Uhtualla. Ilkka syntyi maaliskuussa 1944, jolloin perhe muutti Rantsilasta Haapajärvelle Ronkaalan pappilaan. Veikko lähti jatkosotaan 20.5.1944, sotataival jatkui Lapin sodassa ilman taukoa ja hän kotiutui 23.11.1944.
Sotien jälkeen perheeseen syntyi vielä Hannu heinäkuussa 1946, Paavo tammikuussa 1949 ja kuopus Heikki helmikuussa 1955.
Poika Juha kokee eläneensä Ronkaalan pappilassa kuin historian aitiopaikalla. Ensimmäisen suomen kielen sanakirjan kirjoittanut Kristfrid Ganander ja presidentti K.J. Ståhlberg syntyivät samalla törmällä. Sota-aikana pappilassa oli sotilaspiirin esikunta, vieressä suojeluskuntatalo.
Juha muistelee:
“Pelloilta löytyy miltei joka kesä kyntäessä kivikirveitä, joita on rivi uunin pankolla. Niitä isä kerää kapsäkillisen ’Helssingin Kansallismuseoon’. Samuli ja Juha pääsevät mukaan. Pettymys on suuri, kun arkeologisen osaston johtaja Helmer Salmo toteaa ruotsinsuomellaan: ’Kaikki museoesineitä. Ne jäävät tänne!’ Isä ja pojat palaavat harmissaan tyhjän kapsäkin kanssa kotiin, kun ei juuri kiitostakaan herunut.”
Kainolla oli tapana herättää poikansa: ”Nouskaapas ylös herrat kreivit, teille olisi suuria tehtäviä!” Niitä riitti etenkin suuressa puutarhassa ja kasvimaalla.
Elämäntehtävät
Papin emäntänä Kaino kulki pitäjällä puolisonsa Veikon mukana. Lisäksi hän mm. piti ompeluseuroja ja esiintyi puhujana itsenäisyyspäivä- ja äitienpäiväjuhlissa. Toinen päätyö oli opettajan ammatti. “Olin kiinnostunut alastani sekä kiintynyt oppilaisiin ja halusin heidän menestyvän. Tunsin myös pääseväni heitä lähelle, sillä he kirjoittivat minulle vapaasti asioistaan. Rohkaisin heitä siihen, sillä ensimmäinen onnistumisen edellytys kirjoittamisessa on aitous ja rehellisyys.”
Kainon mielityötä oli kirjallisuuden opettaminen. Siihen hän valmistautui jo kesällä tutustumalla luettaviin teoksiin ja käymällä kursseilla. “Suuri löytö ja helpotus minulle oli vapaasti puhumisen kurssi. Se vapautti minut koneellisten, ulkoa opittujen tai paperilta luettujen esitelmien kuuntelemisesta. Se jälkeen ’hymy huulillani – ex tempore opetin’, kuten eräässä penkinpainajaislaulussa laulettiin.”
Opettajanhuoneessa Kainosta karisi papinrouvan rooli, siellä hän oli yksi joukosta. Hän yritti lieventää erimielisyyksiä ja sovitella ristiriitoja. “Rehtorien kanssa halusin olla hyvissä väleissä ja yritin tukea heidän työtään kaikin voimin.”
Kainon kolmas elämäntehtävä oli äidin ja perheenemännän työ. “Siihenkin yritin panna kaikkeni, ainakin rakastin perhettäni ja kotiani. Mitä teimme isänä ja äitinä, teimme parhaan ymmärryksemme mukaan. Jumala on varjellut minua ja perhettäni.”
Opettajana
Kaino lähti Helsinkiin auskultoimaan vuonna 1950, 1,5-vuotias Paavo mukanaan. He olivat Helsingissä koko lukuvuoden 1950-1951.
Kainon opettajan ura alkoi Rantsilassa ja jatkui Haapajärvellä, jossa hän toimi suomen kielen tuntiopettajana 1951-1952 ja vanhempana lehtorina 1952-1960, hänestä tuli myös yhteiskoulun va. rehtori Jalmari Koposen kuoltua 22.11.1953. Sekä Kaino että Veikko kuuluivat koulun pitkäaikaisimpiin opettajiin.
Työssään Kaino näytti sisäistäneen kansakoulutarkastaja L. Arvi P. Poijärven Haapajärven yhteislyseon opettajille antaman ohjeen: “ Jos opettaja syvällisesti eläytyy aiheeseensa ja sitten esittää voimakkaasti asiansa luokalle, voi hän onnistua herättämään oppilaissaan niin väkevän tunnelman, että sen kohottava ja kannustava muisto säilyy läpi elämän.”
Kaino osallistui ahkerasti mm. puheilmaisun koulutuksiin Helsingissä, usein mukana oli poika Juha. Helsingissä Kaino ja Juha vierailivat sukulaisilla ja ystävillä – opiskelutoveri ja kollega Kiira Partasen kotona käytiin miltei aina.
Perhe muutti Haapajärveltä Lappeenrantaan 1960, siellä Kaino toimi suomen kielen ylimääräisenä lehtorina Saimaan yhteislyseossa 1960-1963. Elämänmuutos oli suuri: taakse jäi iso pappila pihapiireineen, uusi koti oli kerrostaloasunto Lappeen kirkon vieressä.
Lappeenrannasta perhe muutti Rovaniemelle, jossa Kaino opetti äidinkieltä ja kirjallisuutta Rantavitikan koulussa 1963-1972. Veikon viimeiseksi seurakunnaksi tuli Pukkila, jossa Veikko toimi kirkkoherrana eläkkeelle jäämiseen saakka. Kaino jäi eläkkeelle 1.8.1972.
Eläkepäiviä Kaino ja Veikko viettivät Järvenpäässä, jonne he muuttivat 1976. Eläkkeelle jäätyään Kaino ja Veikko tekivät monta pitkää matkaa Kanadaan, jonne heidän poikansa Hannu oli perustanut perheen.
Tärkeä latautumispaikka oli saarimökki Oravissa, josta Kaino kirjoittaa:
“- Taas olemme kahden, täällä saaressa
kuten kerran nuorina saarella meren keskellä.
Nyt elämän iltaan ehtineinä
vauhtia jo hiljentäneinä,
pikkuaskareita suorittaen, näkymiä tarkkaillen,
edessä horisontti, jossa vesi ja taivas yhtyvät,
saarten kangastuksena häipyessä iltaruskon utuun
kuin eletty aika.”
Isoäiti
Kainon ja Veikon kaikki lapset avioituivat. Kaino ja Veikko osallistuivat lastensa ja lastenlastensa elämään tiiviisti, lastenlapsia syntyi kaikkiaan 31. Kaino oli kiitollinen perheestään ja välitti lapsilleen sukunsa perintöä. Yksi hänen lausahduksistaan oli isä-Aukustilta, joka oli sanonut Kainolle ja Veikolle, joilla oli jostain asiasta erimielisyyttä: “Älkää riidelkö tiellä”.
Kaino oli esteetikko. Hän pukeutui tyylikkäästi niin arjessa kuin juhlassa, hiukset oli aina kauniisti laitettu. Hän maalasi posliinia ja teki käsitöitä, luki ja kirjoitti. Hän opasti myös lastenlapsiaan ja muita nuoria hyvän kirjallisuuden pariin ja oli kiinnostunut heidän asioistaan.
Kaino kirjoitti runoja läpi elämänsä, niistä koottiin antologia Aina uutena nouseva päivä, joka ilmestyi 1995. Monet runoista hän kirjoitti vieraskirjaan, jonne syntyi muitakin päiväkirjamaisia muistiinpanoja:
“Jos jotain arvokasta
voisin antaa lapsilleni,
antaisin muiston rakkaudesta,
näin teki oma äitini.”
Kaino jäi leskeksi vuonna 1992. Hän menehtyi Järvenpään terveyskeskuksen vuodeosastolla vuonna 3.11.1996.
